Voitteko puhua psykologille tai terapeutille tunteista avoimesti?
Jos sinulla aiheuttaa ongelmia sellaiset tunteet, jotka eivät ole "sopivia", niin millaista vastaanottoa olet kokenut kun olet koittanut puhua niistä?
Minulla oli seksuaalinen pakkomielle erääseen henkilöön, ja psykologi (nainen) vaikutti lähinnä vaivautuneelta kun koitin puhua siitä ja vaihtoi nopeasti aihetta. Joko hän ei ymmärtänyt että kyse on isosta ja vaivaavasta asiasta, tai sitten koki aiheen vastenmielisenä. Toinen psykologi (mies) taas ei ymmärtänyt, että seksuaalisuus voisi olla jotenkin ongelmallista. Hänestä tein ongelman turhasta. En sitten viitsinyt edes avata asiaa tarkemmin, kun lähtöasenne oli tuo.
Kommentit (74)
En voinut, ja sen takia terapia olikin kohdallani loppujenlopuksi aika turhaa. Mulla on masennusta, tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunnetta ja mietin paljon elämän merkitystä ja kuolemaa. Joskus yritin puhua asiasta joka oli silloin taas akuutisti vaivaamassa, eli mietin mitä järkeä on missään, kun elämä päättyy kuitenkin, että miksi ponnistella päivästä toiseen, ja se keskustelu jäi terapeutin kanssa hyvin lyhyeksi. Ei pystynyt ymmärtämään mitä tarkoitin. Kai "normaalit" ihmiset sitten visusti torjuvat koko kuoleman ajatuksen.
Kannattaa ehkä mennä seksuaaliterapiaan erikoistuneelle psykologille. Heillä on avarampi tietämys ja näkemys...Koulutus noihin juttuihin.
Vierailija kirjoitti:
En voi. Minulla on jokin syvä defenssi, että nauran ja hymyilen puhuessani jostain kamalasta. En siis tunne tunnetta kun kuvailen sitä. Itken vain yksin.
Laita kinesioteippaus yöksi? Tai käyt hammaslääkärin puudutuksessa ennen vastaanottoa. Kylmävoidetta poskiin?
Voin puhua. Kokisin käynnin turhana, jos en voisi avoimesti puhua. Kannattaa vaihtaa terapeuttia. Joskus voi mennä aikaa ennen kuin löytää sen itselleen sopivan ja joskus taas tärppää heti.
En. Hymyilen ja sanon että kaikki on ok.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En voi. Minulla on jokin syvä defenssi, että nauran ja hymyilen puhuessani jostain kamalasta. En siis tunne tunnetta kun kuvailen sitä. Itken vain yksin.
Laita kinesioteippaus yöksi? Tai käyt hammaslääkärin puudutuksessa ennen vastaanottoa. Kylmävoidetta poskiin?
Onko parempia vinkkejä, alapeukuttajat?
Kydyn tosissani. Minä olen samanlaiben vitseillä kivun kuittaaja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En voi. Minulla on jokin syvä defenssi, että nauran ja hymyilen puhuessani jostain kamalasta. En siis tunne tunnetta kun kuvailen sitä. Itken vain yksin.
Laita kinesioteippaus yöksi? Tai käyt hammaslääkärin puudutuksessa ennen vastaanottoa. Kylmävoidetta poskiin?
Onko parempia vinkkejä, alapeukuttajat?
Kydyn tosissani. Minä olen samanlaiben vitseillä kivun kuittaaja.
Daisid jo puududdaa posken?
Jos itse maksaa terapian niin mielellään ottaa siitä kaiken hyödyn. Ja hyödyn saa kun on mahdollisimman rehellinen. Psykologin ja terapeutin homman on auttaa, ja kykenevät siihen sitä paremmin mitä paremmin tajuavat potilasta. Tai siis, ne auttavat meitä auttamaan itseämme. Ainakin minulla toimi hyvin kun löytyi se sopiva tyyppi jolle puhuminen oli helppoa.
Minulla on ollut terapeutille paljon puhuttavaa häpeän, kaunan, kateuden ja patoutuneen vihan tunteista. Ainakaan näiden myöntäminen ei ole ollut vaikeaa, tosin ei terapeutti ole kehottanut niitä sen yksityiskohtaisemmin kuvailemaan.
Seksistä emme ole puhuneet, muuten kuin että sitä ei ole. Ei ole tuntunut tarpeelliselta avata fantasioitani sillä alueella.
En. Aistin terapeutin ilmeistä, eleistä ja hengitystiheydestä, millaiset aiheet ovat hänen mukavuusalueellaan.
Seksuaalisuudestani puhuessani hän hymyili vaivautunutta tekohymyä. Kun ilmaisin vihaani, hän muuttui itsekin kiihtyneeksi ja torjuvaksi. Kun itkin, hän ei tarjonnut nenäliinaa.
Voin vain olla rauhallinen, myötätuntoinen ja yhteistyökykyinen asiakas.
Voisin kai, mutta mieluiten puhuisin papille. Vaikka siinä sivussa tulisikin jeesustelua, niin papeissa on silti hyviä, inhimillisiä kuuntelijoita ja sydämellä suhtautujia. Usein se on se mitä tarvitaan, eikä kirjaviisaan ammattiauttajan näsäviisastelua. Minua vain vituttaisi kuunnella sellaista.
Niin, kyllä se puhuminen voi olla helppoakin, mutta kun terapeutin kommentti vesittää koko ongelman ollaankin lähtöruudussa.
Minua ahdistaa läheisten kuolema, tai ajatuskin siitä. Ja ihan konkreettisesti, miten pärjätä leskenä kolmen lapsen kanssa. Olen muutaman kerran yrittänyt avata keskustelua, kuten yllä kerron. Tuloksena se, että terapeutti sanoo: no kai sun miehelläsi on henkivakuutus, ja sitten jatkaa jostain muusta aiheesta.
Vierailija kirjoitti:
En. Aistin terapeutin ilmeistä, eleistä ja hengitystiheydestä, millaiset aiheet ovat hänen mukavuusalueellaan.
Seksuaalisuudestani puhuessani hän hymyili vaivautunutta tekohymyä. Kun ilmaisin vihaani, hän muuttui itsekin kiihtyneeksi ja torjuvaksi. Kun itkin, hän ei tarjonnut nenäliinaa.
Voin vain olla rauhallinen, myötätuntoinen ja yhteistyökykyinen asiakas.
Auts. Ei mennyt ihan putkeen!
Vierailija kirjoitti:
Voisin kai, mutta mieluiten puhuisin papille. Vaikka siinä sivussa tulisikin jeesustelua, niin papeissa on silti hyviä, inhimillisiä kuuntelijoita ja sydämellä suhtautujia. Usein se on se mitä tarvitaan, eikä kirjaviisaan ammattiauttajan näsäviisastelua. Minua vain vituttaisi kuunnella sellaista.
En minä mitään ohjeita ole saanut. Kysymyksiä joita miettiessäni olen tajunnut paremmin itseäni, hoksannut millaisiin koukkuihin helposti jään kiinni. Ja kyseenalaistanut joskus ajatuksiani, niitä kun alkaa itse pitämään tosina vaikka ne on vain omia ajatuksia. On päässyt ulos siitä omasta kehän kiertämisestä, tajunnut, että voi ajatella ja elää toisella laillakin kuin minkä välillä itse ajattelee pakolliseksi tavaksi, kun se pakko on ollutkin vain omassa päässä.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa ehkä mennä seksuaaliterapiaan erikoistuneelle psykologille. Heillä on avarampi tietämys ja näkemys...Koulutus noihin juttuihin.
Kokemukseni eräästä oli että puhui täyttä potaskaa. Yksityinen ja tuhottoman kallis, ei ikinä enää! Ongelmat lopulta ratkesivat ilman psykologeja ja terapiaa, omalla työstämisellä.
Mulla on siinä sivussa hoitunut seksuaaliset ongelmat ja traumat, vaikka olen puhellut ihan muista aiheista.
Minun terapeuttini on ns. äitihullu. Rakastaa äitini mollaamista. Luulin, että minulla oli ihan ok äitisuhde, kunnes tapasin tarepeuttini, joka keksi että äitini on tunnekylmä eikä ole rakastanut minua. Ensin yritti kyllä keksiä, että isäni oli narsisti, mutta kun olin vahvasti eri mieltä päätyi siihen, että syyllisen on pakko on äiti.
Viimeksi paasasi, että olen ollut vailla huolenpitoa ja äitini on jättänyt minut vauvana yksin huutamaan. Kiinnostavaan noita juttuja on kuunnella kun hän eläytyy omakelsimään stooriinsa kyyneleet silmissä. Mutta laskun maksan minä, joka en saa mitään hyötyä tai apua ongelmiini. Jos yritän itse tehdä päätelmiä tilanteestani, hän sanoo, ettei minulla ole koulutusta moiseen.
Olkaa onnellisia, jos teidän ei tarvitse käydä missään kuuntelemassa soopaa.
Parempi olisi että olisin matkustanut tuolla rahalla, joka on uponnut "terapiaan".
Liittyen tuohon, että nauraa samalla kun kertoo ikävistä asioista. Luin jostain, että se on lapsuudessa opittua. Tai oikeammin ettei vanhemmat ole opettaneet. Eli kun esim. lapsi on kaatunut, vanhempi ei reagoi mitenkään. Lapsi itkee, vanhempi nauraa ja vähättelee kipua. Lapsi ei ole nähnyt tervettä esimerkkiä, eikä vastakaikua, miten suhtaudutaan tilanteisiin ja tunteisiin.
Omalla kohdallani olen tunnistanut tuon ja ymmärrän mistä se on johtunut. Korjaantunut jo.
18, onko suhteesi vanhempiisi muuttunut terapian myötä?
Tarkoitan, mihin terppasi tuolla on pyrkinyt? Millainen suhde teillä pitäisi olla nyt, kun olet aikuinen?
En voi. Minulla on jokin syvä defenssi, että nauran ja hymyilen puhuessani jostain kamalasta. En siis tunne tunnetta kun kuvailen sitä. Itken vain yksin.