Miksi usein annetaan ymmärtää, että köyhät olisivat jotenkin parempia ja kunnollisempia ihmisiä?

Koska kilin vitut, eivät ne ole. Pikemminkin usein jopa päin vastoin. Jokainen on tietysti oma yksilönsä ja kaikista yhteiskuntaluokista löytyy ihan kaikella tapaa veemäisiä ihmisiä, mutta sukujuurieni ja työni vuoksi paljon köyhien kanssa tekemisissä olleena en jaksaisi hehkuttaa, miten rahan kahleista vapaat olisivat jotenkin poikkeuksellisen kultaisia, hyväsydämisiä ja aitoja ihmisiä - no aitoja ehkä korkeintaan siinä mielessä, että eivät edes yritä peitellä ihmisluonteen karuimpia piirteitä, kuten ahneutta, itsekkyyttä ja laiskuutta.

Asuin kaupungin lähiövuokraparakeissa pari vuotta ennen kuin pääsin opiskelemaan. Missään muualla sitä ennen tai sen jälkeen ei ole ollut niin likaista ja rumaa, kertakaikkisen luotaantyöntävää asuinympäristöä. Kyse ei ollut siitä, että asunnossa tai asuinympäristössä itsessään olisi ollut jotain rakenteellista vikaa, vaan siitä, että ihmiset ihan avoimesti raahasivat pilalle oksennettuja sohviaan roskakatokseen tai rappukäytävään, ovia teljettiin auki vaikka se kiellettiin ankarasti säännöissä ja rappukäytävissä oli välillä sen mukainen menokin, asunnon sai ensityökseen hinkata lattiasta kattoon kun se oli niin pinttyneen rasvan ja muun paskan peitossa ja niin edelleen. Ylipäänsä kaikenlainen välinpitämättömyys oikein loisti siitä talokompleksista. Surkeasti kasvatetut lapset kiljuivat pihalla yötä päivää, äidit vetivät avoimesti röökiä hiekkalaatikon reunalla ja tumppasivat vielä siihen viereen.

Tässä joku aika sitten uutisoitiin siitä, miten leipäjonon väki ei ollut päästänyt ensihoitajia auttamaan sairauskohtauksen saanutta. Ikävä kyllä minun ei ole vaikea uskoa, että niin on käynyt. Minäminäminä tuntuu olevan aika vallitseva ajatusmalli niiden ihmisten keskuudessa, jotka ovat sekä henkisesti että rahallisesti köyhiä. Jos minä en saa niin kukaan ei saa saada, toisaalta se että minä saan ei tarkoita että muiden pitäisi saada.

Myös aloitekyky ja sinnikkyys loistavat usein poissaolollaan. Yritin joskus ihan hyvää hyvyyttäni tukea vanhaa kaveria vaikeassa elämäntilanteessa. Tyyppi sai opiskelupaikan, lopetti kahden viikon jälkeen kun "kulkeminen oli hankalaa" - viisi kilometriä pyörällä tai metro+raitiovaunu-kombolla niin, että aikaa menee alle puoli tuntia. Tarjouduin kaveriksi joillekin rekrymessuille, ei jaksanutkaan lähteä. Kun sai lapsen, tarjosin että voisi tulla katsomaan jos löytäisi omani vanhoista jotain kivoja vaatteita ja pientarvikkeita. Ei jaksanut tulla hakemaan, olisi täytynyt viedä kotiovelle. Nykyään en pidä yhteyttä, Facebookista näen, että lähinnä vittuuntuu siitä kuinka matut vievät HÄNEN verorahansa.

Ymmärrän tietysti köyhyyden syntymekanismeja, sen periytyvyyttä ja sitä, että esimerkiksi juuri tuo aloitekyvyn puute on aika selkeä ja ymmärrettävä seuraus siitä, että kaikki yritykset tuntuvat menevän päin sitä itseään. Sen sijaan en ymmärrä, miksi monesti jeesustellaan, kuinka he ovat niin paljon parempia ihmisiä kuin me rahan kahleissa juoksevat keskiluokkaiset lampaat.