Mistä johtuu etten sure kenenkään kuolemaa?
Minua ei itketä jos kuulen jonkun läheiseni kuolleen. Enkä ymmärrä sitä miksi kenenkään kuolemaa pitäisi surra. Muistoja ei kukaan voi ottaa pois, ne pysyvät vaikka toinen kuolisikin.
Kommentit (79)
No ei varmaan todellisuudessa olleet kovinkaan läheisiä.
En minäkään sure, paitsi tosi läheisten kuolemaa. Teeskentelen surevani.
Kuolrma on luonnollinen asia. Ihmisethän surevat itsekkäästi itsensä vuoksi, koska kuolluthan ei enää mitään tajua.
Et kiinny "tarpeeksi" tai sitten olet hyvä päästämään irti. Miten nämä asiat näkyvät muussa elämässäsi, osaatko kaivata tai kiintyä?
Olen miettinyt tuota itsekin, viimeiset 10v olen hoitanut kuolevia ja omaisten suru saa minussa aikaan myötätunnon ja jos joku omainen alkaa oikein paljon kiittämään miten ihanasti olemme äitiä hoitaneet, jonkun kyyneleen tapaisenkin. Kuitenkaan suru ei kauhean syvälle pääse menemään, huone tyhjennetään ja viimeistään viikon kuluttua uusi kuoleva on samassa sängyssä.
Tuon 10v aikana isoäitini on kuollut ja kaikissa hautajaissa otetuissa kuvissa minä hymyilen, tosin mummo oli jo 98v ja kuolema odotettu, surutyötä tehty jo 5vuotta.
Ihan läheisiä, vanhempia, sisaruksia jne en ole menettänyt, en tiedä miten sitten suhtautuisin. Jotenkin pelkään että tästä on tullut ammattitauti ja suru jää jonnekin syvälle.
Isäni hautajaissia minä en itkenyt yhtään. Veljeni, äitini ja isäni sisarukset kyllä itkivät. Miksi näin? Jälkeenpäin ajateltuna taisin vain olla shokissa tai jossain 'kuplassa' etten ymmärtänyt tapahtunutta tai en halunnut sen olevan totta tai luulin sen olevan vain pahaa unta. Yksin ollessa itkua kyllä riitti!
Riippuu tilanteesta. Voit olla vielä shokissa tai voit olla psykopaatti. Emme voi tietää, kun et kerro enempää.
Vierailija kirjoitti:
Isäni hautajaissia minä en itkenyt yhtään. Veljeni, äitini ja isäni sisarukset kyllä itkivät. Miksi näin? Jälkeenpäin ajateltuna taisin vain olla shokissa tai jossain 'kuplassa' etten ymmärtänyt tapahtunutta tai en halunnut sen olevan totta tai luulin sen olevan vain pahaa unta. Yksin ollessa itkua kyllä riitti!
Minulla oli sama juttu. Mutta se johtui siitä, että olen aika pidättyväinen ihminen muutenkin varsinkin isommissa ihmisjoukoissa, enkä vaan pystynyt päästämään surua valloilleen siellä kaikkien keskellä. Olin Ikäänkuin jäässä koko hautajaisten ajan. Jotkut tuntemattomammat varmaan pitivät minua kylmänä ja tunteettomana, mutta sitä en ole. Minun vaan täytyy saada surra ja itkeä omassa rauhassa, en kaipaa tukea tai huomiota kun vain kaikkein lähimmiltä.
Olen surrut läheisimmän ihmiseni kuolemaa jo vuosia. En usko, että kenenkään muun läheisen, sukulaisen tai vieraan kuolema tulee aiheuttamaan vastaavaa surua ja epätoivoa.
En oo osannu surra isovanhempieni kuolemia. Kaikki oli sen verran sairaita loppua kohden, että tunsin enemmänkin helpotusta.
Yhden ystävän kuolema vähän suretti. Mutta hänkin kuoli sairauteen, kärsi loppua kohden ja hän suhtautui hyvin kohtaloonsa.
Muita läheisiä ei ookkaan kuollut joten en tiä miten laajemmin näissä tilanteissa reagoisin. Mutta oikeesti en oo yksissäkään hautajaisissa surrut.
Ja ei, en ole tunnekyvytön, empatiaton tai muutenkaan tunteeton.
Ehkä sä olet kuollut sisältä. :D No siis oikeesti, sulla ei oo varmaan vaan kuollut sellaisia ihmisiä jotka ovat iso osa sun elämää. Eli isovanhemmista sitä tottakai välittää, mutta erityisesti jos ne vähän kaukaisempia tai hyvinkin vanhoja jne. niiden kuolema ei välttämättä vaan kosketa samalla lailla. Ja ehkäpä sä vaan olet hyvin pragmaattinen ihminen. En mä usko että sinussa on mitään vikaa. Et sä murehtisi tällaisia jos olisi.
Sama. Kuoleminen on normaalia ja se on kaikilla edessä. Rakastan läheisiäni todella paljon mutta en osaa surra jos joku kuolee, koska se nyt on vain osa elämää. Kaipaan kyllä edesmennyttä ja muistelen yhteisiä hetkiä.
Ehkä ette ole olleet kovin läheisiä jos teistä ei tunnu, että menetätte mitään toisen kuollessa.
Ehkä ette ole kovin empaattisia, jos ette osaa kuvitella, että joku muu menettää.
Minulla kävi myös näin erään traumaattisen kokemuksen jälkeen. Tuntuu että joku pistää vastaan niin että nämä asiat ei uppoa. Ymmärrän kyllä mitä on tapahtunut, mutta en päästä sitä sisään. En tunne. Ehkä joskus sitten romahdan täysin.
Monia muita tunteita tunnen ns. täysillä.
Onhan Se surullista menettää kiva läheinen. Mutta kuolema on luonnollista ja on helpotus että joskus elämä loppuu. Mutta ventovieraita en tietenkään sillä tavalla sure, koska en tunne. Oikein ilkeiden ihmisten kuolemasta jopa iloitsen.
Mäkään en kovasti sure läheisiä. Sitten se suru jää jonnekin kytemään, ja saattaa tulla tosi pienessä esille. Esim.en itkenyt kun isäni kuoli. Sitten parin vuoden päästä sisareni appi kuoli, ja tästä kuullessani romahdin niin, että mieheni oli tultava kesken työpäivänsä huolehtimaan lapsista. Olin tavannut koko miehen 1-2 kertaa, enkä todellakaan pitänyt hänestä erityisesti.
Vierailija kirjoitti:
Sama. Kuoleminen on normaalia ja se on kaikilla edessä. Rakastan läheisiäni todella paljon mutta en osaa surra jos joku kuolee, koska se nyt on vain osa elämää. Kaipaan kyllä edesmennyttä ja muistelen yhteisiä hetkiä.
Luulen, ettet kirjoittaisi näin, jos olisit menettänyt esim. Oman lapsesi.
Jaa'a. Mä taas suren fiktiivisiäkin henkilöitä. Kyynelehdin esim Hercule Poirot'n kuolemaa. Yhä edelleen se tuntuu niin väärältä. Sairasta se on tämäkin.
En tiiä. Mä itken kaverin koirankin kuolemaa :(