Pikkulapsi - nuori - aikuinen - vanhus. Miksi useimmat haluavat pelastaa sen pikkulapsen?

Luulen, että lapsessa nähdään sellaista viattomuutta, jota muilla ei enää ole. Pieni elämä on vasta aivan alussa ja potentiaalisesti pikkulapsesta voisi tulla ihan mitä tahansa.

Noin muutenkin maailman pitäisi pyöriä niin päin, että vahvemmat suojelevat juuri niitä heikoimpia, jotka eivät siihen itse mitenkään pysty.

Mä ajattelen sen niinkin yksinkertasesti, että nuorimmalla on todennäköisesti eniten elämää edessä. Siinä hetkessä en ajattelis kuka jää ketäkin suremaan.

Muilla on suuremmat mahdollisuudet pelastautua itse, pikkulapsi on avuttomin. Vanhuksella on jo elämä eletty.

Lapsi on kevyin noista.

Lapsi on vasta elämän alussa, siksi.

Koska lapsi on se, jolla ei ole mahdollisuutta selvitä ilman apua.

Ei niitä vanhuksia kukaan loppupelissä kaipaa loputtomiin. Ihminen on rakennettu niin, että vanhukset haudataan ja elämä jatkuu. Lapsen kuollessa se elämä ei kuitenkaan jatku.

Mä olen joskus miettinyt samaa. Musta tuntuisi, että voisi olla helpompi jättää vauva kuolemaan kuin nuori, koska se vauva ei tiedä mitä on tulossa. Kukaan ei muista vauva-ajastaan mitään, joten ajattelen, että se on jotenkin helpompi vauvalle kuolla kuin nuorelle. Tietysti voisi sanoa, että nuori muistaa mitä on tapahtunut ja hänelle jää siitä varmasti jotain traumoja. Vauvalle ei taas jää mitään muistijälkeä tapahtumasta eli hän voi elää vielä täysin tavallisen elämän.

Luin vain otsikon ja vastaan sen perusteella.

Pieni lapsi on viaton ja "puhdas". Pienellä lapsella ei ole (psyykenkään) puolustuskeinoja edes sen vertaa kuin vanhemmalla ihmisellä. Avuton.

Minusta pieni lapsi on siis parempi kuin vanhempi ihminen, ja avuttomuus herättää myötätunnon. Uskon vanhempien ihmisten ja heidän lähipiirin kestävän pahan paremmin. Lapsen jättäminen pelastamatta on sietämättömämpää, kun ajattelee lapsen hätää.

Ja joo joo, tiedetään, että täältä löytyy paljon lapsia melkein vihaavia jotka eivät varmaan ole samaa mieltä. :D

Nuorissa on tulevaisuus, vanhuksissa menneisyys. Vanhat ihmiset ovat jo nähneet ja kokeneet kaiken, lapsilla elämä on vielä edessäpäin.

Lapsella on vähemmän aikaa ja mahdollisuuksia pelastautua, koska hänen elimistönsä ei kestä savukaasuja samalla lailla kuin isomman ihmisen. 

Aina nuorin pelastetaan tietysti ensin, koska hänen elinajanodotuksensa on pisin. Tietysti nuorenkin menetys on vanhemmille ihan kauheaa, mutta yhtä rakkaita on nuoremmatkin lapset, vanhemmista lapsista voi ajatella että hänen kanssaan sain elää yli kymmenen vuotta hyviä aikoja, jos hän olisi kuollut pikkulapsena, olisi nekin vuodet jääneet kokematta.

Oikeasti pelastustilanteessa nuorin ensin, ja vanhus on elänyt elämänsä halusi uhrautua tai ei, sitä ei kysellä, ja kaikki normaalit aikuiset uhrautuvat kyllä lapsen vuoksi, ainakin omat vanhemmat.

Anoppi kuoli vuosi sitten 86 vuotiaana, ja hän oli kuolinvuoteellaan huolissaan kuusikymppisistä pojistaan ja sanoi miehelleni (viisikymppinen nuorin lapsi) että ei hänen ole väliä, älkää surko, pitäkää vaan huoli itsestänne ja lapsistanne. Viimeiset sanat joita pystyi sanomaan oli että minä olen elänyt, te jatkatte. Olimme huolissamme miehen veljestä joka on sairastanut pahaa masennusta vuosikausia, yksi paha itsemurhayrityskin, ja hän aina huolehti äitinsä voinnista lähes pakkomielteisesti, pelättiin että tekee itsemurhan kun äitinsä kuolee. Onneksi veli ei mennyt asiasta niin tolaltaan kuin ajateltiin, kaipa se oli hänellekin käytännössä helpotus kun ei tarvi huolehtia enää siitä että mitä jos äiti on kaatunut kotinsa lattialle ja kituu siellä tms.

koska ehkä ihmisen sisimmäinen empatia kuitenkin useilla kohdistuu niin, että kenellä on elämää eniten edessä, se ansaitsee sen tulevaisuuden enemmän kuin aikuinen/vanhus, joka on jo saanut elää, nähdä ja kokea. Erikoinen tuo sinun logiikka, miten aikuiseen on yhteiskunta ja perhe ehtinyt panostaa, on projektit ja suorittaminen kesken, että se olis jotenkin tärkeämpää kuin vauvan elämä, koska vauvalla ei ole 5-vuotissuunnitelmia ja to do-listoja. Elämän arvo ei kuitenkaan ensisijassa ole missään projektissa tai mihin on ehditty käyttää verorahaa tms... 

Vierailija kirjoitti:

koska ehkä ihmisen sisimmäinen empatia kuitenkin useilla kohdistuu niin, että kenellä on elämää eniten edessä, se ansaitsee sen tulevaisuuden enemmän kuin aikuinen/vanhus, joka on jo saanut elää, nähdä ja kokea. Erikoinen tuo sinun logiikka, miten aikuiseen on yhteiskunta ja perhe ehtinyt panostaa, on projektit ja suorittaminen kesken, että se olis jotenkin tärkeämpää kuin vauvan elämä, koska vauvalla ei ole 5-vuotissuunnitelmia ja to do-listoja. Elämän arvo ei kuitenkaan ensisijassa ole missään projektissa tai mihin on ehditty käyttää verorahaa tms... 

Eikö ole ristiriitaista toivoa vauvalle tulevaisuuta jos tulevaisuus "projekteineen ja suorituksineen" on sinusta kuitenkin ilmeisen epäolennaista?

Ehkä olen kylmä ihminen, mutta "mutkun vauvan elämä" on vaan jotenkin vajaa perustelu.

Hyviä vastauksia on kyllä tullut, laittaa ajattelemaan. -AP

Jos asiaa ajattelee pelkästään ihmislajin kannalta, niin lisääntymiskykyisin ja ihmislajia mahdollisimman paljon hyödyttävä  tulisi pelastaa. Toisaalta vanhuksen mukana menee paljon hiljaista tieto- taitoa.

Vierailija kirjoitti:

Jos asiaa ajattelee pelkästään ihmislajin kannalta, niin lisääntymiskykyisin ja ihmislajia mahdollisimman paljon hyödyttävä  tulisi pelastaa. Toisaalta vanhuksen mukana menee paljon hiljaista tieto- taitoa.

Eli käyt vaatimassa kaikilta todistuksen lisääntymiskyvystä ja vasta sitten päätät kenet pelastat? Eikä kaikilla vanhuksilla ole mitään erityistä tietotaitoakaan. Noilla perusteilla olisi lähes mahdotonta pelastaa oikeaa ihmistä. Minäkin olen 25v. lisääntymiskyvytyn nainen, mutta ei sitä pelkästään katsomalla näe, että kohtuni on viallinen.

Ajattelisin niinkin yksinkertaisesti, että ihmisellä on suojeluvietti lapsia kohtaan, koska lapset eivät pärjää ilman hoivaa. Ei joka ikisellä yksilöllä tietenkään, mutta yleisesti ottaen. Lajin jatkumisen kannalta välttämätön vietti.

Miksi muuten alussa on varoitusteksti pienen lapsen menettäneille? Ketjuhan käsittelee yhtä lailla nuoren, aikuisen ja vanhuksen menettämistä. Ilmeisesti perusoletus on, että pienen lapsen menettäminen on pahempaa kuin muun ikäisen läheisen menettäminen.

Tämä on ehkä turhan henkilökohtaista ja suoraa pohdintaa, mutta rakastan kouluikäistä lastani enemmän kuin vauvana nyt kun hän on ollut kanssani jo pitkään ja kun hänen persoonallisuutensa on kehittynyt ja muuttunut tutuksi. Vauva on aika keskeneräinen, vaikka sitä kohtaan on voimakas suojeluvietti. Jos lapseni olisi kuollut pienenä, niin varmaan kaipaisin häntä ja kuvittelisin sen ikäisenä kuin hän olisi jos eläisi - mutta kuvittelisin hänet ihan erilaiseksi. Joissakin kulttuureissa kuulemma ajatellaan sielun menevän lapseen vasta 1-vuotiaana. Ruotsin kielessäkin lapsi on "se" eikä hän. Minusta loogisimmat pelastamisen kohteet olisivat lapset ja nuoret - vauva on vähän kuin verso josta ei ole vielä tullut mitään, lapsi nupullaan oleva kukka. Kuihtumaisillaan jo olevaa tai kohta kuolevaa ei niin kannata enää sääliä.

Unohdit listastasi kissan! Kissani ainakin minä pelastaisin  ensin - olettaen, että nuo ihmiset ovat tuntemattomia minulle.