Mistä johtuu etten sure kenenkään kuolemaa?

Mä olen itkenyt äitiäni, isääni ja koiraani. Esim. isovanhempiani en niinkään, vaikka jonkinlaista surua tunsinkin. Mutta kolmea ensin mainittua ikävöin vielä vuosienkin jälkeen. Julkisesti en ole minäkään kuitenkaan itkenyt, paitsi sairaalassa isäni kuoltua valutin muutaman kyyneleen.

Vierailija kirjoitti:

Jaa'a. Mä taas suren fiktiivisiäkin henkilöitä. Kyynelehdin esim Hercule Poirot'n kuolemaa. Yhä edelleen se tuntuu niin väärältä. Sairasta se on tämäkin.

Kuinkakohan outo itse olen kun suren monien fiktiivisten henkilöiden kuolemaa jopa enemmän kuin monien oikeiden.. <:s moniin="" kirjojen="" ja="" sarjojen="" hahmoihin="" sit="" vaan="" kiintyy="" niin="" kovasti="" kun="" tuntee="" oppimaan="" ne="" perin="" pohjin="" seuraa="" el="" kulkua="" ns.="" l="" monia="" tuttaviaan="" ei="" oikeasti="" edes="" v="" kovin="" hyvin="" todella="" tunne="" eik="" kaikkia="" sukulaisiakaan="" jos="" eiv="" ole="">

Kyllä itkin ja surin esim. Poirotia, ja Dumbledorea sekä lukemattomia muita kirjallisuuden hahmoja. Vieläkin tulee tippa linssiin..

Jos ihminen on oikeasti ollut joku läheinen,niin kyllä ne suru ja itkeminen ovat aivan luonnollisia  ,normaaleja reaktioita hänen poismenoonsa.

Siis tarkennettuna:kun on kyseessä joku sellainen läheinen henkilö, joka on eläessään ollut pääsääntöisesti hyvä sitä jälkeenjäänyttä kohtaan .

Mikäli sellaisen ihmisen vakava sairastuminen tai äkillinen poismeno,eli siis kuolema ei aiheuta (viiveelläkään)minkäänlaista tunnereaktiota,niin jonkunasteisesta tunnevammaisuudesta, tai jostain poikkeavuudesta henkisessä rakenteessa siihen suuntaan  silloin taitaa kyllä sitten  olla kysymys.

En itkenyt isäni kuollessa enkä ole itkenyt isää sen jälkeenkään vaikka isäni oli mielestäni läheinen.

Olen ihmetellyt tätä itsekin. Isäni oli mukana elämässäni mutta miksi en lainkaan kaipaa häntä ? Isäni oli toisaalta viimeisen vuoden vaikeasti sairas. Kuolema oli helpotus.

Itkin kuitenkin hysteerisesti kun hyvä ystävämme kuoli yllättäen.

Ja nyt itkin oikein kunnolla kun lapseton tätini yllättäen kuoli vaikka tapasin häntä harvoin. Tätini oli ihana ihminen ja huolehti meistä sisarrusten lapsista aivan ihanasti kun olimme pieniä ja kouluikäisiä. 

Ehkä itken vain sellaisia lämpimiä, huumorintajuisia ja välittäviä ihmisiä joiden läsnäolo toi onnea ja hyvää mieltä elämään. 

Käytätkö AP masennuslääkettä? Se turruttaa tunteet.

Oman lapsen kuoleman jälkeen en ole osannut surra kenenkään tai minkään (esim lemmikkikissan, kaverini äidin ym) muun kuolemaa. Tuntuu, että minussa asuu niin syvä suru, ettei mikään muu suru tai  kuin oman lapsen kuolema tunnu enää miltään.

Mieheni on sanonut hänelle tapahtuneen ihan saman. Ehkä olemme vaan niin rikkinäisiä tai sitten suojelemme mieltä tiedostamattomasti torjumalla lisäsurut.

Toinen vanhempani kuoli äkillisesti ollessani 10v. Hän oli neljäkymppinen ja kuolema oli yllättävä. En kuitenkaan ole koskaan ajatellut että olisin varsinaisesti surrut asiaa. Joskus ajattelun että surullista ja harmi, mutta sekin oli enemmän sellaista haikeaa muistelua. Minulle hoettiin lapsuudessa ja nuoruudessa että kyllä se asia sua vielä surettaa, ainakin teininä tai aikuisena. Eipä ole käynyt niin. Vaikka kuolema oli kaikin puolin aika traaginen, en voi sanoa surreeni. Ajatusmaailmassani kuolema on luonnollinen osa elämää.

Kuolemaan ei liity mitään opaskirjaa, miten siihen pitäisi oikein suhtautua. Jokainen taaplaa tyylillään. Saa itkeä, olla itkemättä, surra, olla surematta. Muiden odotuksia ei ole täytettävä ja tärkeintä on olla itselleen rehellinen. 

Kuolemasta on tehty niin pelottava ja hurja asia, että moni itkee jo pelkästä sen ajattelusta. Suruksi sitä itkua ei ainakaan voi sanoa.

Vierailija kirjoitti:

Jaa'a. Mä taas suren fiktiivisiäkin henkilöitä. Kyynelehdin esim Hercule Poirot'n kuolemaa. Yhä edelleen se tuntuu niin väärältä. Sairasta se on tämäkin.

Miksi eläytyminen fiktion kautta olisi sairasta?

Muuten, eikö Poirot suunnitellut itse oman kuolemansa, ainakin kirjassa? Vanha, sairas mies.

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt tuota itsekin, viimeiset 10v olen hoitanut kuolevia ja omaisten suru saa minussa aikaan myötätunnon ja jos joku omainen alkaa oikein paljon kiittämään miten ihanasti olemme äitiä hoitaneet, jonkun kyyneleen tapaisenkin. Kuitenkaan suru ei kauhean syvälle pääse menemään, huone tyhjennetään ja viimeistään viikon kuluttua uusi kuoleva on samassa sängyssä.

Tuon 10v aikana isoäitini on kuollut ja kaikissa hautajaissa otetuissa kuvissa minä hymyilen, tosin mummo oli jo 98v ja kuolema odotettu, surutyötä tehty jo 5vuotta.

Ihan läheisiä, vanhempia, sisaruksia jne en ole menettänyt, en tiedä miten sitten suhtautuisin. Jotenkin pelkään että tästä on tullut ammattitauti ja suru jää jonnekin syvälle.

Äitini saattaisi olla sinunkin hoidokkisi. On todella hyvä, että suhtaudut ammattimaisesti kuolemaan ja suruun. Omaisena toivon juuri sitä. Olen kuitenkin huomannut, että ammattikuntasi asettaa odotuksia etenkin minuun tyttärenä. En ole itkeskelevää ja ruikuttavaa sorttia, vaan haluan asiat asioina. Inhoan siksi hoitajien teeskentelevää, pehmeää puhetapaa ja miten he kertovat satuja "hauskasta" äidistäni. Hän ei ole pirteä, vaan taudin runtelema nahkapussi ja aina pahalla tuulella. Kuolema pelastaa hänet ja me lapset tottakai kaipaamme sitä äitiä, joka hän oli ennen. Hoitajien homma ei ole olla siinä mukana, vaan nimenomaan ammattimaisesti vetää keikka loppuun asti. 



Kuolema on asia, joka kuuluu elämään. Mitä enemmän sitä kohtaa sen vähemmän se järkyttää ja pysäyttää. Hyväksyy sen, että synnymme, elämme, kuolemme. Hautakivissä on se tyhjä kohta synnyin- ja kuolinpäivän välissä, joka on se kiinnostavin osuus vainajasta.

Rakkaus on eri asia kuin kiintymys. Yleensä ihminen kyllä kiintyy niihin, joita rakastaa paljon, on hyvin vaikeaa olla kiintymättä. Ja sen kiintymyksen takia itketään. Kiinni jäämisen takia.

Saatan hautajaisissa itkeä, kun eläydyn surevien omaisten tunteisiin. Olipa suhteeni vainajaan vaikka miten etäinen.

Siunaustilaisuudessa, jossa suht läheinen (eli minulle tärkeän lähiomaiseni puoliso) saatettiin viime matkalleen, en muistanut surra ensinkään. Siunauskappelissa ajattelin omia ajatuksiani.

Kuitenkin juuri tämän ihmisen kanssa olin vuosien varrella keskutellut paljon kuolemasta ja siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Kuollessaan hän oli jo pitkään ollut dementoitunut ja tiesin aiempien keskustelujemme perusteella, että hän inhosi tilannettaan eli rappeutuvan kehon ja aivojen vangiksi jäämistä ja olisi valinnut eutanasian, jos se oli ollut mahdollista sen sijaan, että kitui hoivattavana  epäitsenäisenä hoidokkina aivan liian pitkään.

En häntä kaipaa, mutta muistan keskinäiset juttelumme ja ajattelen niitä usein.

Kuolleita sisariani itkin vuosikaudet ja välillä vieläkin. Jotkut poismenneistä jättävät omaan elämään suuren aukon ja kaipauksen. Heidät haluaisi ja toivoisi kohtaavansa uudelleen jossain tulevassa ajassa.

Ehkä itken sen vuoksi, että menetys on läheisille suuri. Eihän kukaan pysty siinä vaiheessa ajattelemaan että kuolema on luonnollinen asia ja että mahdollisesti kuolema ei ole lopullinen ero, vaan päin vastoin, se mahdollistaa ikuisen yhdessäolon. (Tämä on ns uskon-asia.) 

Itkuni on myötäelämistä toisen surussa. 

Minulta on myös kuollut läheisiä, olen itkenyt kun olen muistanut heidän elämäänsä ja tajunnut, että eivät enää tarvitse mitään tältä maailmalta. Ovat saaneet levon. Se on oikeastaan kaunis ajatus.

Surun itku voi tulla niin monesta mietteestä. Kaikki tunteet ovat ihmisen yksityisasia, jokainen sydämessään itkee ja nauraa yksin. Vai ovatko nämä sittenkin niitä asioita, jotka yhdistävät meitä kaikkia toisiimme... 

Miksi puhun myötätunnosta, en tiedä vastausta. Ehkä haluan uskoa että ihminen voi kantaa toisen kuormaa itkemällä hänen kanssaan (jopa toisen siitä tietämättä). Ja lisätä toisen iloa iloitsemalla hänen iloaan.

Vierailija kirjoitti:

Jos ihminen on oikeasti ollut joku läheinen,niin kyllä ne suru ja itkeminen ovat aivan luonnollisia  ,normaaleja reaktioita hänen poismenoonsa.

Siis tarkennettuna:kun on kyseessä joku sellainen läheinen henkilö, joka on eläessään ollut pääsääntöisesti hyvä sitä jälkeenjäänyttä kohtaan .

Mikäli sellaisen ihmisen vakava sairastuminen tai äkillinen poismeno,eli siis kuolema ei aiheuta (viiveelläkään)minkäänlaista tunnereaktiota,niin jonkunasteisesta tunnevammaisuudesta, tai jostain poikkeavuudesta henkisessä rakenteessa siihen suuntaan  silloin taitaa kyllä sitten  olla kysymys.

Hiukan liikaa vaadittu toisilta ihmisiltä, että he suhtautuisivat kuolemaan samalla tavalla kuin sinä tai osoittaisivat suruaan samalla tavoin kuin sinä.

Oletko varma, ettei omalla kohdallasi ole kysymys "jonkinasteisesta poikkeavuudesta henkisessä rakenteessa", ellet kykene havaitsemaan tai käsittämään tai eläytymään toisen ihmisen surun kokemukseen, jos tämä pyrkii pitämään tunteensa julkiset osoitukset tyyninä ja hienovaraisina? - Annat hillityn ulkokuoren johtaa sinua harhaan, koska et siitä voi nähdä hänen surunsa syvyyttä tai yksinäisten hetkien kyyneleitä.

Vaikea aihe, jokaisella meistä oma polkumme käsittää, ymmärtää ja kohdata kuolema.

Muissa hautajaisissa toki olen itkenyt koska surullistahan se on sukulaisia ja isovanhempiaan menettää. Mutta isäni kuolema minut rikkoi ja suru patoutui kehoon. Vieläkään en ole itkenyt kaikkea kipua, tuskaa ja ikävää pois ja siitä on yli kymmenen vuotta. Ei sitä sanoiksi osaa kuvailla.

Ainakin viisi vuotta meni tuntematta juuri mitään, välillä unohtikin isän kuolleen. Ajatteli vain, että "aivan, ei ole enää täällä."

Isä kuoli yllättäen äkkikuoleman ilman varoitusta, nuorena. Ei sitä ystävätkään ymmärtäneet tai osanneet olla tukena. Ystäväni sanoi, että hän ymmärtää ja vertasi isäni kuolemaa heidän perheensä koiran kuolemaan..

Se oli sitä aikaa, nuoruutta. 

Kun on tänne tultu niin on täältä lähtökin luvassa. Mitä siinä on miettimistä?

Minäkään en ole oikein koskaan itseknyt kenenkään kuolemaa. No, tuttujen vauva kuoli aikanaan, ja olimme samaan aikaan synnytyslaitoksella, sitä itkin hysteerisesti. Se tuli niin lähelle. Samaistuin.

Isääni itskin hyvin lyhyesti, vaikka olimme läheisiä. Mutta kun äitini joutui saattohoitoon, niin ratkesin ja repesin. Aloin itsekin miettimään, mitä ihmettä vollotan sitä, että pitkään elänyt ja hyvin sairas ihminen _pääsee_ pois. Kunne tajusin, että itken omaa yksinäisyyttäni. Äiti kun on aina ollut se, joka vähintään on rinnallani. Hän on ollut tuki ja turvani.



Tätä kautta tajusin sen, miksi avioeroni oli niin kipeä minulle. Olin satasella luottanut aviomieheeni. Hän oli ollut tuki ja turvani.

Ilmeisesti, kun itken kunnolla, niin itken aina vain omaa turvattomuuttani ja yksinäisyyttäni.

Ihminen itkee itseään surussa. 

Olet sydämeltäsi psykopaatti eli ihmisenä sellainen joista kannattaa pysyä erossa.