Lue keskustelun säännöt.
Sinä, jonka elämä ei mennyt ollenkaan niin kuin piti
16.11.2016 |
Miten jaksat elää? Kaikki omat suunnitelmani ovat epäonnistuneet tai muuttuneet mahdottomiksi syystä tai toisesta, enkä jaksaisi millään enää hengailla täällä pallolla. Olen niin epäonninen että jos päättäisin nyt että alan vaikka soittamaan jotain soitinta, kaatuisin varmaan huomenna rappusissa ja murtaisin ranteeni käyttökelvottomiksi.
Kommentit (21)
Joskushan tämä elämä kuitenkin päättyy, eikä takaisin ole sitten paluuta. Se lohduttaa minua, ja saa toisaalta tuntemaan, että tässä ollaan jokatapauksessa kokemassa jotain ainutkertaista. Pitää myös ymmärtää, että vastoinkäymisiä tulee aina, eikä täydellistä hetkeä ole. Pointti on se, että jatkaa soittimen harjoittelua sitten kun ranne on parantunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kenen elämä menee niin kuin piti? Ei kenenkään. Siitä selvitään siten, että tehdään uusia suunnitelmia. Osa niistä saisi olla jotenkin realistisia.
Ei ole minunkaan elämäni muuta kuin päivästä toiseen haahuilua. Tai jos on ollut töissä niin aina kaikki "romuhommat" ja hirviö pomo.
Yritän olla kiitollinen niistä asioista, jotka ovat hyvin. Jos en keksi mitään muuta, olen kiitollinen esim. siitä, että vesihanasta tulee puhdasta vettä, saan syödäkseni, pääsen lämpimään suihkuun ja voin käydä kirjastossa ilmaiseksi. Kaikilla ei ole asiat läheskään näin hyvin. :)
Mulla oli sellainen paskatuurin elämänvaihe, jossa muutaman vuoden sisään tuli ruma avioero jälkimaininkeineen, vakava sairastuminen ja hieman myöhemmin uuden puolison vakava sairastuminen (plus normaalit lapsen kehitysvaiheisiin liittyvät kuviot, työelämän kököt muutokset jne.) Muistan sen tunteen, kun ei enää pystynyt kuin nauramaan joillekin auton tien päälle jättämisille tms. ("ihan tyypillistä").
Juuri kun olin siinä pisteessä, että käänsin katseen ylöspäin "anna tulla vaan, mitä vielä?" - enkä ole uskonnollinen - röykytys loppui. Jonkin aikaa oli epätodellinen ja varovainen olo, tuntui siltä että elämä on liian rauhallista ja liian normaalia. Nyt on mennyt mutuama vuosi suhteellisen rauhallisesti ja olen jopa päässyt rakentamaan omaa elämääni - puoliso on eläkkeellä ja pärjää, lapsi miltei aikuistunut ja oma terveys ja talous on mahdollistanut opiskelun.
En tiedä, mikä tarkoitus tuolla kaikella oli, ja miksi kaikki rysähti niskaan yhtä aikaa. Mutta otin opiksesi; osaan olla vähästä onnellinen ja samalla on saanut varmuuden siitä, että pahoistakin paikoista selviää. Vielä kun oppisi luottamaan siihen, että elämä kantaa kyllä jatkossakin. Pienet laineet eivät venettä keinuta. Katastrofiajattelu tuntuu jäävän helposti päälle jonkinlaisena valmistautumisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muutin vain suunnitelmia ja sillä selvä.
Välillä onkin vaikea löytää voimaa jatkaa eteenpäin. Minulla on kaksi ammattitutkintoa ja hyvät yo paperit. Olen jo lähemmäs 30 v. Silti työkokemukseni on lähes olematon, koska lievän liikuntarajoitteen vuoksi työnantajat ei uskalla ottaa minua töihin. Rajoitteeni vuoksi mikään fyysinen matalapalkka-sektorin työ ei siis ole mahdollinen. (Jos voisin ottaisinvastaan minkä tahansa työn, jossa palkka riittää elämiseen)
Puhelinmyyntiä olen tehnyt pätkittäin mutta tienattu rahasumma on niin naurettava, ettei se riitä edes vuokraan.
On surullista katsoa ikätovereitani joilla on jo asuntolainat, vaimot Audit ja perhe. Muistan mantran mitä minulle hoettiin opiskellessani ensimmäistä tutkintoani: Kun jaksat opiskella ja saat hyviä arvosanoja, saat myös hyvän työpaikan. Valmistuttuani en löytänyt töitä omalta alaltani.
Ajattelin että ehkä olen vain valinnut alan jossa on tällä hetkellä huono työllisyys. Menin töihin puhelinmyynti firmaan. Hetken siellä oltuani tajusin, ettei työ ole taloudellisesti kannattavaa. Lisäksi sai joka päivä kuulla vittuilua asiakkailta, joka työviikon jälkeen ääneni oli käheä kuin variksella ja kurkku kipeä liiasta puhumisesta.
Ajattelin että jos kouluttaudun lisää ja hankin yo- tutkinnon sekä toisen ammattitutkinnon työllisyys-näkymäni paranevat, siispä irtisanouduin puhelinmyynnistä ja lähdin taas opiskelemaan. Kolme vuotta myöhemmin valmistuin hyvin arvosanoin. Valmistumisestani on nyt reilut parivuotta, satoja hakemuksia lähettäneenä en ole saanut edes yhtään haastattelukutsua.
Ymmärrän toki sen että, suomessa on tällä hetkellä lama ja muutenkin paljon työttömiä. Mutta tuntuu että työnantajat pelkää palkata edes lievästi liikuntavammaisia. Ei ymmärretä sitä että, jos en olisi kykenevä tekemään ja suoriutumaan hakemastani työstä, en edes vaivautuisi sellaiseen paikkaan hakemusta laittamaan.
En elättele suuria toiveita, mutta olisi mukavaa löytää työ jolla katto pysyy päänpäällä ja leipä pöydässä. On nöyryyttävää joutua turvautumaan yhteiskunnan tukiin selvitäkseen.
Myöskään naismarkkinoilla tai nykypäivän hektisessä parisuhderuletissa, vajaa kolmekymppinen liikuntavammainen mies nollatuloilla, ei kovin korkea arvoista valuuttaa näytä olevan.
Vaikka välillä on vaikea löytää syytä jatkaa eteenpäin, en voi sanoa olevani katkera. On vaan oltava realisti ja todettava että, tasan ei elämässä nallekarkit mene!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitää iloita siitä mitä on, eikä surkutella sitä mitä ei ole!
Se on se elämäm kova koulu vaan vielä luokalle jäätynä kestettävä monenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jeesus mitä uhriutumista. Elämässä käy kaikenlaista, siitä huolimatta on pelattava niillä korteilla mitä on ja muutettava tarpeen tullen suunnitelmia. Minullakin todettiin pari vuotta sitten tauti, joka romutti tulevaisuuden suunnitelmani kokonaan. Noh, se tulevaisuus ei ollut minulle, kohti uusia haasteita siis!
Mistä ne työnantajat edes tietää, että olet liikuntavammainen, kun et ole edes työhaastatteluun päässyt?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yritän olla kiitollinen niistä asioista, jotka ovat hyvin. Jos en keksi mitään muuta, olen kiitollinen esim. siitä, että vesihanasta tulee puhdasta vettä, saan syödäkseni, pääsen lämpimään suihkuun ja voin käydä kirjastossa ilmaiseksi. Kaikilla ei ole asiat läheskään näin hyvin. :)
Ihan kuin minun suustani:)
Ihana keskustelunavaus tänään!
Mua lohduttaa ajatus, että joskus tämä elämä loppuu, ja onpahan ainakin ollut ihan kiinnostava, vaikka sitten surkea kohtalo. Olen myös tajunnut, että kukaan ei yhden elämän aikana edes EHDI tehdä kaikkea. Joudun luopumaan monista unelmista, mutta en mä kuitenkaan niitä kaikkia olisi voinut tehdä. Pakko muuttaa suunnitelmia. Jotain voi aina tehdä. Ja ihmisethän ei usein muutu jos ei ole pakko, nyt kasvun paikkoja ei ainakaan tarvitse erikseen hakea kun joudun mukavuusalueelta pois muutenkin.
Kuten viestissäni mainitsin, olin ensimmäisen tutkintoni jälkeen hetken puhelinmyynti firmassa töissä. Tätä työpaikkaa etsiessäni, en maininnut cv:ssäni liikuntavammaa.
Tämä johti tilanteisiin, jossa pomolla kirjaimellisesti loksahti suu auki. Haastattelija meni vaikeaksi, sanottiin että on vielä muita haastateltavia ja ottavat yhteyttä.
Joissakin paikoissa sanoivat suoraan, että eivät palkkaa vammaisia. Nykyään tuon liikuntarajoitteeni esille jo Cv:ssäni/ työhakemuksessani. Näin säästän sekä minun että haastattelijan aikaa. Eikä kummallekaan osapuolelle tule ikäviä yllätyksiä.
Vierailija kirjoitti:
Mistä ne työnantajat edes tietää, että olet liikuntavammainen, kun et ole edes työhaastatteluun päässyt?
Kuten viestissäni mainitsin, olin ensimmäisen tutkintoni jälkeen hetken puhelinmyynti firmassa töissä. Tätä työpaikkaa etsiessäni, en maininnut cv:ssäni liikuntavammaa.
Tämä johti tilanteisiin, jossa pomolla kirjaimellisesti loksahti suu auki. Haastattelija meni vaikeaksi, sanottiin että on vielä muita haastateltavia ja ottavat yhteyttä. Joissakin paikoissa sanoivat suoraan, että eivät palkkaa vammaisia. Nykyään tuon liikuntarajoitteeni esille jo Cv:ssäni/ työhakemuksessani. Näin säästän sekä minun että haastattelijan aikaa. Eikä kummallekaan osapuolelle tule ikäviä yllätyksiä.
Minulla on aina olleet pienet toiveet, ja kaikki ne ovat tähän mennessä
toteutuneet, vielä on muutama toive jäljellä , eiköhän nekin toteudu.
Ei kannata odottaa elämältä liikoja.
Nimim. elämäänsä tyytyväinen.
En tiedä mitä tähän pitäisi vastata. Itselläni oli kaikenlaisia suunnitelmia, mutta olen luopunut jokaisesta yksitellen eri syiden takia. Suoraan sanottuna olen ampunut itseäni jalkaan monessakin käänteessä ja tehnyt paljon vääriä valintoja. Yritin muutama vuosi sitten ryhdistäytyä, suunnitella tulevaisuutta ja muuttaa suuntaa. Epäonnistuin täysin. Enää en suunnittele enkä haaveile mistään tai en odota, että tapahtuisi jotain todella ihanaa. Kunhan tässä jotenkin onnistuisi kunnialla elämään.
Mulla on vähän sama kanssa. Oikein naurattaa välillä miten voikin mennä niin vituiksi heti kun jotain uskaltaa yrittää. Mutta no, en vaan jaksa ottaa elämää enää kovin vakavasti :)