Kuinka moni myöntää, ettei oikeastaan rakasta puolisoaan?

Myönnän. Hän haukkuu minua viikoittain. Tänään olen hänen mukaan papattanut tai länkyttänyt ,mutta mussa aina vika . Alkaa riittää. Lasten takia yhdessä.

Mä, yhdessä 22v ja talous on syynä jatkoon.... Olen pienipalkkainen ja haluan että lapsemme voivat kouluttautua ja pystymme heitä avustamaan.

Vierailija kirjoitti:

Myönnän. Hän haukkuu minua viikoittain. Tänään olen hänen mukaan papattanut tai länkyttänyt ,mutta mussa aina vika . Alkaa riittää. Lasten takia yhdessä.

Miksi teit lapsia hänen kanssaan?

Minä rakastan ja välitän kyllä, mutta haluaisin silti asua erillään :(

Kaikki, mitä mies tekee väärin/mokaa, on aina minun vikani. Ei kuuntele jos puhun, vaan saattaa keskeyttää yhtäkkiä, ja alkaa puhua päälle omia juttujaan. Kun pyydän esim. laittamaan televsion kiinni, jos ei enää katso sitä, on se länkyttämistä. Olemme yhdessä lasten vuoksi. On ihan hyvä ja turvallinen isä, ja varmaan mieskin, on vaan kyllästynyt minuun kenties. Rakastan häntä, mutta mitään palavia tunteita ei ole ollut.

En tiedä rakastanko, mutta haluan, himoitsen, tarvitsen, kaipaan, välitän, toivon hyvää hänelle, arvostan jne. Eri tunne kuin esim. rakkaus omaan lapseen.

Mä kysyn, että minkälainen parisuhteen sitten pitäisi olla ja miksi? Miksi ei riitä "vain yhdessäolo"? Kun on perustanut perheen ja hankkinut omakotitalon, ei monikaan halua jatkaa sitä yhden aikuisen voimin. Mitä vikaa on siinä, että on tavan vuoksi yhdessä? 

Rakastan, ja kaikki nuo mitä mainitsit täyttyy. Työn takana yhdessäolo on kyllä ollut, ei riitojen (joskus pieniä toki on), vaan välimatkan takia. Ensimmäiset 2 vuotta asuttiin erimaissa n 3000km päässä 2 kertaa vuodessa nähtiin, nyt 2 vuotta samassa osoitteessa ja kyllä kannatti :)

Vierailija kirjoitti:

Mä kysyn, että minkälainen parisuhteen sitten pitäisi olla ja miksi? Miksi ei riitä "vain yhdessäolo"? Kun on perustanut perheen ja hankkinut omakotitalon, ei monikaan halua jatkaa sitä yhden aikuisen voimin. Mitä vikaa on siinä, että on tavan vuoksi yhdessä? 

Tämä! Olen tuo 8 ja arvostan todella paljon arkea, että se toinen on siinä myös eikä ole kokoajan jotain "sotaa" käynnissä, niinkuin lapsuuden kodissani oli, jos yhteiselo sujuu niin ei mitään tarvetta vaihtaa ja liekki löytyy varmasti sitten kun sitä taas etsitään.

Vierailija kirjoitti:

Itse introverttinä kynnykseni suhteen aloittamiseen on niin suuri, että ihmettelen miten moni voi antautua suhteeseen vain "mukavuuden" takia. Ehkä joillekin "se joku vain" on parempaa kuin yksinolo, itselläni on päinvastoin?

Meidän kaltaiset varmaan jäävät helposti yksin pitkiksikin ajoiksi, terveisin toinen samanlainen, jo kolme vuotta yksin. 

Täällä yksi joka rakastaa, mutta nykyisin toivoisin että vaimo ilmoittaisi halustaan erota. Meillä arki rullaa ja lapset hoidetaan, mutta vaimo ei himoitse mua. Eli kuivakkaa elelyä ja pelkään että tämä on se mihin on tyytyminen loppuelämän ajan. Kun en saa vaimoa hymyilee niin kaikille paras olisi erota. Itse en tosin sitä ehdotta...

Minäkin ihmettelen näitä joiden on vaan PAKKO aina jonkun pallinaaman kanssa olla, kunhan ei tarvitse - hui kauhistus - olla yksin. Minä en ainakaan halua parisuhteesta mitään epätoivoista työmaata, jota kovalla tuskalla yrittää saada toimimaan. Mun on niin hyvä olla itseksenikin, miksi haluaisin sellaisen rasitteen elämääni? Sen ihmisen täytyy olla just eikä melkein. Haluan, että kipinät sinkoilee ja näppejään ei voi pitää erossa. Ja kaikista tärkeintä on, että saa saman takaisin kuin mitä itse antaa parisuhteessa. Eikä niin, että toinen rakastaa ja toinen vain ottaa ja ottaa.

Kun vaan ne haluttomat osapuolet tajuaisi että ei se ole hauskaa sillä toisellakaan elää teidän kanssa. Vaikka moni varmasti ajattelee että ei halua sen takia erota ettei loukkaa. Asia on juurikin päinvastainen. Kukaan ansaitse tulla vedätetyksi sen takia kun erehtynyt rakastumaan, eli te haluttomat puoliskot kertokaa oikeista tunteistanne.

Vierailija kirjoitti:

Myönnän. Hän haukkuu minua viikoittain. Tänään olen hänen mukaan papattanut tai länkyttänyt ,mutta mussa aina vika . Alkaa riittää. Lasten takia yhdessä.

Tuoko on lapsille hyväksi??? Oikeasti? Ja sinä tuhlaat ainoan lyhyen elämäsi kuuntelemalla miten ukko haukkuu sua??? Lapset varmaan kiittää porukalla sua kymmenen vuoden päästä.

Kyllähän sellainen rakastaminen (mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan) hiipuu ajan kuluessa. Ainakin intohimo lopahtaa jo vuoden, parin jälkeen. 

Jäljelle jää kiintymys ja kumppanuus, jos jää sitäkään. Onnellisia ovat he, joiden välillä on arvostusta ja ystäyyttä. Jos siihen vielä seksi liittyy, niin aina plussaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä kysyn, että minkälainen parisuhteen sitten pitäisi olla ja miksi? Miksi ei riitä "vain yhdessäolo"? Kun on perustanut perheen ja hankkinut omakotitalon, ei monikaan halua jatkaa sitä yhden aikuisen voimin. Mitä vikaa on siinä, että on tavan vuoksi yhdessä? 

Tämä! Olen tuo 8 ja arvostan todella paljon arkea, että se toinen on siinä myös eikä ole kokoajan jotain "sotaa" käynnissä, niinkuin lapsuuden kodissani oli, jos yhteiselo sujuu niin ei mitään tarvetta vaihtaa ja liekki löytyy varmasti sitten kun sitä taas etsitään.

Ei rakkaus ole koko ajan mitään liekkiä ja kipinää, vaan se on lämmin ailahdus. Harvalla pariskunnalla on mitään jatkuvaa seksuaalista liekkiä, sellaiset on yleensäkin muutenkin kuumakalleja jotka myös riitelevät paljon, eivät osaa elää rauhassa, mikään ei tunnu miltään jos ei kunnolla raasta syvältä.

 "haluan, himoitsen, tarvitsen, kaipaan, välitän, toivon hyvää hänelle, arvostan" tuo juuri on sitä rakastamista, se että ajatus toisen kuolemasta tuntuu kauhealta, se on rakkautta. Tottakai se on erilaista kuin rakkaus lapseen, tai mihinkä tahansa muuhun. Parisuhde on ainutlaatuista rakkautta senkin takia että sitä ilmennetään toiselle rakastelemalla, eli fyysisesti, siinä tulee syvempi yhteys kuin kenenkään muun kanssa.

Lapsi on osa itseä geeneiltään, ja kun hänet on itse tehnyt, on rakkaus kaikenkattavaa. Rakkaus puolisoon taas perustuu luottamukseen, mm. siinä asiassa että puoliso rakastaa sinua, eikä ketään toista.

Kyllä mä rakastan. Seksiäkin on se 2-3ktr/viikko 26v yhdessäolon jälkeen. Kriisejä on ollut. On ollut laimeampia vaiheuta. Mutta en mä ole koskaan lakannut rakastamasta. Joskus se arki on vain haudannut sen parisuhteen alleen ja se on pitänyt kaivaa esiin hartiavoimin. Mun kohdalla myös seksi on parempaa nykyään kuin nuorena. Tuntee oman kroppansa ja uskaltaa heittäytyä. En mä kestäisi elää seksittömässä vain kaveruuteen perustuvassa suhteessa. Toki iän myötä seksi varmasti muuttuu edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän sellainen rakastaminen (mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan) hiipuu ajan kuluessa. Ainakin intohimo lopahtaa jo vuoden, parin jälkeen. 

Jäljelle jää kiintymys ja kumppanuus, jos jää sitäkään. Onnellisia ovat he, joiden välillä on arvostusta ja ystäyyttä. Jos siihen vielä seksi liittyy, niin aina plussaa. 

Rakkaus on eri asia kuin intohimo. Jos tunnet että tekisit kaikkesi puolisosi eteen, ei kyse todellakaan ole intohimosta, intohimo on vain alkuhuuman aikaista seksiin liittyvää kiihkoa joka on todellakin lyhytaikainen yleensä, seksi on todella hyvää vaikka ei mitään suurta intohimoa olisikaan. En usko että kovin monella on edes alussa sellaista elokuvaseksiä, eiköhän se ole sitä että aikaa myöden oppii tietämään mistä toinen tykkää ja kumpikin saa mitä tarvitsee. Rakkauden tunne lisääntyy kun rakastelee, se on tutkittu asia. Jos seksi hiipuu, väistämättä myös rakkaus hiipuu, ja siinä ei ole enää mitään syytä olla yhdessä, parisuhde on kuivunut kasaan kun sitä ei ole hoidettu.

Yllättävän rehellisiä vastauksia täällä. Itse olen täysin ap:n kanssa samaa mieltä. Ja eihän se tarkoita, että olisi yksin koko ajan, kyllähän sitä sinkkuna voi tapailla säännöllisesti vain yhtä tyyppiä kerralla eikä silti sitoutua ja koittaa väkisin leipoa kyseisestä suhteesta jotain vakavaa, lopunikäistä parisuhdetta. Ja voihan sinkku tapailla useampaa ihmistä samaan aikaan. En tiedä sitten, ovatko jotkut ihmiset herkempiä oikeasti rakastumaan ja kiintymään kuin toiset... Mutta sen olen huomannut, että tosi moni ihminen on enemmän tai vähemmän läheisriippuvainen, jolloin kumppaniksi valikoituu lähes kuka vain. Ja siihen sitten tyydytään siinä pelossa, että ei löydä enää uutta ja parempaa. Nykypäivänä tämä on aika outoa (koska nainen ei enää tarvitse miestä elättäjäkseen eikä uskonnolla ole niin suurta merkitystä parisuhteen/perheen muodostamisessa jne)...

En rakasta ja kukaan ei rakasta loputtomasti. Rakkaus muuttuu parhaassa tapauksessa kiintymykseksi ja tottumuksesksi. Tämä kuuluu elämään.