Mistä johtuu SINUN mielestäsi, että jotkut naiset (tahtomattaan) ovat sinkkuja?

28-vuotiaaksi asti etsin miestä, joka sytyttäisi jonkin valtavan tunteenpalon, niin kuin teininä. Sitten tapasin mukavan miehen, johon en varsinaisesti koskaan ihastunut, mutta aloimme seurustella. Viihdyin hänen kanssaan ja parin vuoden päästä huomasimme, että olemme keskenämme enemmän kuin kotonamme, joten muutimme yhteen. Nyt 8 vuoden jälkeen meillä on kaksi lasta ja mukava perhe-elämä. Miestä voi oppia rakastamaan ajan myötä hyvinkin voimakkasti, vaikka mitään suuria tunteita ei alussa olisikaan.

tämä keskustelu on mielenkiintoinen ja tasokas :)

hyvää juhannuksen jatkoa kaikille!

siis meinasin hätistää elämäni miehen ennen kuin edes seurustelimme. Hän oli mielestäni nolo, minulle täysin epäkelpo ja kummallinen. Niin vaan päädyimme yhteen ja sitten vaan kulutin aikaani hänen kanssaan. Ehkä puolen vuoden kuluttua tajusin rakastavani häntä enemmän kuin ketään aiemmin (minulla on ollut aika lailla nuoruudessa suhteita ja osassa suurtakin räiskyntää ja rakkauden paloa). Minä olin rakastunut häneen ihmisenä, en siihen tunteeseen ihanasta huumaantumisesta rakkauteen. Sen jälkeen kaikki sujuikin sitten nopeasti.



Nyt 4 vuotta myöhemmin meillä on 2 lasta ja ihana perhe. Hän on sitä kaikkea mitä en ole osannut suhteelta toivoa. En ollut koskaan kuvitellutkaan voivani olla näin onnellinen. Parasta on keskenäinen luottamus ja avoimmuus.



Jos en olisi tavannut häntä, niin olisin varmaan vieläkin sinkku. Ei vaan ole tullut vastaan ketään muuta yhtä mielenkiintoista ja salaa syvällistä ihmistä kuin hän. Tiedä häntä.

Jotkut 50-vuotiaatkin fanittavat jotain tähtösiä...

ja kun pitkään on yksin ollut siihen näyttää olevan vaikea löytää enää ketään sopivaa vaikka ilmeisesti haluja olisi.

No, paitsi sitä, että olin sen miehen löytäessäni vasta 25-vuotias ja enemmän kaukaa viisas kuin ikäni ja muu kypsyystasoni antaisi olettaa.

kyllä niitä tilastoja vastaan voi taistella. Monet näyttävät väittävän että yli 30-kymppisenä on vaikea löytää vapaata, lapsetonta miestä. Minä löysin! Nyt siis silmät auki vaan - ja varsinkin sydän!

Itselleni ei 30-kymppisenä vielä pälkähtänyt päähän. etteikö sitä rakkautta voisi vielä löytää, mutta 35 v. lähestyessä tunsin vähän samoin kuin te. Kuinka ollakaan, kolmevitosena kuitenkin vielä kolahti ja kovemmin kuin koskaan ennen! Rakastuin samassa firmassa työskentelevään mieheen (emme kuitenkaan työtovereita) jonka kanssa oltiin tunnettu jonkin aikaa. Siinä iässä kohtasin elämäni suurimman rakkauden! Ja hän tunsi samoin, me vain huomasimme kuuluvamme yhteen! Ja vaikka minä en ensimmäiseksi ajatellutkaan biologisen kelloni raksutusta (olin ehkä aikaisemmin luopunut haaveestani saada lapsia) ennätimme perustaa vielä perheen.



Tarkoitan vaan, että katselkaa ympärillenne - sehän voi olla joku jonka jo tunnet??!

-Sellaista joka alusta lähtien palaa täydellä liekillä, ja hiipuu ajan mittaan. Ja sitten sellaista, joka on alussa kuin kylmä keittolevy, mutta ajan mittaan se lämpenee aina vain kuumemmaksi:)



Ehkä siinä on monien ongelma, rakastutaan rakastumisen tunteeseen, ei ihmiseen...?



Tuskin on olemassa parisuhdetta, missä ei olisi ristiriitoja, kiistoja, mielipide eroja, ajoittaista etääntymistä jne. Minusta parisuhde on vanhemman ja lapsen suhteeseen verrattavissa siinä mielessä, että se kehittyy koko ajan.



Äiti rakastaa lastaan, mutta välillä lapsen kiukutelessa tmv. menee hermo. Joskus suhde on kriisissä, kun murkkuikäinen katoaa/tulee kännissä kotiin/lintsaa/seurustelee puolet vanhemman " poikakaverin" kanssa jne. mutta rakkautta on sekä lapsella äitiään kohtaan että toisin päin, vaikka huoraa huudetaan/ollaan mykkäkoulussa jne. jne. ;)



Uskon että parisuhteisiin tulee samanlaisia kriisejä, osittain jo siitä syystä että ihminen kasvaa ja elää eri vaiheita elämässään. Talon rakennus, lapsen syntymä, oma vanheneminen, työpaikan vaihto, jne. saa monen " pään sekaisin" . Jos tuntee, että on itse hukassa, niin se väistämättä heijastuu myös parisuhteeseen. Kumppanin toki tulee olla tukena, mutta sitä hän ei varmasti ole, jos miettii mielessään vain sitä, että " hei meidän välillä ei enää ole sitä samaa fiilistä mitä suhteen alussa" , ja pahimmassa tapauksessa pokaa jonkun toisen, kenen kanssa voi " fiilistellä pää pilvissä" vuoden-pari...



Minusta hyvä parisuhde on kuin kallio; siihen että voi luottaa. Siihen että toinen on rinnalla, ja pitää huolta, vaikka eilen tapeltiin rankasti ja nukuttiin eri huoneissa yö;)

Toista pitää myös kuunnella ja tukea. Jos kumppani esim. haluaa vaihtaa alaa tmv. niin ei ensimmäisenä mieti " miten rahat riittää" tmv. vaan juttelee kumppanin kanssa, miksi hän haluaa vaihtaa alaa. Jos kyse on oikeasti siitä, että kumppani on totaalisen kyllästynyt ammattiinsa, niin tukea häntä. Jos taas hän on vain väsynyt töihin, niin kannustaa häntä ottamaan esim. virkavapaata vuosi tmv.



Ja se on myös hyvä neuvo, että kun jostakin syystä olet huomauttamassa kumppanillesi jotakin ikävää " Likaiset sukkasi ovat TAAS lattialla" , niin älä sano sitä vaan joku kehu " Olipas kiva kun pääsit jo näin aikaisin töistä" . Yleensä kun sitä helpommin aina sanoo vaan niistä asioista, jotka ovat " huonosti" , on vaikeampi puhua kivoja juttuja:)

Eli jos aloittaa huipulta, voi mennä vain alas päin. Eli jos fiilikset ovat katossa koko ajan, on epärealistista olettaa, että se sama tunne jatkuu ja jatkuu, aina vaan. Kiintymys, eli rakkaus säilyy, mutta se polttavin ihastumisen tunne katoaa. Mutta lohdutuksena voi sanoa, että se pilkahtelee aina uudelleen vuosien saatossa;) Erityisesti vastoinkäymisten jälkeen...!

Mutta nyt oli varmaan kysymys sinkkunaisista, jotka eivät ole päässeet vielä siihen pysyvään parisuhteeseen asti. Olisiko sinulla yhtä hyviä neuvoja heille?

tuttu on sinkku, koska suhtautuu kaikkeen niin negatiivisesti. Aina on naama pitkänä jostain eikä voi läpänheitolle nauraa. Aina on joku juttu huonosti tai vialla. Ei sellainen ole kenenkään mielestä mukavaa seuraa, varsinkaan miesten, jotka isku- ja seurustelutilanteisssa yleensä odottaa, että nainen on suopea ja nauraa vitseille.



Toinen juttu on varmasti liian kovat vaatimukset, tuntuu, ettei kukaan ole riittävän hyvä kumppaniehdokkaaksi. Ja jos sellainen ihmemies löytyisikin, tuskin kiinnostuisi tuosta kaveristani juuri kaverin asenteen vuoksi.

Kirjoitukseni meni hiukan aiheen ohi, pahoitteluni... :(



Kirjoitin sen siksi, koska läheisteni elämää seuratessa olen havainnut, että harva huolehtii parisuhteestaan.



Eli rakastutaan, on niin ihanaa, ja hetken päästä tylsistytään ja erotaan. Minusta tämä johtuu pitkälti siitä, että nykyään sinkkuutta ihannoidaan, vääristä lähtökohdista. On hienoa olla itsenäinen, treffailla miehiä, flirttailla, " seikkailla" , olla ihastunut/ihastuksen kohteena jne. jne. Moni tekee valtavasti työtä valloitaakseen jonkun, mutta sitten kun saa tämän " koukkuun" (=parisuhteeseen), niin tyyppi ei enää olekkaan kiinnostava.



Jonkun ajan päästä haaveillaan sinkku ajoista jne. ja totta kai tuo heijastuu myös parisuhteeseen...! Eli ei jakseta nähdä vaivaa parisuhteen eteen, vaan halutaan uutta suhdetta.



Jos miettii omaa käyttäytymistä suhteen alussa; sitä sheivaa karvat pois ennen treffejä, miettii huolella mitä pukee ylleen, laittaa meikin ja hiukset nätisti jne. jne. Ehdottaa kivoja juttuja treffiseuralle; " Hei mentäskö ens viikonloppuna sinne yhteen kivaan paikkaan?" Kuuntelee tätä ja ei valita turhista asioista.



Vaan valitettavan moni parisuhde menee siihen, että nalkutetaan toinen toiselle typeristä pikku jutuista, ei jakseta enää hymyillä/kuunnella toista, ja maataan sohvalla piereskellen. Enkä nyt tarkoita, että joka päivä pitäisi olla laitettu jne...! Mutta ei ole liian vaikeaa yllättää kumppania toisinaan jollakin kivalla:) Hyvää ruokaa, hieronta, seksikkäät vaatteet, kukkakimppu, lahjakortti kosmetologille jne. jne. Niitä KIVOJA juttuja, joita silloin suhteen alussa teki!:)



34

Entäs jos työkavereissa tai harrastusten parissa ei ole edes niitä kivoja kavereita, joiden kanssa voisi joskus syntyä jotakin enempää? Kun niin moni tuntuu ajattelevan, että voi ajan kanssa ihastua tai rakastua johonkin tuntemaansa mieheen, kun antaa mahdollisuuden tällaiselle.



Tunnen monia kivoja miehiä, mutta kun kukaan ei kolahda. Ei tee mieli käydä edes kahvilla tms., kun puuttuu totaalisesti into sellaiseen.

riittävästi, on sopivan ikäinen ja pukeutuu ok. Sitten " yhtäkkiä" paljastuu, että miehellä on tyttöystävä (jota hän ei jätä, koska tällä on mielenterveysongelmia). Sitten nämä tytöt roikkuvat näissä tuhoontuomituissa suhteissa, kunnes ne päättyvät. Ja sitten uuteen samanlaiseen kiinni.



Ja tietysti siinä on suuri suru, miksi he eivät löydä ketään. Tai löytävät he, mutta tyytyvät mihin tahansa. Molemmat ovat hyvännäköisiä, mutta eivät mitään suuria kaunottaria.

Deittasin kun olin n. 28-32 ja tapasin silloin 27-37v miehiä.

miten ihmeessä se perhe-elämä sujuisi, kun ei ole rakkautta ja kunnioitusta koskaan ollutkaan?

Vierailija:

Vierailija:

Haluan alkuun totaalisen ihastumisen, ja toivon sen jatkuvan, mutta useinkaan niin ei käy, vaikka kuinka sinnittelee ja yrittää ajatella positiivisesti.

Tässä suurin syy miksi niin monet on nykyään sinkkuja vielä kommikymppisinä. Luullaan että aikuisiälläkin vielä muka tulisi jotain suuria ihastumisen tunteita. Sori vaan, ei niin enää käy. Ainakaan se tunne ei kestä kahta päivää kauempaa.

onneksi ei tarvinnut ottaa sitä " lusikkaa kauniiseen käteen" ja sitten vain tyytyä siihen, mikä oli käsissä 10v sitten!

osittain kiinni tuurista, sopiva ei ole osunut kohdalle,

joskus kyse sitoutumiskammosta tai

siitä, että iskee silmänsä toivottomiin kumppaneihin, joista näkee jo otsaluulla, että kunnon suhde ei tule onnistumaan

Se oma mili voi muuttua, kun siihen toiseen tutustuu.



t:29

Niin mullekin sanottiin, että pidän rimaa liian korkealla. Ja että oon varmaan ihastunut ihastumisen tunteeseen. Näitä kliseitä sai kuulla. Ja kyllä aina tuli mieleen, että eikö ne mitään omaperäisempää sanottavaa keksi, kun noi oli niin kaukana totuudesta.



Ei mulla mitään ihmeellisen korkeaa rimaa ollut, vaikka en ihan jokaisen tampioidiootin kanssa ollutkaan valmis alkamaan perheeksi. Ihan tavallista kilttiä kumppania hain. Ja tuo ihastuminen ihastumiseen - en edes oikei käsitä, että voiko joku oikeesti kuvitella, että tunne ei etene siitä ihastumisesta mitenkään eteenpäin. Ei tuo ollut mun ongelma.



Mun mielestä mulla kävi vain huonoa tuuria. Jonkun kerran seurustelin vähän vakavamminkin, mutta ensin minä en ollutkaan valmis vakiintumaan, ja sitten kun vähän kypsyin ja mielestäni jo olin valmis, niin kohdalleni osui miehiä, jotka taas eivät halunneetkaan sitoutua.



Ja opiskeluaikana elämä oli niin liikkuvaista, ettei siinä oikein pystynyt pitämään parisuhdetta kasassa.



Mutta kun opiskelut olivat ohi, asuinpaikka vakiintunut ja aivan odottamatta ja etsimättä tuli oikea mies vastaan, niin sitten 30-vuotiaana minäkin vakiinnuin.



Eivät nämä asiat ole niin yksioikoisia. Monet jutut vaikuttavat asioihin. Joillain se oikea aika on ennemmin ja joillain myöhemmin. Ja sinkkunakin oli ihan kivaa, vaikka toki toivoinkin joskus perheen saavani.