Lue keskustelun säännöt.
Onko urheiluseurat kaikki yhtä kamalia vai olenko vaan naiivi?
04.10.2016 |
Halusin lapsille edes yhden urheiluharrastuksen ja pienestä asti on kuljettu ja kokeiltu eri lajeja ja juttuja. Enemmän tai vähemmän huonolla menestyksellä, sitä omaa intohimolajia ei ole kummallekaan löytynyt eikä toisaalta ole mitään erityis lahjakkuutta perintötekijöissä; itse olen vasta teini-ikäisestä aloittanut edes liikunnalliset harrastukset; omat vanhemmat eivät ole koskaan liikkuneet hyötyliikuntaa lukuunottamatta ja halusin lapsilleni liikunnallisemmat ja terveellisemmän lähtökohdat.
Nyt lapset alkavat olla kohta yläkoulussa ja yhtä harrastusta on jatkettu nyt muutaman vuoden. Mutta se seura vie minulta hermot! Ensinnäkin vanhempien koko ajan kerätä rahaa kilpailumaksuihin, ne eivät kuulu kausimaksuun. Se nyt vielä ehkä nippanappa menisi mutta nyt tää närästys kohdistuu siihen, että toiminnassa KAIKKI pyörii vain kilpailujen ympärillä. 11-vuotiaille on vain kilparyhmä ja siinä on treenejä 3krt/vko, jonka lisäksi vanhempien pitäisi varmistaa että lapsi käy lenkillä, tekee lihaskuntoa ja venyttelee muina päivinä. Ja ravinnosta jaksetaan pauhata; ei mitään herkkuja kisaviikoilla ettei tule sokeripiikkejä! Mulle ihan ok jos joku haluaa lastaan treenata huipulle ja kaikki kunnia, niille, jotka siihen rääkkiin lähtee mutta miksi ei ole edes vaihtoehtoa että saisi vaan harrastaa? Mulle riittäisi hyvin että lapsi käy treeneissä, oppii lajin tekniikkaa, kisaa pari kertaa kaudessa jos haluaa. Pääasia että kokisi onnistumisen tunnetta, kehittyisi hiljalleen ja saisi kavereita, kokemuksia jne. sen säännöllisen liikunnan lisäksi. Mutta 11-vuotiaan lahjattoman pakottaminen hirveeseen kisarutiiniin ja hampaat irveessä treenaamiseen on minusta äärettömän lyhytnäköistä. Muita ryhmä vaihtoehtoja ei tässä seurassa ole eikä paikkakunnalla ole toista saman lajin seuraa. Ja jos ryhmän vetäjälle asiasta mainitsee, niin vastaus on simppeli "ei ole pakko kuulua seuraan"
Ja kaveripiirin kokemusten perusteella sama homma on lähes joko lajissa; kisat ja kisaaminen ja niissä menestyminen on koko ajan tärkeämpää :(
Kommentit (26)
Kuulostaa uinnilta. Meillä lapset harrasti sitä kunnes tuo kilpailupakko latisti innon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko kysynyt lapselta mitä tämä haluaa tehdä?
Ei sekään ole oikein, että lapsi pakotetaan urheiluharrastukseen johon ei ole tahtoa. Liikkua kun voi ihan luontaisestikin, eikä vain urheiluseuroissa.
Harrastavalla lapsella, kun on se oma tahto tila mennä lajissaan eteenpäin, haastaa itsensä juurkin niissä kilpailussa, ja sitä ohjaa ne lasten kunnianhimo.
Teidän lapsi ei ole ainoa siinä seurassa vaan valtaosan tavoitteilla ja haasteilla mennään.
Itse harrastin urheilua kersana kaiket päivät. Todellakin kaiket päivät. Ei ollut rahaa liittyä mihinkään seuraan. Siksi tuli harrastettua hyvinkin monipuolisesti, ja aina sitä mitä milloinkin huvitti.
Meillä lapsi siirtyi harrastusryhmään kuudesluokkalaisena. Kilparyhmä treenaa neljä kertaa viikossa ja lenkit päälle, nuo pitävät hauskaa ja ottavat rennosti kaksi kertaa viikossa ja pelaavat kolmosdivarissa neljän parhaan joukossa. Laji on koripallo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on vähän samanlaisia kokemuksia. Lapseni on ihan lahjakas harrastamassaan lajissa, mutta harkat 5-6 kertaa viikossa ja kisamatkat eri puolille Suomea pari kertaa kuussa alkaa olla jo liikaa. Rahatkaan ei meinaa riittää matkusteluun ja yöpymisiin.
Lapseni on jo yläasteikäinen ja tuntuu, että tuon ikäisten harrastaminen on usein puoliksi ammattimaista. Olemme yrittäneet etsiä lähistöltä seuraa, jossa voisi harrastaa lajia vähän matalammalla profiililla.
Tästä syystä lapseni lopetti kokonaan urheilun 14- vuotiaana. Aikaa ei ollut mihinkään muuhun, kuin urheiluun. Treenit oli 5 kertaa viikossa ja sitten siihen päälle pelit. Aikaa meni aina 3-4 tuntia per tereeni, koska paikalla oli oltava aina tuntia ennen treenin alkua, jolloin lenkkeiltiin ja venyteltiin yms. ja treenin jälkeen tietysti loppu verryttelyt/ lenkit ja suihkut. Lapseni oli erittäin hyvä lajissaan ja kilttinä ja tunnollisena teki kaikki harjoitteet ja menestyi. Kuitenkin palo ammatimaiseen urheiluun puuttui ja treenaminen kävi raskaaksi, kuin tosiaan koulun lisäksi ei jäänyt aikaa mihinkään muuhun. Välillä koulukin tuntui olevan seuran mielestä toisarvoista ja kilpailu-/turnausmatkoille piti aina anoa vapaata koulusta. Totaalinen stoppi treenaamiseen tuli sitten lopulta, kun lapsi paloi loppuun ja halusi lopettaa. Tieto oli aikamoinen shokki seuran valmentajalle, jolla oli lapsen varalle suuria odotuksia, koska tosiaan taitoa löytyi, muuta intohimo puuttui. Väkisin ei voi kilpaurheilijaksi pakottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma lapseni harrastaa rakkaudesta lajiin. Hän on itsekriittinen, haastaa itseään, harjoittelee vapaa-ajallaankin, jne. Toki niin, että vapaa-aikaakin jää. Se, että lasta ohjataan myös oikeaan ruokavalioon ei voi olla kenestäkään väärin.
Sinustako nyt seurojen pitäisi ohjata toimintaansa vastaamaan sinun lapsesi tahtoa, joka ei niin sydämellään ole mukana?
Oletko ottanut esille mahdollisuutta perustaa harrasteryhmää? Tai keskustellut muiden vanhempien kanssa mitä mieltä he on tästä kaikesta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lastesi mielipide jäi vähän epäselväksi. Mitä he haluavat?
Minä ratkaisin asian perustamalla oman seuran toisen saman henkisen valmentajan kanssa.
Meillä on suunnitteilla yksi kilpajoukkue niille jotka haluavat kisata, muuten koko seura on "vaan" harrasti joukkueita täynnä. Kisajoukkueeseen haluaville pidetään erikseen infotilaisuus jossa käydään lasten kanssa läpi asioita joita kisajoukkueeseen siirtyminen vaatii ja muuttaa + vanhemmille oma infotilaisuus jossa kerromme enemmän lasten ja nuorten kilpailutoiminnan taustoista ja siitä, mitä liian aikainen kilpailuun tähtäävä harjoittelu tekee mm. lapsen fyysis-motoriselle kehitykselle.
Haluamme kisajoukkueeseen ainoastaan fyysisesti ja psyykkisesti tarpeeksi kypsät henkilöt, jotta kenenkään harrastus ei muutu liian pakkopullaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oikean lajin joku jo arvasi, eli uinnista kyse. Mutta lajilla ei nyt varmaan sinänsä ole merkitystä, samaa tarinaa olen kuullut myös muista lajeista. Mentaliteetti tuntuu olevan tosi monessa lajissa juuri tuo jonkun tähänkin heittämä "jos on löysä niin on löysä" - hampaat irvessä ja menestyä pitää. Niille, jotka ovat liikunnallisesti lahjakkaita, asia on simppeli; menestystä tulee ja on kivaa. Mutta kun kaikki ei ole lahjakkaita ja monipuolista liikuntaa pitäisi harrastaa siitä huolimatta.
Joku kysyi lasten mielipidettä; vanhempi ja tunnollisempi treenaa innokkaammin kuin nuorempi. Mutta tunnollisempi itkee kun koskaan ei ehdi tavata kavereita/ aina on treenejä tai läksyjä tehtävänä. Ja nyt siis pitää alkaa seurata että tulisi oheisharjoituksia riittävästi viikon aikana, 5krt/vko ei riitä vaan pitää tulla päälle 2-3h/lenkkeilyä (kävely ei käy) Alkaa loppua päivistä tunnit/ mihinkään lepäämiseen ja oleiluun ei jää aikaa. Ja tämä lapsi kaipaa sitä, että saa olla ja puuhata ihan itsekseen.
Terveellinen ravinto on tietysti ok ja hyvä tavoite. Mutta överiksi menee mielestäni siinä kun lapselta pitäisi kieltää kaverisynttäreillä tarjoilun syöminen kisaviikolla tai pannaripala iltapalana, varsinkin kun se lapsi on jo lähempänä alipainoa. Ja homma menee omasta mielestäni typeräksi kun kisojen pääasia on se, että niiden jälkeen saa syödä karkkia ja lapset jo keskenäänkin puhuu siitä, mitä kukakin kisojen jälkeen syö. Jos oltaisiin Suomen mestaruus tai kansainvälisellä tasolla niin joo, silloin jokainen sadasosa merkitsee mutta kyse on 9-15-vuotiaista lapsista, joista ehkä 1 joskus pääsee edes kansalliselle tasolle. Miksi siitä syömisestä pitää tällä tasolla tehdä iso juttu?
Harrastusryhmät ei onnistu kun ei ole vetäjää eikä tiloja; paikkakunnalla on tilaongelma joka lajissa.
ap
Vierailija kirjoitti:
Oikean lajin joku jo arvasi, eli uinnista kyse. Mutta lajilla ei nyt varmaan sinänsä ole merkitystä, samaa tarinaa olen kuullut myös muista lajeista. Mentaliteetti tuntuu olevan tosi monessa lajissa juuri tuo jonkun tähänkin heittämä "jos on löysä niin on löysä" - hampaat irvessä ja menestyä pitää. Niille, jotka ovat liikunnallisesti lahjakkaita, asia on simppeli; menestystä tulee ja on kivaa. Mutta kun kaikki ei ole lahjakkaita ja monipuolista liikuntaa pitäisi harrastaa siitä huolimatta.
Joku kysyi lasten mielipidettä; vanhempi ja tunnollisempi treenaa innokkaammin kuin nuorempi. Mutta tunnollisempi itkee kun koskaan ei ehdi tavata kavereita/ aina on treenejä tai läksyjä tehtävänä. Ja nyt siis pitää alkaa seurata että tulisi oheisharjoituksia riittävästi viikon aikana, 5krt/vko ei riitä vaan pitää tulla päälle 2-3h/lenkkeilyä (kävely ei käy) Alkaa loppua päivistä tunnit/ mihinkään lepäämiseen ja oleiluun ei jää aikaa. Ja tämä lapsi kaipaa sitä, että saa olla ja puuhata ihan itsekseen.
Terveellinen ravinto on tietysti ok ja hyvä tavoite. Mutta överiksi menee mielestäni siinä kun lapselta pitäisi kieltää kaverisynttäreillä tarjoilun syöminen kisaviikolla tai pannaripala iltapalana, varsinkin kun se lapsi on jo lähempänä alipainoa. Ja homma menee omasta mielestäni typeräksi kun kisojen pääasia on se, että niiden jälkeen saa syödä karkkia ja lapset jo keskenäänkin puhuu siitä, mitä kukakin kisojen jälkeen syö. Jos oltaisiin Suomen mestaruus tai kansainvälisellä tasolla niin joo, silloin jokainen sadasosa merkitsee mutta kyse on 9-15-vuotiaista lapsista, joista ehkä 1 joskus pääsee edes kansalliselle tasolle. Miksi siitä syömisestä pitää tällä tasolla tehdä iso juttu?
Harrastusryhmät ei onnistu kun ei ole vetäjää eikä tiloja; paikkakunnalla on tilaongelma joka lajissa.
ap
Koska kyse on kuitenkin pääosin yksilölajista, niin onko sitä ihan pakko ottaa sitten itse niin tosissaan? Kyllä sitä kehitystä tulee nuorilla pienemmälläkin rääkillä.
Tekee vain omaan tahtiin sillä tasolla kun tuntuu hyvältä.
Tuskin on vaaraa, että maksava harrastaja potkitaan seurasta pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oikean lajin joku jo arvasi, eli uinnista kyse. Mutta lajilla ei nyt varmaan sinänsä ole merkitystä, samaa tarinaa olen kuullut myös muista lajeista. Mentaliteetti tuntuu olevan tosi monessa lajissa juuri tuo jonkun tähänkin heittämä "jos on löysä niin on löysä" - hampaat irvessä ja menestyä pitää. Niille, jotka ovat liikunnallisesti lahjakkaita, asia on simppeli; menestystä tulee ja on kivaa. Mutta kun kaikki ei ole lahjakkaita ja monipuolista liikuntaa pitäisi harrastaa siitä huolimatta.
Joku kysyi lasten mielipidettä; vanhempi ja tunnollisempi treenaa innokkaammin kuin nuorempi. Mutta tunnollisempi itkee kun koskaan ei ehdi tavata kavereita/ aina on treenejä tai läksyjä tehtävänä. Ja nyt siis pitää alkaa seurata että tulisi oheisharjoituksia riittävästi viikon aikana, 5krt/vko ei riitä vaan pitää tulla päälle 2-3h/lenkkeilyä (kävely ei käy) Alkaa loppua päivistä tunnit/ mihinkään lepäämiseen ja oleiluun ei jää aikaa. Ja tämä lapsi kaipaa sitä, että saa olla ja puuhata ihan itsekseen.
Terveellinen ravinto on tietysti ok ja hyvä tavoite. Mutta överiksi menee mielestäni siinä kun lapselta pitäisi kieltää kaverisynttäreillä tarjoilun syöminen kisaviikolla tai pannaripala iltapalana, varsinkin kun se lapsi on jo lähempänä alipainoa. Ja homma menee omasta mielestäni typeräksi kun kisojen pääasia on se, että niiden jälkeen saa syödä karkkia ja lapset jo keskenäänkin puhuu siitä, mitä kukakin kisojen jälkeen syö. Jos oltaisiin Suomen mestaruus tai kansainvälisellä tasolla niin joo, silloin jokainen sadasosa merkitsee mutta kyse on 9-15-vuotiaista lapsista, joista ehkä 1 joskus pääsee edes kansalliselle tasolle. Miksi siitä syömisestä pitää tällä tasolla tehdä iso juttu?
Harrastusryhmät ei onnistu kun ei ole vetäjää eikä tiloja; paikkakunnalla on tilaongelma joka lajissa.
ap
Koska kyse on kuitenkin pääosin yksilölajista, niin onko sitä ihan pakko ottaa sitten itse niin tosissaan? Kyllä sitä kehitystä tulee nuorilla pienemmälläkin rääkillä.
Tekee vain omaan tahtiin sillä tasolla kun tuntuu hyvältä.
Tuskin on vaaraa, että maksava harrastaja potkitaan seurasta pois.
Meillä ainakin piti joko valita kilparumbaan lähteminen tai seurasta lähteminen, uinnista kyse meilläkin. Siinä vaiheessa, kun nuoret kasvoivat nopeasti, oli paljon olkapäävammoja, ilmeisesti tekniikkaan ei kiinnitetty valmennuksen puolelta huomiota tarpeeksi. Harjoitusmäärät kasvoivat ja vain kilpailevat kelpasivat ryhmään. Ei siinä tarvinut olla paras, eivät kaikki voikaan olla parhaita, mutta kilpailla piti. Pienemmille oli tekniikkaryhmiä, mutta isommille vain kilparyhmiä. No, osaavatpa uida hyvin eivätkä ehtineet saada pysyviä olkapäävammoja.
Vierailija kirjoitti:
Meillä ainakin piti joko valita kilparumbaan lähteminen tai seurasta lähteminen, uinnista kyse meilläkin.
Sama juttu; ei onnistu pelkkä treenaminen. Eikä katsota hyvällä kun yhtenä päivänä on toinen harrastus, pitäisi käydä treeneissä 6krt/vko + harjoitella omatoimisesti siihen päälle. Omasta mielestä noi treenimäärät alkaa olla jo yläkanttiin niille, jotka ei ole huippulahjakkaita eikä huippumotivoituneita.
Mikä on sopiva määrä treeniä murrosikäiselle; jotenkin valmentajilla tuntuu menneen oma kunnianhimo kohtuuden yli. Tai sitten halutaan savustaa ulos kaikki lahjattomat... :( Jännä nähdä miten tulevaisuudessa aikuiset harrastaa liikuntaa; nykyään kaikki lapset on harrastusrumbassa pienestä pitäen ja valitettavan monet lopettaa sitten viimeistään lukiossa kun aika ei enää riitä/ vaatimukset kasvaa koko ajan joka puolella
Elämä on mennyt niin suorituskeskeiseksi että hirvittää. Millaisia aikuisia näistä nykyisistä suorittajien lapsista kasvaa? Osasta samanlaisia suorittajia ja osasta sellaisia, jotka eivät halua tehdä mitään.
Taas täällä kentällä laidalla odottaessa (ja, juu heitin jo lenkin mutta jäi silti vähän luppoaikaa) tuli tämä vanha ketju mieleen. Eikö muita ahdista ollenkaan nykyinen harrastaminen? Tai siis se, että harrastamisesta tulee koulua ja työtä tärkeämpää -puhumattakaan nyt vaikka kaveri- ja perhesuhteista, kenelläkään ei ole aikaa tavata kun on treenejä?
Vierailija kirjoitti:
Taas täällä kentällä laidalla odottaessa (ja, juu heitin jo lenkin mutta jäi silti vähän luppoaikaa) tuli tämä vanha ketju mieleen. Eikö muita ahdista ollenkaan nykyinen harrastaminen? Tai siis se, että harrastamisesta tulee koulua ja työtä tärkeämpää -puhumattakaan nyt vaikka kaveri- ja perhesuhteista, kenelläkään ei ole aikaa tavata kun on treenejä?
Se tuntuu ahdistavan todella monia. Ja tuo todellakin on sairasta, jos on pakko valita täysillä treenaaminen tai lopettaminen. Mutta valittamisen sijaan voisi yrittää muuttaa asioita. Koska seurat toimivat useimmiten vapaaehtoisvoimin, voisi vaikka itse ehdottaa, että perustettaisiin pari kertaa viikossa treenaava ryhmä ja lupautua osallistumaan ryhmän ohjaukseen tai organisointiin.
Auttaisi hieman, jos kertoisit, mistä lajista on kysymys.