Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
ÄLÄ KYSY surevalta "miten voit"!
01.09.2016 |
Sanoo Vuokko Hovatta lehdessä miehen menetettyään. Nyt alkaa mennä liian pitkälle nämä "Älä sano sitä, älä sano tätä"-jutut. Kaikki surevat ottavat jostain nokkiinsa ja sitten ihmetellään, kun ihmiset kaikkoavat surevan ympäriltä. Kaikkoaminen johtuu siitä, ettei ihminen osaa sitten oikein muuta kuin jättää rauhaan, kun kaikki sanominen, voinnin tiedustelu ja lohdutuksen yritykset koetaan verisenä loukkauksena. Tietysti kysyjän velvollisuus on osoittaa hienotunteisuutta ja vilpittömyyttä.
Sekään nyt ei ihan toimi, kun sanotaan, että "Voit vain kuunnella", kun yleensä se kuunteeminen aloitetaan esimerkiksi juuri voinnin kyselyllä. Jos ei vastaaja halua sen syvällisemmin ko hlö:n kanssa jutella, sanokoon vaikkapa "Kiitos, kyllä se siitä pikkuhiljaa".
Sureva kärsii toki ehkä todella voimakasta ahdistusta, mutta omaa taakkaansa ja suruaan hän sillä lisää, jos suhtautuu jokaiseen aidosti hyvää tarkoittavaan ihmiseen kyynisen vihamielisesti.
T. Itsekin läheisensä menettänyt
Kommentit (60)
Vierailija kirjoitti:
Pitääkä sitten kysyä että kui sillai?
Tai kuullesaaan kuolemasta "oho. Kui?"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitäs sitten pitäisi kysyä? Säästä tai harrastuksista?
Miestäni surevana en loukkaannu mistään surunvalittelusta. Ehkä nämä että minultakin kuoli koira viime vuonna lohdutusyritykset laitan omaan arvoonsa ja sanojaa pidän elämää kokemattomana.
Kun itseltäni muutama v. sitten meni 2 läheistä lyhyen ajan sisään, mm. puoliso, huomasin kyllä, miten vaikea on ihmisten uskaltaa "häiritä" surevaa. En paheksu juuri ketään, joka silloin katosi hiljaisuuteen. Niin tein itsekin, kun ystävä samaan aikaan sairasti vakavasti. Kummallakin oli tarpeeksi omissa murheissaan.
En muista kenenkään sanoneen mitään tyhmää. Joku oli kömpelömpi, sitäkin enemmän arvostin yritystä, ja se lämmitti mieltä.
Se mikä ei toimi kohdallani, oli " kerro jos tarvitset jotain tai haluat puhua." En varmasti. Kynnys alkaa oma-aloitteisesti kaataa toisen niskaan kuormaansa, on todella korkea, jos ei ole ihan kaikkein lähin kyseessä. Siihen tosiaan rohkaisee paremmin ne "tyhmät kysymykset".
Olen aloituksesta täysin samaa mieltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Menetin mieheni 10 v sitten.Vieläkin muistan lohdutukset , osanotot ja kysymykset.Yksikään ei tuntunut väärältä.Kaikki mieltä lämmittivät ja auttoivat eteenpäin.
Veikkaan, että nämä ihmiset, jotka suuttuvat tällaisista kysymyksistä, eivät vielä jaksa kohdata sitä suruaan täydellä voimallaan ja suojatunteena tulee sitten ärtymys, jopa viha. Koska muistan, kun itse menetin läheisen niin tuo "kuinka voit" kysymys ryöpsäytti tosi voimakkaan surun tunteen pintaan ja oli oikeastaan mahdotonta pidätellä itkua. Sellaisten tunteiden näyttäminen voi osalle olla liikaa ainakin siinä akuuttivaiheessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tehdään taas asioista niin vaikeita, että mikään ei voi mennä oikein ja sitten itketään, kun kaverit jätti yksin surun keskelle, eikä pitäneet yhteyttä.
Mulle käy surun tullessa niin, että mikään ulkopuolelta tuleva ei ole hyvä. Suru on niin suuri ja siinä on joskus shokissakin menetyksestä ja toivoisi, että asiat olisivat toisin. Silloin ei ole mitään oikeita sanoja. Kun suru vähän lientyy, pystyy ottamaan vastaan myötätuntoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset, jotka lähestyvät läheisen menetyksen jälkeen tarkoittavat pääsääntöisesti vain hyvää. Sanat voivat olla kömpelöitä ja sopivia sanoja voi olla mahdoton löytää. Vaatii jo rohkeutta kohdata suuren menetyksen kokenutta. Tärkeintä ei ole sanat vaan osoitus myötätunnosta ja läsnäolosta.
Kymmenen vuotta vanha keskustelu ettekä ole vieläkään oppineet mitään.
Voin kertoa sinulle että kaikki eivät suinkaan tarkoita hyvää.
Vierailija kirjoitti:
Menetin mieheni 10 v sitten.Vieläkin muistan lohdutukset , osanotot ja kysymykset.Yksikään ei tuntunut väärältä.Kaikki mieltä lämmittivät ja auttoivat eteenpäin.
Miten kuolemansurussa lohdutettiin? Sanottiinko sinulle että hyvä kun miehesi kuoli ja pääsit siitä eroon, surusi helpottaa pian ja että löydät kyllä uuden miehen?
Miten menit eteenpäin? Unohdit menetyksesi ja löysit uuden miehen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän saa kysyä ja pitää jos ei niin sitten voi hautautui kotiin lukkojen taa
Vierailija kirjoitti:
Veikkaan, että nämä ihmiset, jotka suuttuvat tällaisista kysymyksistä, eivät vielä jaksa kohdata sitä suruaan täydellä voimallaan ja suojatunteena tulee sitten ärtymys, jopa viha. Koska muistan, kun itse menetin läheisen niin tuo "kuinka voit" kysymys ryöpsäytti tosi voimakkaan surun tunteen pintaan ja oli oikeastaan mahdotonta pidätellä itkua. Sellaisten tunteiden näyttäminen voi osalle olla liikaa ainakin siinä akuuttivaiheessa.
Ei surussa ole vaiheita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Typerä vastakkainasettelu olettaa että on olemassa meitä surevia ja teitä suremattomia. Ja että te suremattomat ette koskaan ole menettäneet ketään ettekä tule koskaan menettämäänkään. Olette ikään kuin kuolemansurun yläpuolella.
Todellisuudessa kaikki ihmiset ovat sureviksi syntyneitä, koska me kaikki menetämme toisemme. Ja koska me olemme erilaisia ja menetyksemme ovat erilaisia, ei surussakaan ole mitään autuaaksitekeviä vakiofraaseja.
Vierailija kirjoitti:
Inhoan sanallistajia, jotka eivät osaa ilmaista itseään elein ja kosketuksin.
Heitetään vaan kysymyksiä, joilla vedetään ns. hyvän ihmisen roolia.
No mä olen tuollainen. Tapasin kaupassa tutun jonka puoliso oli menehtynyt. Tunsin myötätuntoa ja surua. Olisin halunnut jotenkin tukea mutta en tiennyt mitä sanoa. Kysyin kuinka hän voi ja tajusin itsekin että täysin dorka kysymys. Jälkeen päin oon katunut tätä mutta myöhästä se on.
Se on vaikeeta. Ei oltu niin läheisiä että olis voinut halata. Olis tylyä ollut vain moikata kun tiesi tilanteen.
Mitä voi sanoa? Ei tietenkää sillä mitä sanoo ole mitään merkitystä. Sen vaan jotenkin, että yhteisö suree kanssasi ja tehdään kaikkemme että selviit. Mutta en tietenkään voi toisten puolesta niin sanoa. Ja omasta puolestani olin siihen kuitenkin vain tuttu.
Että vihaa vaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun menetin teini-iässä isäni, kysyi ystäväni "miltä susta tuntuu"? Sillä hetkellä se suututti, että sellaista voi edes kysyä. Näin jälkikäteen tajuan, ettei hän sillä tarkoittanut loukata.
Mikä olisi ollut paremmin sanottu?
Voihan sitä miettiä vaikka niin, että jos itsellä olisi rakas henkilö, joka kuolisi, niin mitä tunteita tuntisi ja mikä kysymys olisi loukkaava tai tungetteleva. Miten voit on välittämistä, mutta mitä nyt tuntuu on idarimaista. Voi varmaan arvata, että aika pahalta.
Myös isänsä ennen aikojaan menettänyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Veikkaan, että nämä ihmiset, jotka suuttuvat tällaisista kysymyksistä, eivät vielä jaksa kohdata sitä suruaan täydellä voimallaan ja suojatunteena tulee sitten ärtymys, jopa viha. Koska muistan, kun itse menetin läheisen niin tuo "kuinka voit" kysymys ryöpsäytti tosi voimakkaan surun tunteen pintaan ja oli oikeastaan mahdotonta pidätellä itkua. Sellaisten tunteiden näyttäminen voi osalle olla liikaa ainakin siinä akuuttivaiheessa.
Ei surussa ole vaiheita.
On siinä. Vuosikymmenten vieriessä ei enää joka kerta purskahda holtittomaan itkuun.
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä parempi olisi ensin esittää surunvalittelut ja sitten kysyä vaikka, että voisinko auttaa jotenkin. Jotenkin tyhmää kysyä surevalta, että miten voit. Eiköhän se ole aika selvää, että ei siinä kauhean hyvin voida. Mitä sitten jos sureva sanoisi, että en ole koskaan voinut paremmin? Miten siitä juttu jatkuisi?
Kyllä voi mielestäni kysyä, miten voit. Se jo pitää sisällään sen, että kysyjäkin tiedostaa että ei sureva hyvin voi.
Eli väärin surtu.
Naiset kyllä osaa etsiä kaikesta väärää aina, siksi miehenä parempi olla kaukana jos tarvivat apua ettei vaan auta väärin.
Alue: Aihe vapaa
Itse toivon, ettei minulle kannettaisi kysymättä yhtään mitään, ei ruokaa eikä herttaisia pikku enkeleitä.