Lue keskustelun säännöt.
En jaksa, enkä sisimmässäni edes halua, huolehtia cp-vammaisesta lapsestani :(
12.04.2016 |
Olen uupunut ja kuljen kuin kummitus usvaisessa metsässä. En jaksa tätä elämää. Olen kamppaillut näiden tunteiden kanssa siitä lähtien, kun lapseni syntyi. En osannut odottaa enkä syntymän jälkeen enää asennoitua elämään cp-vammaisen lapsen kanssa. Poika täyttää pian kolme vuotta. En ole koskaan oppinut rakastamaan lastani ja tunnen kamalaa oloa sen vuoksi. Tietysti huolehdin hänestä täysin ja saan kotiapua, sillä pojan isä katosi heti maisemista diagnoosin tultua. Elämä on pakkopullaa ja minusta tuntuu, etten voi antaa pojalle hänen kaipaamaansa läheisyyttä ja rakkautta. Mitä minä teen? Kärvistelen loppuelämäni näiden tunteiden kanssa vai annan pojan pois?
Kommentit (25)
Sinun tilanteessasi päätyisin varmaan antamaan lapsen pois. Luulisi ilman biologista äitiä elämisen olevan vähemmän traumaattista kuin uupuneen ja antipatiaa tuntevan äidin kanssa kasvamisen ilman rakkautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puhu esimerkiksi lääkärillesi asiasta. Kerro uupumuksestasi ja siitä, että lapsen isä on jättänyt sinut yksin hoitamaan lastasi. Kerro rehellisesti myös tunteistasi lastasi kohtaan. Lääkäri ohjaa sinut eteenpäin.
Anna pois. Eiköhän tuo jollekkin kelpaa.
Ei kukaan adoptoi vammaista lasta eli jos pois annat menee johonkin laitokseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän tunteesi ja myös sen jos päätät että luovut lapsesta. Tsemppiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kukaan adoptoi vammaista lasta eli jos pois annat menee johonkin laitokseen.
Moni pääsee sijoituslapseksi perheeseen.
Voisivatko tunteesi muuttua, jos elämäsi sisältö muutoin ja jaksamisesi olisi toisenlaista? Jos sinulla olisi voimiaja tukea?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minäkään mitenkään erityisesti rakasta lapsiani. Pidän heitä sylissä, annan hoivaa, puhallan kun sattuu, opetan ajamaan pyörällä, otan viereen öisin kun niitä pelottaa, suren kun he ovat surullisia ja iloitsen heidän ollessa iloisia. Silti olen onnellisimmillani kun he ovat jossain muualla. Näin ei tietenkään äitinä pitäisi sanoa. Minusta on kuitenkin tärkeää miettiä, mitä se rakkaus lapsiin edes on. Itse olen ajatellut sen niin, että ottaa vastuuta ja antaa hoivaa vaikka ei itseä huvittaisikaan. Ei se ole aina niitä suuria tunteita ja onnea vaan ihan vain tympeää arkea. Äitiydestä on tehty jotain elämää suurempaa vaikka me ollaan vain ihmisiä, jotka väsyvät ja ovat ehkä kenties tilanteessa, jossa on vaikea olla onnellinen.
Jokainen väsyisi sinun tilanteessasi. Olet varmasti myös ainakin vähän katkera lapsen isälle kun jätti sinut yksin. Minä ainakin olisin. Yritä saada tukiperhe, jonne voisit saada lapsen kerran kuussa hoitoon. Auttaa kun tietää, että muutaman viikon päässä häämöttää hetki aikaa itselle. Muita vinkkejä minulla ei oikein ole. Itse painan menemään vähän kuin harmaassa sumussa ja iloitsen aina yhdestä voitetusta päivästä kun lapset ovat nukkumassa.
Siis onko lapsella jotenkin poikkeuksellisen paha cp-vamma, joku muukin vamma, vai miksi koet asian noin vaikeana?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ounou. Enpä osaa sanoa mitä tekisin sinun housuissa. Onko sulla siis vain tää yksi lapsi? Mites tukiperhe?
Vierailija kirjoitti:
Ei kukaan adoptoi vammaista lasta eli jos pois annat menee johonkin laitokseen.
Kyllä vammaisia lapsia adoptoidaan. Toinen vaihtoehto on sijaisperhe. Laitoksia ei enää ole juurikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
CP-vamma ei ole paha. Se ei ole henkistä kehitysvammaisuutta, lapsellasi on mahdollisuudet aivan hyvään elämään. (Toki siihen noin neljäsosalla LIITTYY kehitysvamma, mutta jos siitä olisi kyse, olisit varmaan siitä maininnut.)
Ikävää, että et sitä näe, näet vain lapsesi viat. Ehkä jopa alitajuisesti syytät häntä miehesi häipymisestä, vaikka miehesi teollaan todisti olevansa täysin alamittainen surkimus.
Enpä tiedä. Tavallaan pakko ihaila rehellisyyttä, mutta en voi kuin halveksua tuollaista ihmiskuvaa, jossa epätäydellinen ei ole arvokas.
Totta kai varsinkin vaikean CP-vamman omaavaa lasta on raskasta hoitaa, varsinkin yksinhuoltajan. Sanot kumminkin saavasi hoitoapua, voisitko saada sitä lisää? Olisiko esimerkiksi tukiperheestä apua?
http://www.pelastakaalapset.fi/toiminta/lastensuojelutyo/tukiperhetoimi…
Itsesyytöksistä ei ole kauheasti apua, syyllisyyden tunne voi jopa voimistaa kuilua sinun ja lapsen välillä. Kysy ihmeessä neuvolasta itsellesi terapia-apua. Sen hankkiminen ei ole huonon äidin merkki, vaan päinvastoin.
Saahan lapsen tukiperheeseen useamminkin eikä vain kerran kuukaudessa.
Juu terapiaa myös sinulle, kuten joku mainitsi.
Vierailija kirjoitti:
CP-vamma ei ole paha. Se ei ole henkistä kehitysvammaisuutta, lapsellasi on mahdollisuudet aivan hyvään elämään. (Toki siihen noin neljäsosalla LIITTYY kehitysvamma, mutta jos siitä olisi kyse, olisit varmaan siitä maininnut.)
Ikävää, että et sitä näe, näet vain lapsesi viat. Ehkä jopa alitajuisesti syytät häntä miehesi häipymisestä, vaikka miehesi teollaan todisti olevansa täysin alamittainen surkimus.
Enpä tiedä. Tavallaan pakko ihaila rehellisyyttä, mutta en voi kuin halveksua tuollaista ihmiskuvaa, jossa epätäydellinen ei ole arvokas.
Totta kai varsinkin vaikean CP-vamman omaavaa lasta on raskasta hoitaa, varsinkin yksinhuoltajan. Sanot kumm9inkin saavasi hoitoapua, voisitko saada sitä lisää? Olisiko esimerkiksi tukiperheestä apua?
http://www.pelastakaalapset.fi/toiminta/lastensuojelutyo/tukiperhetoimi…
Itsesyytöksistä ei ole kauheasti apua, syyllisyyden tunne voi jopa voimistaa kuilua sinun ja lapsen välillä. Kysy ihmeessä neuvolasta itsellesi terapia-apua. Sen hankkiminen ei ole huonon äidin merkki, vaan päinvastoin.
CP- vamma voi olla paha. Kyllä minä väitän, että vaikea CP- vamma hankaloittaa elämää enemmän, kuin kehitysvamma ilman fyysisiä rajoitteita.
Jaksaisitko paremman, jos lapsesi saisi intervallipaikan hoitokodista? Esim. pari viikkoa hoitokodissa - pari viikkoa kotona jne. tai viikko - viikko. Tai millainen intervalli nyt tuntuisi parhaalta. Onko lapsellasi vain liikuntavamma vai myös älyllinen kehitysvamma? Jaksaisit varmasti hoitaa lastasi paremmin ja kiintyä häneen, jos saisit välillä olla omissa oloissasi ja toipua. Tiedän, että monet vammaiset lapset, ainakin vähän isommat, viettävät esim. viikonloppuja hoitokodissa intervallipaikalla. Sekä lapset että vanhemmat ovat tyytyväisiä ratkaisuun.
Minun vaikeasti vammainen veljeni asui kaksivuotiaasta lähtien Rinnekodissa, ja minusta se oli mukava ja lämminhenkinen paikka, ja hoitajat kivoja. Tämä oli 70-80 -luvuilla. Äiti ja minä kävimme usein häntä katsomassa. Nyt veli on jo kuollut.
Onkohan Rinnekoti vielä olemassa? Silloin ei ollut muuta mahdollisuutta kuin viedä laitokseen, koska äidin piti käydä töissä. Kyllä minä olen tyytyväinen, että veli oli siellä, eihän äidillä olisi ollut minulle aikaa ollenkaan muuten. Veli ei koskaan ollut edes viikonloppuhoidossa kotona, vaan me menimme sinne viikonlopun viettoon toisinaan. Siellä oli joku kesämökkikin lähistöllä missä voi viettää aikaa kesäisin.
Kuka sen lapsen käskee pitämään?