Lue keskustelun säännöt.
Jatkuvan torjutuksi tulemisen vaikutus psyykeen ( pariutuminen vs. työelämä)
Tiffany (ei kirjautuneena)
26.04.2016 |
Sinkkututtavani lopetti deittailun ja baareissa käymisen jo vuosia sitten, koska ei kestänyt jatkuvaa torjutuksi tulemista vastakkaisen sukupuolen taholta. Hän kertoi sen vaikuttavan tuhoisasti minuuteensa ja psyykeensä. Hän on elänyt jo vuosia poikamiehen elämää, irrallaan pariutumiskulttuurista. Hän on hiljalleen eheytymässä ja toipumassa rankoista kokemuksistaan.
Voiko jatkuva torjutuksi tuleminen työmarkkinoilla johtaa herkällä yksilöllä samaan? Jos käy vuosikausia työhaastatteluissa ja lähettelee työhakemuksia erilaisiin paikkoihin eikä ansiotyötä vain tarjota, voiko se vaikuttaa tuhoavasti hakijan psyykeen ja johtaa psyykkiseen toimintakyvyttömyyteen ja sitä kautta esim. jonkin diagnoosin varjolla ulos työmarkkinoilta, joko näennäisen vapaaehtoiseen tuilla elämiseen tai viralliseen työkyvyttömyyteen?
Ihminen on taipuvainen suojelemaan minuuttaan ja kokemustaan kelpaavuudesta; se on normaalia, tervettä. Pitäisikö työtön vapauttaa reservistä siinä vaiheessa, kun tietty määrä hylättyjä työhakemuksia on kasassa ja hän itse ilmoittaa, ettei mielenterveytensä säilyttämisen takia enää pysty ottamaan hylkäysriskejä?
Kommentit (24)
Jonkun tutkimuksen mukaan sosiaalinen torjunta aktivoi aivoissa samat alueet kuin fyysistä kipua tuntiessa. Ei siis ihme, jos haluaa vältellä sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voin kuvitella, että samalla tavalla tekee pahaa, jos ei kelpaa töihin kuin että ei kelpaa parisuhteeseen
Tuntuu turhauttavalta lähettää positiivisia hakemuksia, kun ei juuri koskaan pääse edes haastatteluun. Niistä haastatteluista, joihin olen päässyt, olen kyllä saanut positiivista palautetta, vaikkei niillä työpaikkaa olekaan irronnut. Kyllähän tämä itsetunnon päälle käy ja tulee fiilis, etten varmaan osaa edes mitään. Työelämässä kuitenkin olen ollut 20 vuotta ja enimmäkseen asiantuntijatehtävissä. Nyt vain on ikää liikaa, maaginen 40 vuotta ohitettu, joten hakemukseni varmaan siirtyvät rekryssä suoraan ö-mappiin. Vituttaa ja lannistaa!
Aika haavoittavaa tuo hakemusrumba on, ja etenkin jos juoksee haastattelusta toiseen ilman tulosta. Deittailukulttuurissa sama, sitä ene edes kuvittele kokeilevani, koska luulen, että se alkaa syödä sisältä päin jos aina tulee torjutuksia. Kelpaamattomuuden kokemukset ja tunteet ovat rankkoja eikä siihen välttämättä auta se, että osaa järkeillä sen, että miksi ei tullut valituksi. Kohta pitää perustaa varmaan omat mielenterveysyksiköt niille, jotka eivät kestä työnhakua, ylipaisunutta byrokratiaa ja hirveää holhoamista. Lähettäisin silti hakemuksia ja soittelisin vaikka kriisipuhelimeen, että saisi pettymyksen tunteet tasoittumaan.
Naiset onkin vähän kuin työnantajia joille on jatkuvasti uusi työntekijöitä tarjolla ja he ovat jo kyllästyneet kaikkiin niihin epäpäteviin hakijoihin ja ovat alkaneet antamaan tylyjä pakkeja pienimmästäkin puutteesta CV:ssä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Naiset onkin vähän kuin työnantajia joille on jatkuvasti uusi työntekijöitä tarjolla ja he ovat jo kyllästyneet kaikkiin niihin epäpäteviin hakijoihin ja ovat alkaneet antamaan tylyjä pakkeja pienimmästäkin puutteesta CV:ssä.
Vaikeaa se pariutuminen on monille naisillekin. Ei tehdä tästä taas sukupuolijankkausketjua. Minulla naisena on ollut aivan sama fiilis parisuhde"markkinoilla". Minusta vika on pikemminkin tässä ajassa ja deittailukulttuurissa joka mahdollistaa pinnallisen suhdeshoppailun. Ei jakseta sitoutua eikä kunnolla tutustua toiseen ihmiseen, kun koko ajan pitää pälyillä ympärilleen, tulisiko vastaan sittenkin joku parempi.
Kyllä ihan varmasti jatkuva torjutuksi tuleminen työmarkkinoilla aiheuttaa saman.
RIippuu persoonallisuudesta, kumpi on pahempi torjuminen. Esim. itselleni pariutumisessa torjuminen ei ole ollut iso juttu - kun kerran totesin etten kellekään kelpaa, päätin sitten elää yksin eikä se ole ollut minulle edes mikään kriisi. Olen aika introvertti joten viihdyn hyvin sinkkuna. Jollekin läheisyyttä kaipaavammalle taas olisi ihan kauheaa joutua elämään yksin aina vaan. Minulle taas työttömyys pitkäaikaisena olisi tosi kova paikka, se tarpeettomuuden tunne ettei tee yhteiskunnassa mitään hyödyllistä vaan kuluttaa vain toisten rahoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä varmasti. Itse oon joutunut viime aikoina muuttamaan asunnosta toiseen sisäilmasairauden vuoksi. Olen huomannut että aloitteellisuus alkaa olla nollassa vaikka nykytilannekin on huono, ei ole enää uskoa asioiden paranemisesta (mulle täysin epätyypillistä), ei tunnu enää siltä että osaisi tehdä hyviä päätöksiä tai päätöksiä ylipäätään. Toistuvasti kun on pettynyt niin jotenkin vaan jää aloilleen kuin piesty koira että ei tää tästä muutu kuitenkaan mut en sentään nolaa itteeni yrittämällä enempää. Se on se opittu avuttomuus, vaikka tiedostan ilmiön ja kaikkeni vastustan niin passiivisemmaksi käy koko ajan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naiset onkin vähän kuin työnantajia joille on jatkuvasti uusi työntekijöitä tarjolla ja he ovat jo kyllästyneet kaikkiin niihin epäpäteviin hakijoihin ja ovat alkaneet antamaan tylyjä pakkeja pienimmästäkin puutteesta CV:ssä.
Vaikeaa se pariutuminen on monille naisillekin. Ei tehdä tästä taas sukupuolijankkausketjua. Minulla naisena on ollut aivan sama fiilis parisuhde"markkinoilla". Minusta vika on pikemminkin tässä ajassa ja deittailukulttuurissa joka mahdollistaa pinnallisen suhdeshoppailun. Ei jakseta sitoutua eikä kunnolla tutustua toiseen ihmiseen, kun koko ajan pitää pälyillä ympärilleen, tulisiko vastaan sittenkin joku parempi.
Kun otetaan huomioon, että meidän kulttuurissa aloite on lähes aina miehen vastuulla, niin kyllä se väistämättä johtaa siihen että mies on se työnhakija ja nainen työnantaja. Nainen voi toki olla huonompi työnantaja, jolle on vähemmän hakijoita tai hakijoiden taso ei ole hyvä. Huonosti menestyvä pikkufirman pomo ei voi odottaa, että hänelle hakijat on huippukoulutettuja joilla on paljon työkokemusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan samoja asioita oon pohtinut minäkin viime aikoina. Luulis, että tähän hylätyksi tulemiseen olis jo tottunut. Mutta ei. Aina tuntuu yhtä pahalta :(
Kieltämättä tuntuu pahalta kun en saa miestä enkä työtä vaikka yrittänyt olen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naiset onkin vähän kuin työnantajia joille on jatkuvasti uusi työntekijöitä tarjolla ja he ovat jo kyllästyneet kaikkiin niihin epäpäteviin hakijoihin ja ovat alkaneet antamaan tylyjä pakkeja pienimmästäkin puutteesta CV:ssä.
Vaikeaa se pariutuminen on monille naisillekin. Ei tehdä tästä taas sukupuolijankkausketjua. Minulla naisena on ollut aivan sama fiilis parisuhde"markkinoilla". Minusta vika on pikemminkin tässä ajassa ja deittailukulttuurissa joka mahdollistaa pinnallisen suhdeshoppailun. Ei jakseta sitoutua eikä kunnolla tutustua toiseen ihmiseen, kun koko ajan pitää pälyillä ympärilleen, tulisiko vastaan sittenkin joku parempi.
Kun otetaan huomioon, että meidän kulttuurissa aloite on lähes aina miehen vastuulla, niin kyllä se väistämättä johtaa siihen että mies on se työnhakija ja nainen työnantaja. Nainen voi toki olla huonompi työnantaja, jolle on vähemmän hakijoita tai hakijoiden taso ei ole hyvä. Huonosti menestyvä pikkufirman pomo ei voi odottaa, että hänelle hakijat on huippukoulutettuja joilla on paljon työkokemusta.
Voi jeesus nyt taas. Selitä tällaista treffikumppanillesi ja ihmettele, kun tulee pakit.
Minulle työelämässä torjutuksi tuleminen olisi paljon pahempi kuin deittailussa. Jälkimmäisen kanssa elän sulassa sovussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nainen saa jatkuvan torjutuksi tulemisen tuloksena sympatiaa, mies taas ivaa ja pilkkaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naiset onkin vähän kuin työnantajia joille on jatkuvasti uusi työntekijöitä tarjolla ja he ovat jo kyllästyneet kaikkiin niihin epäpäteviin hakijoihin ja ovat alkaneet antamaan tylyjä pakkeja pienimmästäkin puutteesta CV:ssä.
Vaikeaa se pariutuminen on monille naisillekin. Ei tehdä tästä taas sukupuolijankkausketjua. Minulla naisena on ollut aivan sama fiilis parisuhde"markkinoilla". Minusta vika on pikemminkin tässä ajassa ja deittailukulttuurissa joka mahdollistaa pinnallisen suhdeshoppailun. Ei jakseta sitoutua eikä kunnolla tutustua toiseen ihmiseen, kun koko ajan pitää pälyillä ympärilleen, tulisiko vastaan sittenkin joku parempi.
Kun otetaan huomioon, että meidän kulttuurissa aloite on lähes aina miehen vastuulla, niin kyllä se väistämättä johtaa siihen että mies on se työnhakija ja nainen työnantaja. Nainen voi toki olla huonompi työnantaja, jolle on vähemmän hakijoita tai hakijoiden taso ei ole hyvä. Huonosti menestyvä pikkufirman pomo ei voi odottaa, että hänelle hakijat on huippukoulutettuja joilla on paljon työkokemusta.
Jos olisit katsellut meidän kulttuuriamme ihan livenä nettisurffailun sijaan, tietäisit että naiset ovat ihan yhtä aktiivisia aloitteentekijöitä kuin miehet.
Asiahan menee niin, että työtön mies ei saa naista, vaikeaa se on tälläiselle työssäkäyvällekkin, kun olen naamalta ruma. Eli kokee kummatkin.
Kyllä se mielen laittaa matalaksi kun kyhäilee vaivalla hakemuksia ja se palkitaan sillä, ettei saa edes sitä kielteistä vastausta. Tyhjääkin parempi olisi edes pahoittelut siitä ettei valittu.
Mulla on taustalla raju työpaikkakiusaamiskokemus ja sen jälkeen olen ollut freelancerina. Ihan siksi, ettei tarvi mennä minnekään työpaikalle tarjolle ja kuitenkin tulla hylätyksi. Tietysti freenäkin tulee useinkin hylätyksi, eli tarjoukset hylätään, mutta ne on kuitenkin pienempiä hylkäyksiä. Ajoittain kuitenkin haen työtä ja kun en taas viimeksikään saanut, niin meni yksi päivä itkiessä ja toinen passivoituneena nettiä selaten. Silloin just luin täältä sen pitkän ketjun, jossa kerrotaan kauheimpia treffikokemuksia ja rinnastin mielessäni parinhaun ja työnhaun. Jotain samaa torjutuksi tulemisessa on tunnetasolla. Onneksi sentään mulla on hyvä parisuhde, vaikka työn kanssa on niin ja näin.
Kyllä se ongelma on alunperinkin siinä että sekä parisuhde- että työpaikkamarkkinoilla yritetään omaan tasoon nähden ihan liian korkeatasoista. Se mikä mielen on sitten muokannut näin vaativaksi muita kuin itseä koskien, saattaakin vaatia pientä romahdusta, jonka jälkeen alkaa näkemään asiat vähän realistisemmassa valossa eli kasvaa henkisesti. Tämän jälkeen pystyy toimimaan järkevästi eli alentaa vaatimustasoa muita kohtaan ja koventaa vaatimustasoa itseä kohtaa ja esim. kehittää itseään opiskelemalla lisää, alkamalla käymään salilla, huolehtimalla hygieniasta yms. Kaikki ei tietysti pysty kasvamaan, vaan vetäytyvät tai jäävät kriisiin vellomaan loppuiäkseen.
Mietin just vähän samaa tänään.