Häpeällinen surullisuus

Kaikki alleviivaa, ei kakki. + muut näppäilyvirheet

Up

Jollain tasolla kyllä. En itse ole koskaan välittänyt mistään perheestä.

Minkä ikäinen olet?

Muistan nuo tunteet silloin, kun olin nuori aikuinen. En minäkään niistä ikinä kenellekään puhunut. Mutta istuin kyllä pimeässä kämpässä itkemässä, tuijotin ulos ikkunasta ja olo oli toivoton.

Nyt 15 vuotta myöhemmin ymmärrän, miten inhimillisiä nuo tunteet olivat. Ihan oikeutettuja ja ymmärrettäviä. Huomasin myös, että läheinen nuori aikuinen tuntee noita samoja juttuja nyt. Ei hän niistä paljon avaudu, mutta olen muistellut hänelle omia olojani sieltä menneisyydestä. Toivon, että lohdutan häntä niillä muisteluilla, että hän huomaa, että kyllä muutkin tuntevat niin.

Olen pahoillani että koet tuon noin vahvasti. :( Saan kyllä tavallaan kiinnikin tuosta, vaikka olen ihan oikeasti onnellinen yksin, en siis haluaisi vaihtaa tätä vapautta mihinkään huonoon suhteeseen, sitten taas niitä hyviä on vaikea rakentaa... Jotenkin surettaa kyllä, kun ystävät puuhaavat kaikkea ihana miestensä (no perhettä sinällään en kaipaa, siis lapsia, joten ne menee multa vähän ohi) kanssa ja muistelen, mitä kaikkea mukavaa itse aiemmassa parisuhteessa tehtiin. Itse sitä miestä en kaipaa, mutta miten mukavaa hyvinä aikoina oli tehdä kaikkea hauskaa, lähteä reissuun, mökille, sienimetsään, kaupunkilomille, tehdä mitä vaan sen ihmisen kanssa jonka kanssa mikä tahansa oli ihan parasta! Ja nyt olen aika erakoitunut, teen noita juttuja toki jonkin verran yksinkin, mutta olisihan se ihanaa kun olisi se tietty spesiaali joku, jonka kanssa taas tehdä mukavuuksia.

Vierailija kirjoitti:

Olen pahoillani että koet tuon noin vahvasti. :( Saan kyllä tavallaan kiinnikin tuosta, vaikka olen ihan oikeasti onnellinen yksin, en siis haluaisi vaihtaa tätä vapautta mihinkään huonoon suhteeseen, sitten taas niitä hyviä on vaikea rakentaa... Jotenkin surettaa kyllä, kun ystävät puuhaavat kaikkea ihana miestensä (no perhettä sinällään en kaipaa, siis lapsia, joten ne menee multa vähän ohi) kanssa ja muistelen, mitä kaikkea mukavaa itse aiemmassa parisuhteessa tehtiin. Itse sitä miestä en kaipaa, mutta miten mukavaa hyvinä aikoina oli tehdä kaikkea hauskaa, lähteä reissuun, mökille, sienimetsään, kaupunkilomille, tehdä mitä vaan sen ihmisen kanssa jonka kanssa mikä tahansa oli ihan parasta! Ja nyt olen aika erakoitunut, teen noita juttuja toki jonkin verran yksinkin, mutta olisihan se ihanaa kun olisi se tietty spesiaali joku, jonka kanssa taas tehdä mukavuuksia.

Nimenomaan kaikki nämä ajatukset on minullakin. En haluaisi mitään huonoa suhdetta "jotta on vain joku", joten sen puoleen olen tyytyväinen yksinkin. Lapsiakaan en halua. Silti nuo muiden onnen hetket ottaa jotenkin todella koville kun huomaa ettei ole itse kellekään juuri sellainen ensimmäiseksi tärkein tai erityinen jonka kanssa tehdä juttuja. Yksin voi toki tehdä ja kavereiden kanssa, mutta silti siitä paistaa läpi se sellainen yksinäisyys. Ettei ole elämässään kellekään tärkein. Ja lisäksi se, että muilla kulkee elämät eteenpäin, itse istun neöjän seinän sisällä yksin kun kukaan ei tee kanssani mitään.

Nämä tunteet ovat tuttuja nuoruudestakin. Yllätyin miten vahvana nousivat nyt uudelleen esiin yli kolmekymppisenä.

Ap

Eihän tuossa ole mitään hävettävää. Tottakai haluat itsellesi saman onnen kuin muilla on. Kateuskin olisi tuossa tilanteessa normaalia.

Olen käynyt läpi juuri samoja tunteita, sitä iloitsee lähimmäisten puolesta mutta on raastava suru ja kateus oman tilanteen vuoksi. Yritä ajatella että tämä on nyt tällainen vaihe elämässä. Joskus ehkä ei edes niin kaukana tulevaisuudessa voi olla jo ihan toinen tilanne ja saat vuorostasi kokea onnea.