Minkä vuoksi monet nykyvanhemmat eivät ymmärtäneet etukäteen vanhemmuuden olevan kovaa työtä?

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu, että nykyisin joka toinen vanhempi valittelee, miten ei ollenkaan tiennyt, kuinka tarvitsevia lapset ovat ja miten paljon lapsiperhe-elämä kaventaa omaa vapautta. Ihmettelen, mistä tämä johtuu. Eivätkö nämä valittajavanhemmat olleet ennen ehkäisyn pois jättämistä olleet tekemisissä lapsiperheiden kanssa? Vaimensiko vauvakuume heidän harkintakykynsä?

Minusta on aina ollut täysi itsestäänselvyys, että vanhemmuus vaatii paljon. Eihän se vaadi kuin sitä, että pitää silmänsä auki ja tuntee auttavasti, minkälainen ihminen itse on.

Kuka perheellinen kuvittelee, että "olemalla tekemisissä lapsiperheiden kanssa" ymmärtäisi murentakaan siitä mikä vanhemmuudessa on raskasta?

Ihan yhtä vaikeaa se on ennenkin ollut, silloin ei saanut ääneen tällaisia sanoa, "pienistä" valittaminen ei kuulunut sota-ajasta selvinneiden kuvioihin.

Hyvähän se on, että ihmiset voivat ilmaista turhautumisensa ja pelkonsa nykyään, se hammasta purren hiljaa kärsiminen johtaa vain katkeraan elämänasenteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu, että nykyisin joka toinen vanhempi valittelee, miten ei ollenkaan tiennyt, kuinka tarvitsevia lapset ovat ja miten paljon lapsiperhe-elämä kaventaa omaa vapautta. Ihmettelen, mistä tämä johtuu. Eivätkö nämä valittajavanhemmat olleet ennen ehkäisyn pois jättämistä olleet tekemisissä lapsiperheiden kanssa? Vaimensiko vauvakuume heidän harkintakykynsä?

Minusta on aina ollut täysi itsestäänselvyys, että vanhemmuus vaatii paljon. Eihän se vaadi kuin sitä, että pitää silmänsä auki ja tuntee auttavasti, minkälainen ihminen itse on.

Kuka perheellinen kuvittelee, että "olemalla tekemisissä lapsiperheiden kanssa" ymmärtäisi murentakaan siitä mikä vanhemmuudessa on raskasta?

Mitä tarkoitat? Kyllähän se, että on joskus nähnyt, mitä (muutkin kuin omat) vanhemmat tekevät, auttaa paljon paremmin ymmärtämään, mistä koko touhussa on ylipäätään kysymys. Tarkkailemalla, kyselemällä ja keskustelemalla saa paljon tietoa melkein aiheesta kuin aiheesta. ap

Minusta oiot nyt aika lailla. Olen itse kipuillut kovin vanhemmuuteni kanssa. Yksi tiedostamani asia on, että työelämä, jossa olen korviani myöten mukana, on nykyään todella vaativaa. Olen esimiesasemassa, aloitan työt aamukahvipöydässä kotona, ennen kuin herätän lapset, useimpina aamuina jo ennen puolta seitsemää. Teen töitä työpaikalla myös tauoilla, jotka muutenkin ovat naurettavan lyhyitä, 5-10 min. Olen ihan normaalissa päivätyössä, mutta tänäänkin (lauantaina) työpuhelimeni on soinut. Olen töiden vuoksi toisinaan hyvin uupunut.

Kyllä näistä lähtökohdista vanhemmuus on raskasta. Tiedostan, että aikansa kutakin ja kestän sen kyllä. Se ei silti vie ajoittain hyvinkin raskasta tunnetta pois.

Ennen omia lapsia meillä ei mieheni kanssa oikeasti kyllä ollutkaan kokemusta lapsiperhe-elämästä. Kummankaan sisaruksilla ei esim vielä siinä vaiheessa ollut lapsia. Vaikka vanhemmuus tuntuu ajoittain raskaalta, en tästä silti luopuisi mistään hinnasta.

Ajat muuttuu. Ei ole mitään vakiona pysyvään pikkulapsiperhe-elämää.

Ei se vanhemmuus niin kovaa ole. Jos hallitsee aikaansa ja kasvattaa laspensa kunnolla,mon se loppuken lopuksi aika helppoa.

Ihan eri asia tietty jos lapsi on sairas tai muuta poikkeavaa.

Mulla on neljä ja vaativa työ, eikä montaakaan raskasta hetkeä.

Vierailija kirjoitti:

Ei se vanhemmuus niin kovaa ole. Jos hallitsee aikaansa ja kasvattaa laspensa kunnolla,mon se loppuken lopuksi aika helppoa.

Ihan eri asia tietty jos lapsi on sairas tai muuta poikkeavaa.

Mulla on neljä ja vaativa työ, eikä montaakaan raskasta hetkeä.

Saatko mieheltäsi nuolentaa ja seksiä aina kun haluat?

Joo, eipä ole oltu paljoa "tekemisissä lapsiperheiden kanssa", kun omassa kaveripiirissä niitä muut ovat tehneet vasta siinä kolmevitosena. Ja ei, en tosiaan ksannut kuvitella, että sitten kun lapseni alkavat olla siinä iässä, että pääsevät päivähoito- ja koulu-uralle, meillä on loppumaton taantuma, eikä enää niitä "isien ja äitien työpaikkoja", joista pääsee lähtemään juuri sillä kellonlyömällä, kun työpäivä virallisesti loppuu. Lapsuudessani työpaikoilla oli vähän erilainen meininki. Niin, enpä täyttänyt sellaistakaan lomaketta, että tilaan erityislapsen ja haluan omaehtoisuutta ja toiminnanohjausongelmia. Monta muutakaan asiaa en tilannut, jotka vaikuttavat arkeeni tällä hetkellä, kuten omat sairaudet, jotka eivät juonnu elämäntavoista. Mutta huutele sinä siellä vaan, että "kikkelis kokkelis mitäs läksit" ja "oma vika pikkusika". Sitä vartenhan aloitit tämän ketjun.

Onhan vaatimukset vanhempia ja vanhemmuutta kohtaan myös muuttuneet esim. monien nykyvanhempien omaan lapsuuteen verrattuna. Tutkimusten mukaan nykyvanhemmat viettävät enemmän aikaa lastensa kanssa kuin koskaan ennen, ja sekin on jo omalla tavallaan uuvuttavaa.

Joku hetki voi tuntua yllättävän rankalta, vaikka olisi  ollutkin realistiset kuvitelmat. Ihan hyvä, että se sanotaan ääneen just sillä hetkellä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu, että nykyisin joka toinen vanhempi valittelee, miten ei ollenkaan tiennyt, kuinka tarvitsevia lapset ovat ja miten paljon lapsiperhe-elämä kaventaa omaa vapautta. Ihmettelen, mistä tämä johtuu. Eivätkö nämä valittajavanhemmat olleet ennen ehkäisyn pois jättämistä olleet tekemisissä lapsiperheiden kanssa? Vaimensiko vauvakuume heidän harkintakykynsä?

Minusta on aina ollut täysi itsestäänselvyys, että vanhemmuus vaatii paljon. Eihän se vaadi kuin sitä, että pitää silmänsä auki ja tuntee auttavasti, minkälainen ihminen itse on.

Kuka perheellinen kuvittelee, että "olemalla tekemisissä lapsiperheiden kanssa" ymmärtäisi murentakaan siitä mikä vanhemmuudessa on raskasta?

Mitä tarkoitat? Kyllähän se, että on joskus nähnyt, mitä (muutkin kuin omat) vanhemmat tekevät, auttaa paljon paremmin ymmärtämään, mistä koko touhussa on ylipäätään kysymys. Tarkkailemalla, kyselemällä ja keskustelemalla saa paljon tietoa melkein aiheesta kuin aiheesta. ap

Minä olen kasvattanut ja hoitanut aika montaa lasta vastasyntyneestä keskosesta suljetun osaston vaikeahoitoisiksi ja/tai vaarallisiksi luokiteltuihin nuoriin ennen omieni saamista, eikä mulla ollut pienintäkään hajua siitä miten vahvasti se vanhemmuus menee "ihon alle" ennen kun sen sai kokea. Tai ehkä pieni aavistus mutta siinäpä se. Ja kyllä, tuli hengattua lapsiperheissä ja on sisaruksiakin sellaisella ikäerolla että muistan vauva-ajasta alkaen. Ennen kuin se on oma lapsi, homma on hyvin selkeää, perspektiivi säilyy, minuutit tuntuvat minuuteilta ja vuodet vuosilta, ongelmiin on ratkaisut ja kaikkeen riittää kun on johdonmukainen. En voi sanoa, että mikään _asia_ olisi yllättänyt, ei yllättänyt yöheräilyt, ei uhmat, ei lapsen haasteet, ei oman ajan vähyys, kyllä minä sen kaiken tiesin. Mutta on eri asia TUNTEA kuin tietää.

Ja mainittakoon, että ei mun pikkulapsiarki nyt mitään superrankkaa ole ollut, kaksi lasta, osansa hoitava täyspäinen ja lehmänhermoinen puoliso, kelvolliset tukiverkostot ja niin edelleen. Mutta ne jutut mitkä ovat olleet äitinä rankkoja, eivät ole missään muissa elämäni rooleissa (hoitajana, tätinä, kyläilijänä, naapurina, siskona) tulleet oikeastaan esille. Esim. riittämättömyyden tunteet, sokeutuminen oman lapsen kohdalla sen lempeyden ja jämäkkyyden tasapainolle, huolen ja vastuun vääristämä perspektiivi, se rakkauden ja raivon määrä mitä pieni lapsi voi aikuisessa herättää (ja huom, raivo tarkoittaa tunnetta, ei toimintaa).

Vierailija kirjoitti:

En voi sanoa, että mikään _asia_ olisi yllättänyt, ei yllättänyt yöheräilyt, ei uhmat, ei lapsen haasteet, ei oman ajan vähyys, kyllä minä sen kaiken tiesin. Mutta on eri asia TUNTEA kuin tietää.

Juu, niin on. Mutta kun jotkut vanhemmat eivät omien sanojensa mukaan edes tienneet näitä asioita eivätkä sitä, mitä ne merkitsevät. ap

No mun äitini oli sutä mieltä, että lasten hoitaminen on helppoa työtä, josta vähälahjainenkin selviää. Hänen mielestään oikeastaan kaikki kotityöt olivat sellaisia: pyykkäys, siivous ja ruoanlaitto.

Äitini oli uraäiti ja minut laitettiin päivähoitoon 2 kuukauden iässä. Olin kai aika helppo lapsi, koska äiti sanoi usein myös, että lapset tottuvat ja sopeutuvat helposti eri tilanteisiin. Minulla ei ollut sisaruksia.

Lisäksi uskoin propagandaa siitä, että äitiys tuo onnen. Joo, se oli typerää. Olen aina ollut vähän sinisilmäinen.

Kun sitten sain oman lapsen, tajusin, ettei se ihan niin menekään. Lähinnä se tunnesiteen syvyys yllätti, se, miten huoli lapsen asioista käy sydämeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu, että nykyisin joka toinen vanhempi valittelee, miten ei ollenkaan tiennyt, kuinka tarvitsevia lapset ovat ja miten paljon lapsiperhe-elämä kaventaa omaa vapautta. Ihmettelen, mistä tämä johtuu. Eivätkö nämä valittajavanhemmat olleet ennen ehkäisyn pois jättämistä olleet tekemisissä lapsiperheiden kanssa? Vaimensiko vauvakuume heidän harkintakykynsä?

Minusta on aina ollut täysi itsestäänselvyys, että vanhemmuus vaatii paljon. Eihän se vaadi kuin sitä, että pitää silmänsä auki ja tuntee auttavasti, minkälainen ihminen itse on.

Kuka perheellinen kuvittelee, että "olemalla tekemisissä lapsiperheiden kanssa" ymmärtäisi murentakaan siitä mikä vanhemmuudessa on raskasta?

Mitä tarkoitat? Kyllähän se, että on joskus nähnyt, mitä (muutkin kuin omat) vanhemmat tekevät, auttaa paljon paremmin ymmärtämään, mistä koko touhussa on ylipäätään kysymys. Tarkkailemalla, kyselemällä ja keskustelemalla saa paljon tietoa melkein aiheesta kuin aiheesta. ap

Joo ja samalla tavalla jokainen tietää, mitä on opettajan työ, koska on käynyt ainakin 9 vuotta koulua. Tai lääkärin työ, koska käy aina joskus terveyskeskuksessa. Jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu, että nykyisin joka toinen vanhempi valittelee, miten ei ollenkaan tiennyt, kuinka tarvitsevia lapset ovat ja miten paljon lapsiperhe-elämä kaventaa omaa vapautta. Ihmettelen, mistä tämä johtuu. Eivätkö nämä valittajavanhemmat olleet ennen ehkäisyn pois jättämistä olleet tekemisissä lapsiperheiden kanssa? Vaimensiko vauvakuume heidän harkintakykynsä?

Minusta on aina ollut täysi itsestäänselvyys, että vanhemmuus vaatii paljon. Eihän se vaadi kuin sitä, että pitää silmänsä auki ja tuntee auttavasti, minkälainen ihminen itse on.

Kuka perheellinen kuvittelee, että "olemalla tekemisissä lapsiperheiden kanssa" ymmärtäisi murentakaan siitä mikä vanhemmuudessa on raskasta?

Mitä tarkoitat? Kyllähän se, että on joskus nähnyt, mitä (muutkin kuin omat) vanhemmat tekevät, auttaa paljon paremmin ymmärtämään, mistä koko touhussa on ylipäätään kysymys. Tarkkailemalla, kyselemällä ja keskustelemalla saa paljon tietoa melkein aiheesta kuin aiheesta. ap

Minä olen kasvattanut ja hoitanut aika montaa lasta vastasyntyneestä keskosesta suljetun osaston vaikeahoitoisiksi ja/tai vaarallisiksi luokiteltuihin nuoriin ennen omieni saamista, eikä mulla ollut pienintäkään hajua siitä miten vahvasti se vanhemmuus menee "ihon alle" ennen kun sen sai kokea. Tai ehkä pieni aavistus mutta siinäpä se. Ja kyllä, tuli hengattua lapsiperheissä ja on sisaruksiakin sellaisella ikäerolla että muistan vauva-ajasta alkaen. Ennen kuin se on oma lapsi, homma on hyvin selkeää, perspektiivi säilyy, minuutit tuntuvat minuuteilta ja vuodet vuosilta, ongelmiin on ratkaisut ja kaikkeen riittää kun on johdonmukainen. En voi sanoa, että mikään _asia_ olisi yllättänyt, ei yllättänyt yöheräilyt, ei uhmat, ei lapsen haasteet, ei oman ajan vähyys, kyllä minä sen kaiken tiesin. Mutta on eri asia TUNTEA kuin tietää.

Ja mainittakoon, että ei mun pikkulapsiarki nyt mitään superrankkaa ole ollut, kaksi lasta, osansa hoitava täyspäinen ja lehmänhermoinen puoliso, kelvolliset tukiverkostot ja niin edelleen. Mutta ne jutut mitkä ovat olleet äitinä rankkoja, eivät ole missään muissa elämäni rooleissa (hoitajana, tätinä, kyläilijänä, naapurina, siskona) tulleet oikeastaan esille. Esim. riittämättömyyden tunteet, sokeutuminen oman lapsen kohdalla sen lempeyden ja jämäkkyyden tasapainolle, huolen ja vastuun vääristämä perspektiivi, se rakkauden ja raivon määrä mitä pieni lapsi voi aikuisessa herättää (ja huom, raivo tarkoittaa tunnetta, ei toimintaa).

Aijaa. Minulla aika samanlainen tausta ja muodostin yhtä vahvan tunnesiteen näiden sijaislapsien kuin omieni kanssa. Kai se on ihmisestä kiinni.

Mm.koska äitini ja tätini sanoivat, että lapset on ihan piece of cake ja samoin synnytys ihan plops vaan.että turhaan kaikki natisee ja valittaa. Nyt tajuan, mistä tulee sanonta "aika kultaa muistot".

Olen ainoa lapsi, serkkuja on kymmeniä, nuorimmat heistä vähintään 10 vuotta minua vanhempia. En ole lapsuudessani ja nuoruudessani ollut missään tekemisissä lasten kanssa. Kyllähän se yllätyksenä tuli että lapsi huusi 24/7, vaikka kirjoissa luki että lapsi itkee vain nälkää tai janoa vienosti nyyhkien.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu, että nykyisin joka toinen vanhempi valittelee, miten ei ollenkaan tiennyt, kuinka tarvitsevia lapset ovat ja miten paljon lapsiperhe-elämä kaventaa omaa vapautta. Ihmettelen, mistä tämä johtuu. Eivätkö nämä valittajavanhemmat olleet ennen ehkäisyn pois jättämistä olleet tekemisissä lapsiperheiden kanssa? Vaimensiko vauvakuume heidän harkintakykynsä?

Minusta on aina ollut täysi itsestäänselvyys, että vanhemmuus vaatii paljon. Eihän se vaadi kuin sitä, että pitää silmänsä auki ja tuntee auttavasti, minkälainen ihminen itse on.

Kuka perheellinen kuvittelee, että "olemalla tekemisissä lapsiperheiden kanssa" ymmärtäisi murentakaan siitä mikä vanhemmuudessa on raskasta?

Mitä tarkoitat? Kyllähän se, että on joskus nähnyt, mitä (muutkin kuin omat) vanhemmat tekevät, auttaa paljon paremmin ymmärtämään, mistä koko touhussa on ylipäätään kysymys. Tarkkailemalla, kyselemällä ja keskustelemalla saa paljon tietoa melkein aiheesta kuin aiheesta. ap

Minä olen kasvattanut ja hoitanut aika montaa lasta vastasyntyneestä keskosesta suljetun osaston vaikeahoitoisiksi ja/tai vaarallisiksi luokiteltuihin nuoriin ennen omieni saamista, eikä mulla ollut pienintäkään hajua siitä miten vahvasti se vanhemmuus menee "ihon alle" ennen kun sen sai kokea. Tai ehkä pieni aavistus mutta siinäpä se. Ja kyllä, tuli hengattua lapsiperheissä ja on sisaruksiakin sellaisella ikäerolla että muistan vauva-ajasta alkaen. Ennen kuin se on oma lapsi, homma on hyvin selkeää, perspektiivi säilyy, minuutit tuntuvat minuuteilta ja vuodet vuosilta, ongelmiin on ratkaisut ja kaikkeen riittää kun on johdonmukainen. En voi sanoa, että mikään _asia_ olisi yllättänyt, ei yllättänyt yöheräilyt, ei uhmat, ei lapsen haasteet, ei oman ajan vähyys, kyllä minä sen kaiken tiesin. Mutta on eri asia TUNTEA kuin tietää.

Ja mainittakoon, että ei mun pikkulapsiarki nyt mitään superrankkaa ole ollut, kaksi lasta, osansa hoitava täyspäinen ja lehmänhermoinen puoliso, kelvolliset tukiverkostot ja niin edelleen. Mutta ne jutut mitkä ovat olleet äitinä rankkoja, eivät ole missään muissa elämäni rooleissa (hoitajana, tätinä, kyläilijänä, naapurina, siskona) tulleet oikeastaan esille. Esim. riittämättömyyden tunteet, sokeutuminen oman lapsen kohdalla sen lempeyden ja jämäkkyyden tasapainolle, huolen ja vastuun vääristämä perspektiivi, se rakkauden ja raivon määrä mitä pieni lapsi voi aikuisessa herättää (ja huom, raivo tarkoittaa tunnetta, ei toimintaa).

Aijaa. Minulla aika samanlainen tausta ja muodostin yhtä vahvan tunnesiteen näiden sijaislapsien kuin omieni kanssa. Kai se on ihmisestä kiinni.

Ei mulla sijaislapsia ole ollutkaan, enkä moista ole väittänyt :) Siinä saattaa jo saadakin kunnon maistiaiset vanhemmuudesta, tai täyslaidallisen, mutta se on vähän eri asia kuin viettää aikaa lapsiperheiden kanssa mistä aloittaja puhui.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu, että nykyisin joka toinen vanhempi valittelee, miten ei ollenkaan tiennyt, kuinka tarvitsevia lapset ovat ja miten paljon lapsiperhe-elämä kaventaa omaa vapautta. Ihmettelen, mistä tämä johtuu. Eivätkö nämä valittajavanhemmat olleet ennen ehkäisyn pois jättämistä olleet tekemisissä lapsiperheiden kanssa? Vaimensiko vauvakuume heidän harkintakykynsä?

Minusta on aina ollut täysi itsestäänselvyys, että vanhemmuus vaatii paljon. Eihän se vaadi kuin sitä, että pitää silmänsä auki ja tuntee auttavasti, minkälainen ihminen itse on.

Kuka perheellinen kuvittelee, että "olemalla tekemisissä lapsiperheiden kanssa" ymmärtäisi murentakaan siitä mikä vanhemmuudessa on raskasta?

Mitä tarkoitat? Kyllähän se, että on joskus nähnyt, mitä (muutkin kuin omat) vanhemmat tekevät, auttaa paljon paremmin ymmärtämään, mistä koko touhussa on ylipäätään kysymys. Tarkkailemalla, kyselemällä ja keskustelemalla saa paljon tietoa melkein aiheesta kuin aiheesta. ap

Minä olen kasvattanut ja hoitanut aika montaa lasta vastasyntyneestä keskosesta suljetun osaston vaikeahoitoisiksi ja/tai vaarallisiksi luokiteltuihin nuoriin ennen omieni saamista, eikä mulla ollut pienintäkään hajua siitä miten vahvasti se vanhemmuus menee "ihon alle" ennen kun sen sai kokea. Tai ehkä pieni aavistus mutta siinäpä se. Ja kyllä, tuli hengattua lapsiperheissä ja on sisaruksiakin sellaisella ikäerolla että muistan vauva-ajasta alkaen. Ennen kuin se on oma lapsi, homma on hyvin selkeää, perspektiivi säilyy, minuutit tuntuvat minuuteilta ja vuodet vuosilta, ongelmiin on ratkaisut ja kaikkeen riittää kun on johdonmukainen. En voi sanoa, että mikään _asia_ olisi yllättänyt, ei yllättänyt yöheräilyt, ei uhmat, ei lapsen haasteet, ei oman ajan vähyys, kyllä minä sen kaiken tiesin. Mutta on eri asia TUNTEA kuin tietää.

Ja mainittakoon, että ei mun pikkulapsiarki nyt mitään superrankkaa ole ollut, kaksi lasta, osansa hoitava täyspäinen ja lehmänhermoinen puoliso, kelvolliset tukiverkostot ja niin edelleen. Mutta ne jutut mitkä ovat olleet äitinä rankkoja, eivät ole missään muissa elämäni rooleissa (hoitajana, tätinä, kyläilijänä, naapurina, siskona) tulleet oikeastaan esille. Esim. riittämättömyyden tunteet, sokeutuminen oman lapsen kohdalla sen lempeyden ja jämäkkyyden tasapainolle, huolen ja vastuun vääristämä perspektiivi, se rakkauden ja raivon määrä mitä pieni lapsi voi aikuisessa herättää (ja huom, raivo tarkoittaa tunnetta, ei toimintaa).

WORD! Nimenomaan on eri asia tuntea kuin tietää. Kyllä minuakin surettaa, kun vaikkapa kaverin perheenjäsen kuolee, mutta en väitä ymmärtäväni miltä se tuntuu. Samoin olen nähnyt monta kertaa benji-hypyn,mutta en voi väittää tietäväni miltä se tuntuu.

Hoidin nuorena usein silloisen kaverin pieniä lapsia jotka oli sieltä villeimmästä päästä. Monesti huokailin, että eikö heidän äiti jo tule hakemaan niitä. No, heitä ei ollutkaan kasvatettu ollenkaan. Silti tuli omia tehtyä.