Vaihtamalla paranee - tai sitten ei

Ei ehkä tavallisin tarina, mutta olin naimisissa ihan hyvän miehen kanssa. Jossain vaiheessa alkoi perhe-elämä tylsistyttämään ja ruoho aidan takana kiinnostaa. En sortunut pettämään vaan otin eron miehestä kun kuvittelen elämän järjestyvän ja uuden onnen odottavan oven takana. Totuus oli ettei työtön parin lapsen ylipainoinen yh-äiti ollutkaan kuuminta hottia deittimarkkinoilla. Rahat ja voimat alkoi loppua joten piti äkkiä ottaa vaan ensimmäinen halukas ukko vuodetta lämmittämään ja auttamaan arjen pyörittämisessä.

Eksä olisi ollu halukas vielä yrittämään mutta hölmönä en ollut silloin kiinnostunut. Nyt elämä tämän uuden miehen kanssa on vielä pahempaa tarpomista. Kumpikaan ei oikein tykkää käydä töissä, joten tuilla elellään niukasti ja olen nyt raskaana odottaen ankkurilasta.

Kysymys on aivan siitä, onko se jätettävä puoliso hyvä vai huono. Yksin on jo parempi kuin huonon puolison kanssa. Huonoa puolisoa ei kuitenkaan kannata vaihtaa toiseen yhtä huonoon tai huonompaan.

Tilastojen mukaan toiset liitot purkaantuvat vielä useammin kuin ekat.

Oltiin eksän kaa yhes joku viis vuotta. Sellasta mukavaa punavihreetä hipsteri elämää. Kummallaki opinnot loppusuoralla ku eksä alko vihjailee et pitäs mennä duuniin. No mulle hirvee stressi päälle eikä tietenkään löytyny mitään koulutusta vastaava ni päätettiin sit erota et saan vähän hengähtää. Eksä löysi melko pian uuden mut mä en. Oon vähän katkera siitä. Miehet ei enää samalla lailla oo kiinnostuneet noin kolmekymppisestä eronneesta naisesta joka ei vielä tiedä mitä tekee isona.

Erosin miehestä vähän reilu 50-vuotiaana. Lapset lähteneet maailmalle ja jotenkin se naistenlehtien hehkutus aktiivisesta elämäntyylistä kultaisina vuosina iski silloin kovaa. Mies sellainen perinteinen suomalainen mies, vähän kaljamahaa, tykkää mökkeilystä ja omien juttujen puuhastelusta. Itse halusin silloin matkustella, käydä oopperassa ja näyttelyissa ja semmoista. Erottiin ja mies otti nokkiinsa niin ettei halua olla missään yhteyksissä. Löysin uuden miehen, mutta aika samanlainen tämä on kuin entinenkin. Alussa oli kuherruskuukausi ja reissailtiin ja käytiin kulttuurijutuissa, mutta sitten se jäi. Harmittaa kun tuli rikottua perhe eikä lastenlapsilla ole enää yhteistä osoitetta isovanhemmile. Vanhaan ei enää voi palata.

Vierailija kirjoitti:

Tilastojen mukaan toiset liitot purkaantuvat vielä useammin kuin ekat.

No totta kai, kun kaksi tuuliviiriä, joilla jo yksi ikuinen liitto purettuna menee yhteen, niin tietenkin se päättyy paljon todennäköisemmin eroon.

Meille kävi niin, että lapsiperheen elämä oli raskasta. Mies sitten vielä opiskeli työn ohessa että saatais lisää rahaa sitten kun valmistuu. Meillä on kolme vilkasta lasta. Luulin et selviin arjen pyörittämisestä, mutta sit jotenkin hermot petti ihan täysin ja koko elämä meni riitelyks vaikka mies teki oman osansa kotonakin. En yllättäen kestäny sitä ja lähdin lasten kanssa vähän päälle kolkytvee ikäsenä. Ex-mies piti ovea auki melko pitkään mutta sit sain päähäni mennä naimisiin jonkun melkein random tyypin kanssa. Siks ku pelkäsin et meen takaisin yhteen eksän kanssa ja et se menis samanlaiseksi riitelyksi ku silloin joskus. Jälkikäteen oon kuitenkin miettinyt että koko juttu oli pohjimmiltaan mun syy ja menetin lasten isän tavallaan turhaan. Olisi pitänyt ehkä pyytää apua sukulaisilta lasten kanssa tai jotain et oisin jaksanu kun mies kuitenkin panosti suhteeseen täysillä.

Tää on varmaan vähän arka aihe, semmonen josta me naiset halutaan vaieta. Mä olin nuorempi kun seurustelin mukavan pojan kanssa. Sitten pääsin yliopistoon ja edessä oli muutto toiselle paikkakunnalle. Mietittiin vähän yhdessä et jos poikkis olis muuttanu mun kanssa ja hankittu yhteinen kämppä. Jotenkin ajattelin että haluun kokea sen villin ja vapaan opiskelijaelämän ja erottiin. Koin opiskelijaelämän, mutta en onnistunut luomaan parisuhdetta niiden komeiden ja menevien tyyppien kanssa. Patjana olo alkoi etomaan ja nyt sitten elelen yksiössä kissan kanssa ja mietin mitä entiselle poikkikselle kuuluu. Uskaltaisikohan ottaa yhteyttä?

Olin 44 ja mies 46. Lapset melkein jo isoja. Liekö iskenyt joku neljänkympin kriisi jälkijunassa. Ihastuin työkaveriin ja siitä meidän suhteen alamäki sitten lähti. Ero tietty ja lapset mulle...ei sitten työkaveri enää innostunutkaan ja meidän juttu kuivui kokoon. Entisen miehen kanssa ollaan jotenkin puheväleissä, mutta tiedän et loukkasin häntä tosi pahasti eikä meillä ole enää mahiksia. Lapsille oli tosi iso isku meidän ero. Harmittaa vietävästi, mutta minkäs teet nyt enää. Ei kannata juosta ihastusten perässä jos liitto on muuten kunnossa.

Vähän haiskahtaa muutama teksti saman ihmisen käsialalta tässä..

Mä voisin kertoa kyllä hyvän kokemuksen siit että kannatti erota?

Vierailija kirjoitti:

Tää on varmaan vähän arka aihe, semmonen josta me naiset halutaan vaieta. Mä olin nuorempi kun seurustelin mukavan pojan kanssa. Sitten pääsin yliopistoon ja edessä oli muutto toiselle paikkakunnalle. Mietittiin vähän yhdessä et jos poikkis olis muuttanu mun kanssa ja hankittu yhteinen kämppä. Jotenkin ajattelin että haluun kokea sen villin ja vapaan opiskelijaelämän ja erottiin. Koin opiskelijaelämän, mutta en onnistunut luomaan parisuhdetta niiden komeiden ja menevien tyyppien kanssa. Patjana olo alkoi etomaan ja nyt sitten elelen yksiössä kissan kanssa ja mietin mitä entiselle poikkikselle kuuluu. Uskaltaisikohan ottaa yhteyttä?

Säästä sen miehen kunnia. Jos ei itse tajua pysyä erossa susta, niin ajattele edes sä sen parasta. Kenenkään, ei miehen eikä naisen, kannata olla mikään kakkosvaihtoehto joka otetaan takaisin kun niiltä huippuyksilöiltä tuli pakit.

Joku mies on kirjoittanut aika monta viestiä tuossa heti ekasta kommentista lähtien :)

Mä voin kertoa neljäntenä vaimona, että mies luuli vaihtamalla paranevan, kunnes mentiin naimisiin. Sitten mä olen kuulemma muuttunut samanlaiseksi valittajaksi kuin edellisetkin. Ohjasin hänet terapiaan, saa nähdä saako tän enää toimimaan. Hänellä on joku sisäänrakennettu asenneongelma, että ryttöystävät ovat kivoja ja vaimot paskoja ja ihan sama millainen joku vaimo on, paska se on joka tapauksessa. Eli hänellä vaihtamalla on parantunut vain hetkeksi.

Erosin poikaystävästi n. 23-vuotiaana, kun halusin elää vapaampaa elämää ja parisuhteessa eteneminen ahdisti. Myös miehen huonot puolet ärsytti. Eipä sitä parempaakaan löytynyt ja totesin hyvin äkkiä, että vielä enemmän ahdisti ajatuskin vaihtuvista treffikumppaneista jne. Lopulta palasin entisen poikaystäväni kanssa takaisin yhteen ja nyt sitten mietin kumpi onkaan järkevämpää, olla kokonaan yksin vai ihan ok parisuhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vähän haiskahtaa muutama teksti saman ihmisen käsialalta tässä..

Joku tosiaan trollailee oikein liukuhihnalla näitä "kokemuksia". Olisi kannattanut käydä sitä käsi- ja jalkaopiston kesäkirjoittajakurssia vähän pitempään, niin pystyisi tuottamaan tekstiä erilaisten fiktiivisten henkilöiden näkökulmasta! :D

Mutta ihan vakavasti ottaen, AP, toivotko, että puolisosi katuisi eroaan sinusta, vai mikä motiivisi on?

Vierailija kirjoitti:

Tää on varmaan vähän arka aihe, semmonen josta me naiset halutaan vaieta. Mä olin nuorempi kun seurustelin mukavan pojan kanssa. Sitten pääsin yliopistoon ja edessä oli muutto toiselle paikkakunnalle. Mietittiin vähän yhdessä et jos poikkis olis muuttanu mun kanssa ja hankittu yhteinen kämppä. Jotenkin ajattelin että haluun kokea sen villin ja vapaan opiskelijaelämän ja erottiin. Koin opiskelijaelämän, mutta en onnistunut luomaan parisuhdetta niiden komeiden ja menevien tyyppien kanssa. Patjana olo alkoi etomaan ja nyt sitten elelen yksiössä kissan kanssa ja mietin mitä entiselle poikkikselle kuuluu. Uskaltaisikohan ottaa yhteyttä?

Moi sinä numerot 1, 4, 5, 7 ja 8 :) Onko vaimo sut jättänyt? Suosittelen terapiaa, niin ehkä seuraava suhteesi onnistuu.

Hauska nähdä kun mammat kieriskelee denialismissa. Ei mikään ihme kun erotaan heti kun alkaa ahdistaa. MGTOW on asiaa.

Vaikea sanoa paraniko vai ei. Vaimo kieltäytyi käsittelemästä eroon liittyviä tunteita eikä suostunut mihinkään terapioihin. Tiedä mitä hämärää sen naisen päässä oikein liikkuu. Jonkun raukan se uudeksi löysi, sympatiat hänelle.

Vierailija kirjoitti:

Ei ehkä tavallisin tarina, mutta olin naimisissa ihan hyvän miehen kanssa. Jossain vaiheessa alkoi perhe-elämä tylsistyttämään ja ruoho aidan takana kiinnostaa. En sortunut pettämään vaan otin eron miehestä kun kuvittelen elämän järjestyvän ja uuden onnen odottavan oven takana. Totuus oli ettei työtön parin lapsen ylipainoinen yh-äiti ollutkaan kuuminta hottia deittimarkkinoilla. Rahat ja voimat alkoi loppua joten piti äkkiä ottaa vaan ensimmäinen halukas ukko vuodetta lämmittämään ja auttamaan arjen pyörittämisessä.

Eksä olisi ollu halukas vielä yrittämään mutta hölmönä en ollut silloin kiinnostunut. Nyt elämä tämän uuden miehen kanssa on vielä pahempaa tarpomista. Kumpikaan ei oikein tykkää käydä töissä, joten tuilla elellään niukasti ja olen nyt raskaana odottaen ankkurilasta.

Ahdistava tarina. Ihan todella. :(

Aika harva haluaa mainostaa vaihtaneensa huonompaan. Kärsitään hiljaa ja erotaan, jonka jälkeen elellään yksin tai yritetään vielä uudestaan.

Itselle kävi niin, että uusi mies oli aluksi aivan ihana ja oli mukana pyörittämässä perherumbaa. Alkuhuuman ja yhteisen lapsen jälkeen huomasin ettei mies ollutkaan niin rento ja avulias kuin aluksi vaikutti. Mietin parhaillaan pitäisikö erota vai yrittää sinnitellä. En haluaisi antaa eksälle aihetta vahingoniloon.