Lue keskustelun säännöt.
Jatkuvan torjutuksi tulemisen vaikutus psyykeen ( pariutuminen vs. työelämä)
Tiffany (ei kirjautuneena)
26.04.2016 |
Sinkkututtavani lopetti deittailun ja baareissa käymisen jo vuosia sitten, koska ei kestänyt jatkuvaa torjutuksi tulemista vastakkaisen sukupuolen taholta. Hän kertoi sen vaikuttavan tuhoisasti minuuteensa ja psyykeensä. Hän on elänyt jo vuosia poikamiehen elämää, irrallaan pariutumiskulttuurista. Hän on hiljalleen eheytymässä ja toipumassa rankoista kokemuksistaan.
Voiko jatkuva torjutuksi tuleminen työmarkkinoilla johtaa herkällä yksilöllä samaan? Jos käy vuosikausia työhaastatteluissa ja lähettelee työhakemuksia erilaisiin paikkoihin eikä ansiotyötä vain tarjota, voiko se vaikuttaa tuhoavasti hakijan psyykeen ja johtaa psyykkiseen toimintakyvyttömyyteen ja sitä kautta esim. jonkin diagnoosin varjolla ulos työmarkkinoilta, joko näennäisen vapaaehtoiseen tuilla elämiseen tai viralliseen työkyvyttömyyteen?
Ihminen on taipuvainen suojelemaan minuuttaan ja kokemustaan kelpaavuudesta; se on normaalia, tervettä. Pitäisikö työtön vapauttaa reservistä siinä vaiheessa, kun tietty määrä hylättyjä työhakemuksia on kasassa ja hän itse ilmoittaa, ettei mielenterveytensä säilyttämisen takia enää pysty ottamaan hylkäysriskejä?
Kommentit (24)
Tottakai jatkuva torjutuksi tuleminen laskee mielialaa, ihan kaikilla. Toisissa yhteyksissä puhutaan jatkuvasta ulossulkemisesta kiusaamisena. Suomessa on työnhaussa (ja kai parisuhteenhaussakin?) vieläpä se tapa, että ei tule mitään palautetta tai tietoa siitä miksi on hylätty. Palautteen perusteellahan olisi helppoa joko parantaa/lisätä omia taitojaan, tietojaan, tai sitten vain jatkaa matkaa, jos saisi kuulla edes, että "palkkasimme jo x sisältä, mutta oli pakko laittaa ilmoitus ulos".
Suomessa tämä ulossulkeminen työmarkkinoilla tuntuu vieläpä olevan kasvamaan päin. Jonkin aikaa sitten sain kuulla asian parissa toimivalta, että työhön palkataan lähinnä vain jo valmiiksi työssä olevia ja työttömiä ei syystä tai toisesta haluta, vaan ovat siinä ulkoringissä epähaluttuina. Tästä taisi olla joku "kahden kerroksen väkeä" juttu taloussanomat.fi:ssä tänään.
Tukiverkko (tai edes yksi tuki-ihminen) ja positiivinen toiminta pitäisi olla jokaisella hallussa näinä aikoina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se ongelma on alunperinkin siinä että sekä parisuhde- että työpaikkamarkkinoilla yritetään omaan tasoon nähden ihan liian korkeatasoista. Se mikä mielen on sitten muokannut näin vaativaksi muita kuin itseä koskien, saattaakin vaatia pientä romahdusta, jonka jälkeen alkaa näkemään asiat vähän realistisemmassa valossa eli kasvaa henkisesti. Tämän jälkeen pystyy toimimaan järkevästi eli alentaa vaatimustasoa muita kohtaan ja koventaa vaatimustasoa itseä kohtaa ja esim. kehittää itseään opiskelemalla lisää, alkamalla käymään salilla, huolehtimalla hygieniasta yms. Kaikki ei tietysti pysty kasvamaan, vaan vetäytyvät tai jäävät kriisiin vellomaan loppuiäkseen.
Teoriassa ehkä näin, mutta tosielämässä vain tahtoo käydä päinvastoin. Hygieniasta huolehtiminen unohtuu vasta kun elämästä on kadonnut mieli. Ja vaativuus vain kasvaa, kun kyky kokea itsensä pärjääväksi ja riittäväksi uupuu. Alkaa tarvita kannattelua. Ja tarvitsisikin sitä ihan oikeastikin. Vaikka miten pitäisimme ihmisihanteenamme Munchhausenin paronia, joka nosti itsensä tukasta vetäen ylös suosta ja hevosenkinko vielä, niin ei se ihanne silti todellistu. Olemme riippuvaisia, tarvitsemme toisia peiliksi. Jos emme tarvitsisi, emme olisi enää laumaeläimiä lainkaan. Tiettyjen yksilöiden taipumus kyltymättömään ripustautumiseen ei poista sitä, että normaalitilassakin hakeudumme toisten hyväksyvän katseen alle. Olisimme mielisairaita, jos emme sellaista lainkaan tarvitsisi. Kovis matkii aikansa tuota ihannetta, mutta voi kuitenkin hänkin huonosti ymmärtämättä miksi.
Lisäksi on niin, että jatkuva torjunta johtaa myös siihen, että ihminen samaan aikaan tulee vaativaisemmaksi, eli alkaa kuvittaa pelkojaan, miksi joku työ on hänelle liian vaativa ellei sitä räätälöidä hänen halujensa mukaiseksi, ja toisaalta alkaa myydä itsensä niin halvalla, että toisten luottamus hänen järkeensä ja realismiinsa ehtyy, eikä häntä uskalleta ottaa yhteisöön.
Pariutumisen ongelmat on ollut tapana aiemmin hoitaa niin, että kehitetään tutustumiseen liittyvää hienomotoriikkaa niin, että esiseulonta ei tapahdu avoimesti. Toisaalta on käytetty puhemiehiä ym. välittäjiä, tai valikoiduttu vähitellen joukosta, jossa tunnetaan toisensa alun perinkin, jolloin avuttomampia on vain lähdetty taluttamaan ilman suurempia puheita. Onhan se selvä, että tämän yhteiskuntamallin puutteet johtavat ison väestönosan säikyttelyyn. Itse kestin työnhakua kaksi kuukautta, sitten meni hermo. Olin luullut olevani kovakin luu, mutta koska minulla oli vaihtoehto, jätin touhun sikseen heti kun huomasin ensimmäiset merkit, että omanarvontunne kärsii.
Vähintä mitä voitaisiin tehdä olisi lopettaa äkkiä työttömien painostaminen hakukierteeseen, jotta edes hakijamäärät saataisiin realistisemmalle tasolle. Päänmetsästäjät voisivat etsiä koneellisesti sopivaa joukkoa ja lähestyä sopiviksi katsomiaan ilmoittautuneita.
Kulttuurin tehtävä on muokkautua ihmisystävälliseksi, eikä niinkään toisinpäin. Vasemmistolle oli vanhan kunnon konservatismin aikoina tapana ilkkua edistysuskoisesta kuvitelmasta, että ihmislajia on mahdollista sivistää ja kehittää, ja sitä kautta kehittää yhteiskuntia paremmiksi. Nyt eletään kummallisessa kiirastulessa, jossa oikeisto on saanut porukan uskomaan piiskaamalla jalostamiseen. Eipä toimi sekään.
On muuten tutkittu juttu että työttömyydestä masentuvat eniten ne jotka yrittävät pisimpään ja tosissaan saada töitä. Sen sijaan pieni luovuttaminen suojaa mieltä.
Osalla näin. Monilla ei kuitenkaan löydy selvää syytä siihen että jää tyhjin käsin. Esim. haastatteluja pukkaa/ treffejä riittää, näyttää menevän hyvin, mut jää aina kakkoseksi ja joku toinen on vielä vähän sopivampi. Tai mikä vaan kelpaa, tarkoittaa siis käytännössä sitä että vastapuoli tulkitsee et tää on vaan paremman puutteessa = nogo.