Oletko ollut suhteessa jossa ei ole kemiaa?

En, jos ei ole kemiaa niin ei tule suhdettakaan.

Ei ollut kemiaa ei.

Sit keski-ikäisen papan näköisen ukon fysiikkakin alkoi pettämään ja jouduin matemaattisen tehtävän äärelle

Tein heti vähennyslaskun Minä miinus pappa.

Loppu ei ollut historiaa. Kun sitä ei tehty laisinkaan.

Olen tällä hetkellä.

Aikaisemmassa vakavasti otettavassa  parisuhteessani oli sitä Kemiaa ja kipinää, että huhhuh!

Tässä nykyisessä suhteessa, jossa on perhekin tullut perustettua, ei sitä ole missään vaiheessa ollut. Olisi kai silloin nuorena, kun asiaan havahduin, pitänyt tehdä jotain. Kun lapsi ja toinen syntyivät, ei sitä ehtinyt ajattelemaan tai kaipaamaan. Nyt huomaan useasti kaipaavani sitä kipinää. En niinkään haaveile toisesta miehestä tai uudesta suhteesta mutta se rakastumisen tunne ja rakastuneena oleminen olisi niin ihanaa vielä kokea. Lapset ovat jo ensimmäiset täysi-ikäisiä, joten saatan tehdä asialle jotain. 

Lähinnä käy kateeksi kun läheisillä on näitä suhteita, joissa pussaillaan edes joskus ja tehdään kivoja asioita yhdessä ja jo se kun jollain kauan seurustelleella parilla on joku rakkauspäivitys tai ohimennen maininta facebookissa saa mieleni hikeaksi. Itse en sellaista voisi laittaa, koska en halua vääristellä asioita.

Joku kai ihmettelee, kun en ole jo lähtenyt. Mutta kun on ollut lapset ja en varsinaisesti kärsi suhteessa. Eikä mieskään osoita kaipaavansa muuta, ei ole ollut kiirettä muttaa tilaa...

Olen. Suhde lähti syvästä ystävyydestä ja yhteenkuuluvuuden tunteesta. Kestänyt jo yli 20v onnellisesti.

Kemia on ihana asia  mutta tuo mukanaan myös huonoja puolia. Intohimo on (liian voimakkaana) jopa ahdistavaa jos ei voi olla varma toisen osapuolen tuntevan täysin samoin. Mustasukkaisuutta tulee helposti. Tosin sängyssä kemia on jotain maatajärisyttävää!

Mutta näin on hyvä. Täydellinen luottamus toisen rakkauteen ja läsnäoloon, siihen että ME ollaan yksikkö. Seksiä on ja se on hyvää.

Seksisuhteessa olen. Ei oikein kiinnosta muu, kun nähdä silloin tällöin kaverina ja paneskella.

Kyllä, menin naimisiin semmoiseen suhteeseen. En suosittele!

Enimmäkseen. Jotenkin vain ajaudun sellaisiin.

Olen. Tilanteen teki vielä kiusallisemmaksi se, että naisella oli kultainen noutaja -moodi päällä ekojen treffien jälkeen. FB:ssä ilmoitti löytäneensä elämänsä rakkauden ja "sen oikean". Hohhoijaa.

Olen. Tavattiin netissä ja kirjoiteltiin yli kaksi kuukautta ennen ensimmäistä tapaamista. Kuvittelin ihastuneeni. Tapaaminen oli pettymys; mies oli ihan erilainen kuin olin kuvitellut (olin nähnyt vain pari valokuvaa). Pelkästä ulkonäöstä ei ollut kysymys (vaikka hän oli esimerkiksi paljon lihavampi kuin oli antanut ymmärtää) vaan hänen eleet, ilmeet, ryhti, käyttäytyminen... kaikki oli ihan muuta kuin siinä mielikuvassa, jonka olin puhelujen ja viestien perusteella luonut. Hän oli ihan hyvännäköinen mutta niin totaalisen väärän tuntuinen ihminen minulle kuin olla voi. En tuntenut tippaakaan vetovoimaa häntä kohtaan miehenä, mutta kuvittelin, että olisi pinnallista hylätä hänet sillä perusteella. Toista vuotta yritin sinnitellä hänen kanssaan parisuhteessa, mutta ei siitä vaan mitään tullut, kun ei yhtään tehnyt mieli koskea häntä, olla hänen lähellään saati harrastaa hänen kanssaan seksiä.

Lasketaanko alkoholismi kemiaksi?

Olen ollut neljä vuotta suhteessa, jossa ei ole ollut niin hirveästi kemiaa. Olen ollut  tyytyväinen suhteeseen, sillä se ei vie tunnepuolella hirveästi voimia, ei ole raastavia ylös-alas-hetkiä, on paljon  tyyntä ja seesteistä oloa, ja minulle sää energiaa tavalliseen elämään, harrastuksiin, suunnitelmiini jne. Arvostan tällaista kumppanuutta ja yhdessäoloa.

En edes aloita suhdetta tai jatka tapailua ellei ole kemiaa.

Olen, ja tuli lapsetkin tehtyä siihen suhteeseen (ja mentyä naimisiin sen myötä). Kyllähän meillä oli ystävyyttä, yhteenkuuluvuutta jne, mutta se kemian ja intohimon puute ajoi parisuhteen todella huonolle tolalle. Lopulta erottiin.

Olen ollut naimisissa sellaisessa suhteessa 14 vuotta. Ja paras suhde on mitä minulla on koskaan ollut.

Tätä ennen, nuorena, etsin miehiä "vaistoilla", valitsin sellaisia joihin koin seksuaalista vetoa. Valitettavasti ne joihin koin sitä vetoa olivat jännämiehiä, pettäjiä, usein aggressiivisia, päihdeongelmaisia, tai muuten vaan pahoja poikia. Eihän sellaisten kanssa lopulta suhteista mitään tullut vaikka oli kemiaa ja seksi oli hullun intohimoista ja hyvää.

Tajusin onneksi jossain vaiheessa että en voi antaa vaistojeni päättää, koska mun vaistot on jostain luolamiesajoilta jolloin piti etsiä vaan vahva suojelija, supermaskuliiniinen tyyppi. Otin miehekseni kiltin, rauhallisen insinöörin, jonka kanssa viihdyin kaveripohjalta, mutta johon en tuntenut erityistä intohimoa. Vähitellen silti meille on kasvanut oikein hyvä seksielämäkin. Ei se ole sellaista kiimaa ja intohimoa kuin joskus nuorena erilaisten miesten kanssa, mutta hyvin terveen tuntuista lämmintä, välittävää, läsnäolevaa seksuaalisuutta kuitenkin. Joskus on ollut lasten saannin jälkeen kausia jolloin mua ei oikein haluttanut, mutta päätin suorittaa "aviollisen velvollisuuteni" silti, ja kyllä ne halutkin sieltä palasivat sitten aikanaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen tällä hetkellä.

Aikaisemmassa vakavasti otettavassa  parisuhteessani oli sitä Kemiaa ja kipinää, että huhhuh!

Tässä nykyisessä suhteessa, jossa on perhekin tullut perustettua, ei sitä ole missään vaiheessa ollut. Olisi kai silloin nuorena, kun asiaan havahduin, pitänyt tehdä jotain. Kun lapsi ja toinen syntyivät, ei sitä ehtinyt ajattelemaan tai kaipaamaan. Nyt huomaan useasti kaipaavani sitä kipinää. En niinkään haaveile toisesta miehestä tai uudesta suhteesta mutta se rakastumisen tunne ja rakastuneena oleminen olisi niin ihanaa vielä kokea. Lapset ovat jo ensimmäiset täysi-ikäisiä, joten saatan tehdä asialle jotain. 

Lähinnä käy kateeksi kun läheisillä on näitä suhteita, joissa pussaillaan edes joskus ja tehdään kivoja asioita yhdessä ja jo se kun jollain kauan seurustelleella parilla on joku rakkauspäivitys tai ohimennen maininta facebookissa saa mieleni hikeaksi. Itse en sellaista voisi laittaa, koska en halua vääristellä asioita.

Joku kai ihmettelee, kun en ole jo lähtenyt. Mutta kun on ollut lapset ja en varsinaisesti kärsi suhteessa. Eikä mieskään osoita kaipaavansa muuta, ei ole ollut kiirettä muttaa tilaa...[/quote Minä useinkin kärsin tässä suhteessa, mies ei ole jännä vaan todella kunnollinen, mutta hyvin erilainen joten emme aina ymmärrä toisiamme. Toisaalta en ole koskaan ajatellut että meiltä puuttuisi rakkautta vaikka välillä riitaisaa onkin, viisautta kylläkin... En ole vielä koskaan törmännyt mieheen, johon olisi ollut etäistäkään intoa vaihtaa, ja vuodet ovat vierineet.

En. En pysty olemaan intiimisti sellaisen kanssa, johon en tunne vetovoimaa. Alkaa vain inhottaa. Näin ollen suhdettakaan ei synny.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tällä hetkellä.

Aikaisemmassa vakavasti otettavassa  parisuhteessani oli sitä Kemiaa ja kipinää, että huhhuh!

Tässä nykyisessä suhteessa, jossa on perhekin tullut perustettua, ei sitä ole missään vaiheessa ollut. Olisi kai silloin nuorena, kun asiaan havahduin, pitänyt tehdä jotain. Kun lapsi ja toinen syntyivät, ei sitä ehtinyt ajattelemaan tai kaipaamaan. Nyt huomaan useasti kaipaavani sitä kipinää. En niinkään haaveile toisesta miehestä tai uudesta suhteesta mutta se rakastumisen tunne ja rakastuneena oleminen olisi niin ihanaa vielä kokea. Lapset ovat jo ensimmäiset täysi-ikäisiä, joten saatan tehdä asialle jotain. 

Lähinnä käy kateeksi kun läheisillä on näitä suhteita, joissa pussaillaan edes joskus ja tehdään kivoja asioita yhdessä ja jo se kun jollain kauan seurustelleella parilla on joku rakkauspäivitys tai ohimennen maininta facebookissa saa mieleni hikeaksi. Itse en sellaista voisi laittaa, koska en halua vääristellä asioita.

Joku kai ihmettelee, kun en ole jo lähtenyt. Mutta kun on ollut lapset ja en varsinaisesti kärsi suhteessa. Eikä mieskään osoita kaipaavansa muuta, ei ole ollut kiirettä muttaa tilaa...[/quote Minä useinkin kärsin tässä suhteessa, mies ei ole jännä vaan todella kunnollinen, mutta hyvin erilainen joten emme aina ymmärrä toisiamme. Toisaalta en ole koskaan ajatellut että meiltä puuttuisi rakkautta vaikka välillä riitaisaa onkin, viisautta kylläkin... En ole vielä koskaan törmännyt mieheen, johon olisi ollut etäistäkään intoa vaihtaa, ja vuodet ovat vierineet.

Meillä kyllä tehdään asioita yhdessä, nautimme yhdessäolosta jopa niin paljon että teemme kotitoimistolla töitäkin - toinen työhuoneessa ja toinen vaikka oh:ssa. Lounastreffit keittiössä:) Jos olemme työmatkoilla soittelemme pari kertaa päivässä ja lähettelemme joskus pikkutuhmia viestejä. Virettä pidetään yllä vaikkei se niin hehkuvaa olekaan. Matkustamme myös kaksin vain nauttiaksemme toistemme seurasta. Meistä mies on se joka päivittää faceen (no, minä olen hänelle suuri rakkaus ja intohimon kohde).

Nautin tässä suhtessa siitä että saa olla oma itsensä, tuntea olonsa turvalliseksi ja arvostetuksi. Rakastetuksi.

4

Vierailija kirjoitti:

Olen tällä hetkellä.

Aikaisemmassa vakavasti otettavassa  parisuhteessani oli sitä Kemiaa ja kipinää, että huhhuh!

Tässä nykyisessä suhteessa, jossa on perhekin tullut perustettua, ei sitä ole missään vaiheessa ollut. Olisi kai silloin nuorena, kun asiaan havahduin, pitänyt tehdä jotain. Kun lapsi ja toinen syntyivät, ei sitä ehtinyt ajattelemaan tai kaipaamaan. Nyt huomaan useasti kaipaavani sitä kipinää. En niinkään haaveile toisesta miehestä tai uudesta suhteesta mutta se rakastumisen tunne ja rakastuneena oleminen olisi niin ihanaa vielä kokea. Lapset ovat jo ensimmäiset täysi-ikäisiä, joten saatan tehdä asialle jotain. 

Lähinnä käy kateeksi kun läheisillä on näitä suhteita, joissa pussaillaan edes joskus ja tehdään kivoja asioita yhdessä ja jo se kun jollain kauan seurustelleella parilla on joku rakkauspäivitys tai ohimennen maininta facebookissa saa mieleni hikeaksi. Itse en sellaista voisi laittaa, koska en halua vääristellä asioita.

Joku kai ihmettelee, kun en ole jo lähtenyt. Mutta kun on ollut lapset ja en varsinaisesti kärsi suhteessa. Eikä mieskään osoita kaipaavansa muuta, ei ole ollut kiirettä muttaa tilaa...

Ihan kuin meillä.

Olen ollut VAIN ilman kemiaa olevissa suhteissa. Olen vahvasti introvertti nainen enkä todellakaan jaksa tutustua liukuhihnalta ja käydä sataan kertaan samoja juttuja läpi. Ihmiset eivät myöskään kiinnosta kovin paljon.

Biologiaa syytän siitä, että ylipäätään miesseuraa olen joskus kaivannut. Seksi sujuu vaikkei kemiaa olisikaan ja niin on lähes kaikki suhteeni alkaneet. Yhdessä kärvistelin 6 vuotta ja se oli virhe. En vaan osaa sanoa, kumpi vaikutti enemmän; kemian puute vai introversio.

Up