ÄLÄ KYSY surevalta "miten voit"!

Vierailija kirjoitti:

Paras tähän asti on ollut jonkun läheisen menettäneen haastattelu, missä sureva kertoi kirjoittaneensa vihkoon muistiin kaikki hänen mielestään typerät ja loukkaavat asiat mitä hänelle oli asian tiimoilta sanottu. Totta kai tajuan että menetys aiheuttaa myös vihaa ja mikä olisikaan parempi kohde purkaa se kuin myötätuntoa tarjoava ihminen. Eihän hän voi edes suuttua takaisin, kun surevalla on niin rankkaa. Mutta voisi surevakin muistaa että maailmassa on muitakin ihmisiä. Sille surevalle menetys pysäyttää maailman, mutta muille ei.

Nimenomaan näin. Vaikka mun läheinen kuoli, niin arki jatkuu muilla ihan samalla lailla kuin ennenkin. Mun maailma muuttui, muiden ei. Omasta mielestäni on jotenkin tosi asiatonta suuttua näistä osaa ottavista kommenteista, että "ETHÄN SÄ EES TUNTENU SITÄ NI SÄ MISTÄÄ MITÄÄ TIIÄ!"..

-7

Kun läheiseni sai vakavan sairauskohtauksen, minusta tuntui hyvältä jutella tuttujen kanssa ihan kepeitä, arkisia asioita ja kuulla esim, että ystäväni menee naimisiin. Tuli semmoinen tunne, ettei koko maailma romahtanut, vaan seisoo, kuten ennenkin ja odottaa, jahka jaksan itse jossain vaiheessa nousta murheen alhostani takaisin meininkeihin. Kaikilla ei ole näin varmaan, mutta itselle toimi.

Kyllä aika megaluokan loukkaantuja saa olla jos otan osaa/osanottoni-sanoista loukkaantuu. Ne on juuri ne sanat, jotka voi surevalle sanoa, jos ei mitään muuta sanoja ole, ja näinhän se usein on. Itse olen saattanut sanoa myös esim. "Olen pahoillani tai "olen pahoillani että näin kävi", koska no tottahan se on, pahoillaanhan sitä on jos tuttu/ystävä on menettänyt läheisensä. Esim. Kaverin isä teki itsemurhan, mitäpä siinä olisi voinut sanoa, kuin että hemmetin kurja juttu, olen pahoillani tapahtuneesta, otan osaa suruusi. Kuinka voit on toisaalta vähän tyhjäkin kysymys, harva esim. Puolison kuoltua kovin hyvinkään voi, mutta toisaalta se on avaus keskustelulle, mikäli surutyötä tekevä keskustella haluaa. Joskushan voi sanoa myös ihan suoraan, että minä en löydä sanoja, tai en tiedä mitä sanoisin, mutta olen tässä jos haluat jutella.

Näinhän se juuri oli tarkoitettu. Otan osaa, että sinulla on ilmeisen vaikeaa, kun piti noin kummallisesti vastata.  On parempi olla pahoillaan, kuunnella, kysyä voiko olla avuksi. Tässä lähinnä ehkä oli puhe siitä että puolitutulta aletaan tenttaamaan vointia. 

Vierailija kirjoitti:

Kun läheiseni sai vakavan sairauskohtauksen, minusta tuntui hyvältä jutella tuttujen kanssa ihan kepeitä, arkisia asioita ja kuulla esim, että ystäväni menee naimisiin. Tuli semmoinen tunne, ettei koko maailma romahtanut, vaan seisoo, kuten ennenkin ja odottaa, jahka jaksan itse jossain vaiheessa nousta murheen alhostani takaisin meininkeihin. Kaikilla ei ole näin varmaan, mutta itselle toimi.

Minullakin tämä toimii

Mitä tarvitset? Käynkö hakemassa tai viemässä? 

Ja höpön löpön, ei suruaika tee ihmisestä imbesilliä.  Aivan hyvin pystyy normaaliin sosiaaliseen vuorovaikutukseen, eikä mikään pakko ole vastata kun kysytään. 

Pitääkä sitten kysyä että kui sillai?

Kun menetin äitini 22-vuotiaana, muistan että jokainen joka otti osaa tai pahoitteli tilannettani, sai ikuisen paikan sydämessäni. En siinä miettinyt millä sanoilla pahoiteltiin, jokaisesta vain muistan tunteen mikä osoitti myötätuntoa minua kohtaan. Minusta suru on kuin syvä kuoppa, musta vaate. Se pitää otteessaan oman aikansa ja pikkuhiljaa alkaa päästämään otteestaan. Jää koko elämäksi kehoon, mutta muuttuu lopulta kauniiksi, ihanaksi muistoksi ja arvostukseksi ihmistä kohtaan, kenet sai tuntea ja joka edelleen on mukana. 

Sureva ihminen saattaa sanoa mitä vain, silloin ei ole oma itsensä pitkään aikaan. 

Muakin ärsyttää nämä. Yksi puolituttu lapsensa menettänyt valitti, kuinka häntä ärsyttää, kun kaikki tulevat ottamaan osaa ja joutuu aina käymään surua uudelleen läpi. Toinen taas valitti, kuinka ihmiset eivät puhu asiasta ja yrittävät esittää niinkuin sitä ei olisi tapahtunut. Eli teit niin tai näin, niin väärin menee!

Läheisten ja etenkin lasten menettäminen on aivan hirveää, mutta kyllä sen surevan pitää silti ymmärtää, että ihmiset yrittävät lohduttaa, vaikka se olisikin kömpelöä.

Mitä sitten saa sanoa! Voi helvatan perse. Miten surevaa tai sairastunutta voi lähestyä kun kaikki on väärin. Loukkaannutaan jos ei oteta yhteyttä, loukkaannutaan jos otetaan yhteyttä, loukkaannutaan jos ollaan niinku ei mitään oliskaan, loukkaannutaan kun ei olla.

Se ”miten voit”-kysymyksen tarkoitus on osoittaa, että kysyjä on tietoinen henkilön menetyksestä ja osoittaa myötätuntoa. Kysyjä ei oleta, että henkilö repii siinä sydämensä auki ja itkee juurta jaksain surustaan, masennuslääkkeistä ja itsetuhoisista ajatuksistaan. 

Ihmiset, jotka lähestyvät läheisen menetyksen jälkeen tarkoittavat pääsääntöisesti vain hyvää. Sanat voivat olla kömpelöitä ja sopivia sanoja voi olla mahdoton löytää. Vaatii jo rohkeutta kohdata suuren menetyksen kokenutta. Tärkeintä ei ole sanat vaan osoitus myötätunnosta ja läsnäolosta.

Aloittaja on niin oikeassa. Ja turha sitä on tulla muille neuvomaan mitä saa sanoa ja mitä ei. Näinhän ne keskustelut hoidetaan, kyllähän siinä voinnin kysyjäkin tietää tilanteen ja sen takia tiedusteleekin hienovaraisesti. En itse ainakaan ole loukkaantunut kun tuollaisessa tilanteessa vointia kysytään. Siitä tiedän, että ystävät välittää. Se on oikeastaan ihan sama millä tavalla ilmaisee huolensa ystävää kohtaan.

Mä vien surevalle ruokaa ja kysyn haluaako muistella vainajaa

Minä kysyisinkin: Mita kuuluu?

Minä kyllä olen todellakin arvostanut että ihmiset ovat osoittaneet osanottonsa kun tässä hiljattain menetin kaksi perheenjäsentä. Eikä sen kummempaa tarvitse sanoakaan, "otan osaa" riittää pitkälle. Toisille sitten puhutaan ehkä miltä tuntuu ja toisille ei. Surua joudumme kaikki kohtaamaan, siitä ei pidä tehdä tabu. Myös viha ja negatiiviset tunteet pitää käsitellä, minä en niitä näyttänyt kellekään enkä puhunut niistä mutta kukin käsittelee omalla tavallaan. Kaikista pahimmat on ihmiset jotka välttelevät kohtaamista minua, onneksi heitä on ollut vain vähän.

No voi vee. Vuokkoa vituttaa, että hänen voinnistaan välitetään ja siitä kysytään huolestuneena. Toivottavasti Vuokon läheiset ottavat vinkistä vaarin ja lopettavat välittämisen. Jumankekka, että osaa olla kiittämätön tyyppi.

Sarjassamme maailman turhimmat uhriutumis ja vinkumis otsikot. Itse olisin kiitollinen tuollaisesta välittämisestä. Ihan kuin ne ystävät, joita kiinnostaa sun vointi j kuuöumiset, olisi joku itsestäänselvyys. No ei ole. Mulle kyllä kelpaisi.

Sairastan parantumatonta tautia ja tulen kuolemaan nuorena. Pahinta on se, jos ystävät ovat hiljaa. Parempi kysyä vaikka ”tökerö” kysymys kuin olla välinpitämätön. Minulta ei ole vielä loukkaavia kysymyksiä kysytty, pikemminkin hieman omituisia, mutta arvostan silti suuresti elettä.

Vierailija kirjoitti:

Inhoan sanallistajia, jotka eivät osaa ilmaista itseään elein ja kosketuksin.

Heitetään vaan kysymyksiä, joilla vedetään ns. hyvän ihmisen roolia.

Osaavat varmaan pysyä kaukana sinusta myötätuntoineen.

Välttelen surevia kuin ruttoa, etten vaan sanoisi tai kysyisi mitään väärää. Tosin sekin on väärin oltu.