Lue keskustelun säännöt.
Jatkuva kuolemanpelko, mikä avuksi?
18.12.2016 |
Ekan kerran iski kun olin muuttanut kotoa omilleni 19-vuotiaana. Sitten jäi unholaan.
Nyt hiipinyt taas takaisin. Olen nyt 27.
En tiedä mistä johtuu. Ikäkriisi? Menettämisen pelko?
Hautajaiset on tosi ahdistavia, ja ahdistaa lukea kaikkia menehtynyt - uutisia.
En pysty kirjoittamaan kaikkea mitä haluaisin. En osaa pukea sanoiksi.
Lähipiirissä mennään naimisiin ja saadaan lapsia ja on omistusasunnot ja vakityöt. Mulla ei.
Kohtalotovereita?
Kommentit (51)
Kaikki me kuollaan. Sinä et ehkä ihan ekana kun olet nuori.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lue Terry Pratchettin kirja Kuolemasta niin pääset pelostasi.
Vierailija kirjoitti:
Lue Terry Pratchettin kirja Kuolemasta niin pääset pelostasi.
Uskaltaako sellaisen lukea?
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lue Terry Pratchettin kirja Kuolemasta niin pääset pelostasi.
Uskaltaako sellaisen lukea?
-ap
Uskaltaa. Hauskimpia kirjoja joita olen lukenut. En ollut aikaisemmin ajatellut kuolemaa tuolla tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki me kuollaan. Sinä et ehkä ihan ekana kun olet nuori.
Minä en ainakaan aikonut kuolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mullakin on kuoleman pelko mutta erilainen.
Tiedän juuri mistä puhut. Itse sinun ikäisenä kans kärsin samasta. Ja myös 24 vuotiaana kun muutin toiselle paikkakunnalle kauan perheestä ja tutuista. Säikähdin aina kun puhelin soi, sillä ensimmäinen ajatus päässäni oli että joku on nyt kuollut. Vieläkin aina kun äitini soittaa, odotan vähän jännittyneenä ensimmäistä sanaa. Nyt olen 30 ja minulla on kaksi pientä poikaa. Kuopuksen syntymän jälkeen sitä taas oli, ahdistusta ja pelkoa. Mutta se meni pian ohi. luulen, että kyseessä on ollut lievää masennusta. Jos sinusta tuntuu, että se lamauttaa koko elämääsi niin puhu lääkärillesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täytyy koettaa etsiä se kirja jostain.
Pelkään, koska sitten se on niin lopullista. Mitä tapahtuu sen jälkeen, jääkö kukaan kaipaamaan ja.. ahdistaa ajatuskin.
En ole puhunut tästä kenellekkään ääneen. En tiedä pystynkö puhumaan tästä ääneen. Nuorempana soitin johonkin auttavaan puhelimeen ja itkin kuinka mua pelottaa vanheta. Kukaan läheiseni ei tiedä tästä pelostani.
Kai mulla on ikäkriisiäkin. Haluaisin asettua aloilleni ja perustaa perheen, mutta mulla on 4v nuorempi mies, jolle mikään tuollainen ei ole ajankohtaista.
Ja pelkään tuhlaanko aikaani huonossa suhteessa. Jätänkö elämättä täysillä siksi. Vai pelkäänkö vain liikaa kaikkea.
Miettinyt terveyttäkin iha liikaa, kun ollut kaksi leikkaustaki tänä vuonna. Tarkkailen nyt itseäni liikaa.
-ap
Tiedän ihan täysin mistä puhut. Olen myös 27-v ihan perusterve ja normaalia elämää viettävä nainen. Mullakin aktivoituu aina välillä ajatukset, että olen vakavasti sairas, joudun onnettomuuteen tms. tai jollekin läheiselle sattuu jotain pahaa. Nyt on menossa taas vaikeampi vaihe. Herään usein öisin ihan hirveään ahdistukseen ja ajatuksiin joko itseni vakavasta sairaudesta tai läheisteni kuolemasta. Aina kun puhelin soi, pelkään että joku soittaa huonoja uutisia, että jollekin raakkaalle ihmiselle on tapahtunut jotain pahaa. Tulkitsen ihan pienetkin vaivat, kivut jne olevan jotain kamalaa ja vakavaa. Erityisesti minulla on pelko leukemiaan sairastumisesta. En edes tiedä miksi, koska lähipiirissäni ei ole koskaan tapahtunut mitään sairastumisia tai edes kuolemia... Ehkä tämä on jotain kaamosmasennusta tai ikäkriisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla tuo meni ohi kun olin aikani pohtinut asiaa. Se oli ihan kamalaa! Uskon että se sullekin menee itsestään ohi kun olet käsitellyt asiaa tarpeeksi.
Kuuntele repeatillä Juice - Ei elämästä selviä hengissä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostat ihan minulta heränneessä uskon tilassa. Rukoile Jumalan puoleen, Hän kuulee sinua. Hän kuulee ja on luvannut auttaa jokaista, joka tuntee omat syntinsä ja pelkää kuolla. Uskovalle kuolema on vain iloinen asia vaikka väliaikainen ero ja ikävä on inhimillistä ja kuuluu elämään. Itse odotan sitä että saa tämän kurjan maan ja elämän jättää, vaikka paljon on ilon ja kiitoksen aiheita, en siis ole elämäniloani menettänyt. Rukoilen puolestasi, en halua sinua lannistaa enkä loukata näillä sanoilla, vaan haluaisin sinulle saman tunteen kuin itse olen saanut. Voimia!
Vierailija kirjoitti:
Mulla tuo meni ohi kun olin aikani pohtinut asiaa. Se oli ihan kamalaa! Uskon että se sullekin menee itsestään ohi kun olet käsitellyt asiaa tarpeeksi.
Toivotaan että menee ohi.. ihan kamalaa välillä herätä keskellä yötä pakokauhuun. :/
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En vaan tiedä mihin purkautuisin. Haluaisin kertoa tästä jollekkin. Mutta tiedän etten pysty siihen kasvokkain. Enkä ääneen puhumalla. Onkohan mitään minne voisi kirjoittaa..
-ap
Minä pelkäsin kuolemaa aikoinaan.
Mutta sitten oma äiti kuoli äkilliseen sairaskohtaukseen kun olin 30 vuotias. Sitten isäni sai haimasyöpä diagnoosin... Kuulin seuraavaksi miten joudun avosydänleikkaukseen ja kyllä mietin kuolemaa kun kirjauduin sairaalaan... No viikko siellä ja kotia.
Nyt olen 37 vuotta ja kyllä olen sinut kuoleman kanssa. On minulla toiveita siitä miten kuolema olisi kivuton ja nopea.
Kuolemaa ei ole olemassakaan, ainoastaan kehosi kuolee kun sen aika on eikä sitä hetkeä tarvitse pelätä. Olet ikuinen tietoisuus joka kokee elämäänsä fyysisen kehon kautta nyt hetkessä. Todellisuus, todellinen sinä on kaiken aikaa tietoinen korkeammilla tietoisuuksien tasoille tästä kehoelämästä ja odottaa sinun kotiinpaluutasi. Olet moniulotteinen tietoisuus. Mielesi elää vielä matalammilla tietoisuuksien tasoilla jossa on vielä mahdollista kokea pelkoa. Olet Itse valinnut kaikki oppitunnit mitä haluat täällää oppia ennen seuraavaa oppituntia. Pelon voittaminen on aina prosessi ja siihen voi mennä useampikin kehoelämä mutta niin se on. Joskus voi myös auttaa ulkopuoliselle ammattilaiselle juttelu jos itsestä tuntuu vaikealta. Tsemppiä!
Vierailija kirjoitti:
Minä pelkäsin kuolemaa aikoinaan.
Mutta sitten oma äiti kuoli äkilliseen sairaskohtaukseen kun olin 30 vuotias. Sitten isäni sai haimasyöpä diagnoosin... Kuulin seuraavaksi miten joudun avosydänleikkaukseen ja kyllä mietin kuolemaa kun kirjauduin sairaalaan... No viikko siellä ja kotia.
Nyt olen 37 vuotta ja kyllä olen sinut kuoleman kanssa. On minulla toiveita siitä miten kuolema olisi kivuton ja nopea.
Mä aloin miettimään näitä asioita taas kun sairastelin. Kaikenlaista ollut. Mut on leikattu kahdesti tänä vuonna (sappirakko ja kysta), molempina kertoina pelkäsin jos en herääkkään. Ja avomiehen isän veli on menehtymässä alsiin, ni se on saanut myöskin pelkäämään.
Tiedän ettei vajaa kolmekymppisenä pitäisi miettiä tällaisia. Pitäisi osata olla hetkessä, niinkuin ennen osasin.
Kai sitä jossittelee liikaa. Mitä jos, entä jos, jospa oisin..
-ap
Vierailija kirjoitti:
Kuolemaa ei ole olemassakaan, ainoastaan kehosi kuolee kun sen aika on eikä sitä hetkeä tarvitse pelätä. Olet ikuinen tietoisuus joka kokee elämäänsä fyysisen kehon kautta nyt hetkessä. Todellisuus, todellinen sinä on kaiken aikaa tietoinen korkeammilla tietoisuuksien tasoille tästä kehoelämästä ja odottaa sinun kotiinpaluutasi. Olet moniulotteinen tietoisuus. Mielesi elää vielä matalammilla tietoisuuksien tasoilla jossa on vielä mahdollista kokea pelkoa. Olet Itse valinnut kaikki oppitunnit mitä haluat täällää oppia ennen seuraavaa oppituntia. Pelon voittaminen on aina prosessi ja siihen voi mennä useampikin kehoelämä mutta niin se on. Joskus voi myös auttaa ulkopuoliselle ammattilaiselle juttelu jos itsestä tuntuu vaikealta. Tsemppiä!
Tää oli jotenkin runollisen lohdullista.
Ehkä mun pitää mennä puhumaan. Tai kirjoitan kirjeen, jonka annan..
-ap
Miksi pelkäät kuolemaa? Minä pelkään kipua joka voi edeltää kuolemaa mutta eihän siinä kuolemassa mitään pelättävää ole.