Lue keskustelun säännöt.
Ruoka + hoikkuus ovat minusta niin mukavia asioita, että miksi
10.08.2016 |
en eläisi nauttien molemmista? Silläkin uhalla, että tämä yhdistelmä voi jollain tavalla terveyteni viedä. Elämästä kun kuitenkin pitäisi nauttia mielestäni. Otanko mieluummin pitkän kituutuksen kaloreidenlaskennan ja ikuisten kieltojen ja pahan mielen kanssa VAI sekä hyvän ruoan että hoikkuuden?
Niin ja siis kyseessä antiikinaikainen tapa eli bulimia. Oksentaminen käy minulta kuin mikä vain rutiini ilman mitään hirveää köhimistä ja yökköilyä, punaisia vetistäviä silmiä tai turvonneita poskia, eivät ole ongelma yleiset vessatkaan.
En tietenkään halua todellakaan suosittaa kenellekään tällaista elämäntapaa, mutta ketä se liikuttaa jos yksinkertaisesti priorisoin tämän sairaan, mutta mukavan yhdistelmän jopa pitkää elinikää tärkeämmäksi itselleni? En satuta tällä ketään muuta kuin korkeintaan itseäni ja omaa kroppaani.
Kommentit (7)
No, mulla meni hampaat aika nopeasti oksentelun myötä.
Nyt muuten terve, mutta hampaissa riittää työsarkaa ja kiille on mennyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olet itsekin oikeasti läski, koska et osaa nauttia ruoasta sopivina annoksina.
Se on kyllä ihan totta. Joskus mietin, että onhan tämä huijaamista ja epäreilua kun henkisesti olen tuhatkiloinen. Mutta fyysisesti lihavat kantavat ongelmansa omalla tavallaan, minä omallani. Ei aina ole kivaa kun tajuaa olevansa sairas, mutten silti edes halua muuttaa mitään. AP
On ihan ymmärrettävää, että sairaan psyyke on kehittänyt jonkunlaisen defenssin, tässä tapauksessa se näyttäisi olevan tuollainen järkeily, rationaalisuus. Se on luonnon tapa suojella sairastuneen mieltä. Tilanteen tajuaminen järkyttäisi sitä liian paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet itsekin oikeasti läski, koska et osaa nauttia ruoasta sopivina annoksina.
Se on kyllä ihan totta. Joskus mietin, että onhan tämä huijaamista ja epäreilua kun henkisesti olen tuhatkiloinen. Mutta fyysisesti lihavat kantavat ongelmansa omalla tavallaan, minä omallani. Ei aina ole kivaa kun tajuaa olevansa sairas, mutten silti edes halua muuttaa mitään. AP
Niin ja tähän haluaisin vielä lisätä, että miksi asiasta ei oikeasti keskustella henkisenä ja fyysisenä lihavuutena? Paino ei kerro mitään ihmisestä. Ihmiset vain ovat niin tyhmiä, että suoraviivaisten logiikoidensa mukaan katsovat minua 50-kiloista varmaan jonkun terveyden perikuvana ja vieressäni samaa roskaruokaa mättäävää 100-kiloista ällöttävänä läskinä. Vaikka totuus voi olla vaikka se, että minulle tuo on päivän kolmas läskisafka, hänelle ehkä ensimmäinen aikoihin, hänellä voi olla sairaus joka lihottaa, lääkitys, joku. Ja minä vaan oksennan. Mutta silti olen läskimpi kuin tuo toinen ja myönnän sen ja se on ihan fine. Ihmiset vaan ovat niin tyhmiä kun ulkonäön perusteella ei oikeasti voi yksistään tietää kenestäkään mitään. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On ihan ymmärrettävää, että sairaan psyyke on kehittänyt jonkunlaisen defenssin, tässä tapauksessa se näyttäisi olevan tuollainen järkeily, rationaalisuus. Se on luonnon tapa suojella sairastuneen mieltä. Tilanteen tajuaminen järkyttäisi sitä liian paljon.
Olen minä järkyttynyt ja tajunnut, että tähänhän kuolee. Silloin aiemmin. Mutta entisenä itsarikandidaattina mieluummin nautin nyt kaikesta mitä tämä elämä tarjoaa ja kun kuolo korjaa niin korjaa. Mistäs sitä tietää kuolemanjälkeisestä elämästä, onko siellä mitään näin kivaa? Miksi pitäisi vaan järkyttyä ja olla kauhuissaan, että apua apua nyt on iso ongelma ja tämä on minulla loppuelämän ja keskitänpä elämäni siihen ja sen murehtimiseen, ahdistumiseen? Minula on ihan mukava elämä, teen paljon tavallisia asioita, mutta nautin siitä ekstrasta, ettei tarvitse miettiä mitä syö. AP
Olet itsekin oikeasti läski, koska et osaa nauttia ruoasta sopivina annoksina.