Superhelppo 2-vuotias, muuttuuko helvetiksi?

Oot teini äiti :)

Kyllä tuon ikäisestä mielestäni jo näkee sen perusluonteen, meillä on ainakin nähnyt. Meillä yksi tunteellinen drama king ja yksi, joka ottaa kaiken löysin rantein.

Toisaalta tunnen yhden lapsen, joka oli ihan enkeli kolme-neljävuotiaaksi ja sen jälkeen raivonnut kaikesta. Hänellä tosin häikkää perheessä, mikä saattoi vaikuttaa.

Meillä ainakin helvetti repesi tuossa 2.5v iässä ja kaikki alkoi kun tarhasta tultiin kotiin ja lapsi ilmoitti ettei halua kotiin ja MINÄ EN SYÖ!!!!!!!!!!!!.

Meillä oli kanssa superhelppo vauva, taapero, kouluikäinen ja nyt 17-vuotiaana on edelleen "helppo". Kiltti, älykäs, ajatteleva nuori.

Ettei nyt päästä liian helpolla, toinen lapsi onkin täydellinen vastakohta:D

Nro 2 jatkaa. Jos lapsi kykenee jo noin hyvin ymmärtämään syy-seuraussuhteita, kannattaa hiljalleen alkaa selventää, että "äiti kieltää juoksemasta paikkaan x, koska siellä voi tulla pipi". Lapsen tullessa isommaksi tuo "äiti suuttuu, minä itken" -kuvio tarkoittaa väistämättä yhteenottoja.

2,5-4 v ei ei ei ei

Lapsi on kyllä aina ollut luonteeltaan todella rauhallinen, vakaa ja "fiksu". Oppi liikkumaan tosi aikaisin, mutta ei koskaan hätiköinyt ja on aina esim. kiivennyt vain sellaisiin paikkoihin, mistä pääsee itse alas, on aina ollut siis tosi varovainen (no, on motorisesti niin taitava että kiipeää kyllä korkealle ja laskee isoja mäkiä yms, mutta hallitusti). Vastapainoksi taas on hienomotoriikassa kömpelöhkö eikä jaksa edes keskittyä mm. palapelin tekoon, koska "ei osaa". Nuppipalapeleissäkin menettää nopeasti malttinsa, jos ei saa palaa oikeinpäin, ei siis raivostu vaan jättää pelin heti kesken ja menee tekemään muuta.

Kiukunkin hän usein ilmaisee "nyt mä suutun!" ja marssii kauemmas :D Ei siis saa itkupotkuraivareita juuri koskaan, mutta toisinaan kyllä... Usein siis ilmaisee paljon sanallisesti tai sitten "mököttää", laittaa kulmat kurttuun ja suun mutruun ja seisoo paikallaan tuijottaen tiiviisti maahan.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Nro 2 jatkaa. Jos lapsi kykenee jo noin hyvin ymmärtämään syy-seuraussuhteita, kannattaa hiljalleen alkaa selventää, että "äiti kieltää juoksemasta paikkaan x, koska siellä voi tulla pipi". Lapsen tullessa isommaksi tuo "äiti suuttuu, minä itken" -kuvio tarkoittaa väistämättä yhteenottoja.

Selvennänkin aina! En koskaan itse sano, että äiti suuttuu, vaan perustelen aina kaiken mahdollisimman yksinkertaisesti. Esimerkiksi "älä juokse autotielle, siellä on autoja ja voi käydä tosi pahasti", "katsopa eteen kun kiipeät, voit pudota ja tulee iso pipi" jne.

Tuo suuttuminen on kai tullut siitä, että joskus jos lapsi ei ole heti totellut, olen korottanut ääntäni (en huutanut, mutta kun harvoin tarvitsee korottaa ääntään, lapsi kokee sen varmaan eri tavalla kuin aikuinen) ja todennut, että ei saa mennä tms.

Ja usein korjaankin, että ei äiti suutu vaan äiti joutuu sanomaan tiukasti, koska äiti on tosissaan.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli kanssa superhelppo vauva, taapero, kouluikäinen ja nyt 17-vuotiaana on edelleen "helppo". Kiltti, älykäs, ajatteleva nuori.

Ettei nyt päästä liian helpolla, toinen lapsi onkin täydellinen vastakohta:D

Tämä oli ihan niinkuin minun näppäimistöltäni, paitsi että lapset on jo vanhemmat, 23 ja 22 v. Esikoinen on aina ollut helppo ja ns. tyytyväinen, vauvana, taaperona, läpi murrosiän.  Minä ihan oikeasti jossain vaiheessa luulin, että se johtui siitä, että olen niin hyvä äiti;)

Kunnes totuus valkeni toisen lapsen kohdalla. Jo vauvana vaativa, temperamenttinen, yöt oli mitä oli. Jo synnytyssairaalassa hoitajat sanoivat, että kyllä tämä lapsi puolensa pitää:)  Uhmaikä hirveä, samoin murrosikä.  Nyt nuori aikuinen. Temperamenttia ja myös seikkailunhalua löytyy, ehkä tietynlaista levottomuuttakin, jonka on mielestäni nyt paremmin oppinut kanavoimaan järkevään tekemiseen. Ja toisaalta uskon että pärjää elämässä tilanteessa kuin tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Oot teini äiti :)

En aivan, olen 26 eli sain lapsen 24-vuotiaana, suht nuorena tosin mielestäni :)

Meillä esikko poika kuin lapsesi. Aina ollut rauhallinen ja varovainen. Nyt eskarissa alkanut tulla esimurkku kiukutteluja. Meidän toinen on sitten ollut syntymästä lähtien varsinainen Justiina. Joten kyllä se lapsen perusluonne tulee jo tuossa vaiheessa esiin

Mun keskimmäinen oli 10 ensimmäistä vuottaan superhelppo, esiteini-iän myötä superhelppo muuttui vain helpoksi. Saa nähdä mitä sanon viiden vuoden päästä, kun teini-ikä on ohi.. :) toivottavasti pysyy tälläisenä, meillä kun on kaksi muuta lasta jotka ovat superhelpon vastakohtia :)

Kiva kuulla muidenkin kokemuksia! :) Ainoan lapsen kanssa kun sitä vertailupohjaa ei ole ja tulevaisuus on vielä mysteeri, mielenkiintoista lukea muiden kokemuksia etenkin, kun heidän omat lapsensa ovat jo vanhempia :)

Meidän perheessäkin on kyllä luonteet todella erilaisia, itse olen aina kuulemma ollut temperamenttinen, lyhytpinnainen ja todella voimakastahtoinen, kun taas veljeni on aina ollut seesteinen, rauhallinen, sopeutuvainen ja ns. kiltti. Yhä näin aikuisiällä olemme samanluonteisia, toki omat kulmani ovat pyöristyneet ja tunnekuohut hallittavissa, veljeni tosin on yhä hyvin leppoisa ja aina hyväntuulinen, sellainen "miksi stressata ja voida huonosti kun voi vaan elää tyytyväisenäkin"-luonne.

Ap

Meillä oli todella leppoisaa 5-vuotiaaksi asti. Siten eskarista eteenpäin, nyt menossa kolmannelle, onkin ollut jatkuvaa uhmaa ja vastahankaisuutta, ronklaamista ruokapöydässä, valitusta ja ininää ihan joka asiasta, mitään ei tee ennenkuin suuttuu sille ja silloinkin tekee vähän sinne päin että saa räjähtää uudelleen.

Teini-ikä ei millään voi olla ainakaan pahempi.

Ei kaikille lapsille uhma tule niin pahana kuin kaikissa kauhukertomuksissa, joita jotkut vanhemmat mielellään kertovat.

Meillä on kanssa oikein helppo, tottelevainen ja kiltti 2-vuotias. Uhmaa on toki, mutta niitä raivareita ei ole joka päivä, se on lähinnä jaksottaista. Nytkin oli kolme rauhallista viikkoa ilman suurempia raivareita, vaikka itkulta, pipeiltä ja pettymyksiltä ei ollakaan vältytty. Nyt taas joku uhmakausi (kestää yleensä viikon-kaksi) alkamassa kun kaksi päivää ruokailu tökkinyt. Ruuassa ei oo mitään vikaa, menee vain ihan leikkimiseksi ja pelleilyksi kun ei tullutkaan just sitä mitä hän halusi syödä eli jugurttia ja jäätelöä. :D Uhmakas ilme naamallaan toteaa oikein tiukkaan sävyyn "ei!" aivan kaikkeen (liekkö äitiä matkii) oli kyse pukemisesta, potalla käynnistä, syömisestä, nukkumaanmenosta...

Pahimmat raivarit on tosiaan sitten tyyliin itkupotkuraivareita ja poika huutaa niin, että tärykalvo tärisee. Näitä ei tosin tule monestikaan, lähes aina ollaan selvitty puhumalla ja sylittelyllä.

Voihan niitä kausia tulla. Mutta helpon lapsen kanssa on helppo luoda hyvä ja vahva yhteys. Ei tarvitse toria, huutaa, uhkailla eikä lahjoa. Perusta on hyvä ja luultavasti kaikkien kausien kanssa pärjää kun kommunikaatio on ok ja lapsen minäkuva positiivinen.

Täällä on hyvin samankaltainen lapsi kuin ap:lla. Hän on nyt vasta 3,5, joten toki voi olla tulossa vielä Vaiheita Vaiheiden jälkeenkin, mutta ei ainakaan vielä. Hänellä on vahva tahto, mutta on jo hyvin pienestä ymmärtänyt perusteluita ja harvoin samasta asiasta saa sanoa moneen kertaan. Suuttuu kyllä usein, jolloin vetää kädet puuskaan, polkee jalkaa ja ilmaisee mistä on vihainen. Luulenkin, että hän on helppo juuri siksi että osaa ilmaista sanallisesti tunteitaan niin hyvin, jolloin jokaiselle tulee heti selväksi tilanne ja päästään heti kiinni siihen juurisyyhyn: monestihan lapset saattaa kiukutella ns. tyhjää eikä vanhemmat pääse sitä purkamaan, koska lapsi ei vaan osaa ilmaista sitä oikeaa syytä. Joskus kun harmi lyö ylitse, hän sanoo "en vain voi lopettaa tätä itkemistä vaikka haluaisin" ja sitten vaan halataan kunnes tunne menee ohi. Hän on hyvin rationaalinen ja vaatii perusteluita, pelkkä "ei" ei koskaan riitä koska ymmärtääkseen sen kiellon merkityksen, on hänen tiedettävä taustat. Eli jos hänelle sanoo "ei saa juosta tielle", hänelle pitää selittää mitä siitä tielle juoksemisesta voi seurata ja miksi on järkevämpää vain jättää juoksematta sille tielle, kuin ottaa riski ja juosta. Ja kun hän selityksen ymmärtää, hän ei enää koskaan juokse tielle. Jos se käsky taas jää puolinaiseksi "no koska äiti sanoo niin", siitä samasta asiasta joutuu sanomaan monta kertaa. Eli hän on lapsi joka vaatii paljon kommunikointia, mutta sillä yhdellä pitkällä selityksellä pääsee sitten jatkossa helpommalla. Vieläkin moni ihmettelee miten jaksan lapselle selittää "asioita mitä se ei kuitenkaan ymmärrä". Miten lapsi voisi ymmärtää kaikkia (hullujakin) sääntöjä, jos asioita ei koskaan selitetä auki?

Mun 2-vuotiaalla on tunneälyä, hän ymmärtää tilanteita tosi hyvin. On myös empaattinen ja huolehtiva kaikkia kohtaan, lohduttaa ja sanoittaa omia ja muiden tunteita. Mutta on myös tosi itsepäinen, jos vaikka päättää olla syömättä, niin se on sitten niin. Uhmaa on, mutta sitä on "helppo" käsitellä, koska lapsi osaa puhua niin hyvin, ymmärtää hurjan paljon ja on kiinnostunut ylipäänsä pohtimaan asioita ja juttelemaan.

En tiedä tuleeko koskaan. Oma lapsi täyttää pian kolme ja kiukkuaa vain nälkäisenä ja väsyneenä. Eli todella harvoin ja silloinkin se on enemmän minun vika. Tottelee ja osaa myös itse perustella miksi jotain ei voi tehdä. Elämä on todella iisiä. Odotan kauhulla, jos tämä vielä muuttuu.