Lue keskustelun säännöt.
Mistä johtuu etten sure kenenkään kuolemaa?
19.03.2016 |
Minua ei itketä jos kuulen jonkun läheiseni kuolleen. Enkä ymmärrä sitä miksi kenenkään kuolemaa pitäisi surra. Muistoja ei kukaan voi ottaa pois, ne pysyvät vaikka toinen kuolisikin.
Kommentit (79)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä suren ventoivieraidenkin kuolemia. Uutisia ei mun kannattaisi lukea ollenkaan, kun vähän väliä joku onnettomuus on tapahtunut. Varsinkin jos on nuorista henkilöistä kyse, niin voi sitä ahdistavaa oloa ja yksin ollessa itkua . Mietin miltä vanhemmista tuntuu, mietin nuorten kesken jääneitä elämiä , mietin mitä kaikkea heiltä jäi kokematta . Yritän sulkea ajatukset pois, mutta en pysty.
Esim. Joensuun tapauksessa mietin miksi ihmeessä lähtivät niin kaukaa hautajaisiin talvikeleillä. Pienen lapsen kanssa. JOS eivät olisi lähteneet ; JOS vaikka lapsi olis ollut kipeä , niin eivät ainakaan hänen vanhemnat olisi lähteneet , JOS sitä ja JOS tätä. Ahdistaa . Pitäisi lopettaa uutisten seuraaminen kokonaan. En halua tietää tällaisista onnettomuuksista mitään.
En itsekään ole oikein surenut, mutta luulen sen johtuvan siitä, että kaikki oikeasti läheiset kuolleet ovat olleet vanhoja ja siihen on asennoitunut jo. Joitain nuorena traagisesti kuolleitakin on ollut, mutta sen verran kaukaisempia, että olen itkenyt vain heidän vanhempiensa/sisarustensa/kumppaninsa surua. Jos esim. oma lapseni kuolisi, niin suru olisi varmasti musertavaa.
Vierailija kirjoitti:
Minä suren ventoivieraidenkin kuolemia. Uutisia ei mun kannattaisi lukea ollenkaan, kun vähän väliä joku onnettomuus on tapahtunut. Varsinkin jos on nuorista henkilöistä kyse, niin voi sitä ahdistavaa oloa ja yksin ollessa itkua . Mietin miltä vanhemmista tuntuu, mietin nuorten kesken jääneitä elämiä , mietin mitä kaikkea heiltä jäi kokematta . Yritän sulkea ajatukset pois, mutta en pysty.
Esim. Joensuun tapauksessa mietin miksi ihmeessä lähtivät niin kaukaa hautajaisiin talvikeleillä. Pienen lapsen kanssa. JOS eivät olisi lähteneet ; JOS vaikka lapsi olis ollut kipeä , niin eivät ainakaan hänen vanhemnat olisi lähteneet , JOS sitä ja JOS tätä. Ahdistaa . Pitäisi lopettaa uutisten seuraaminen kokonaan. En halua tietää tällaisista onnettomuuksista mitään.
Olen pahoillani, mutta tämä ei ole oikeasti normaalia. Miten edes tulee mieleen pyöritellä tuollaisia skenaarioita aivan tuntemattomien ihmisten takia? Itketkö myös nälkään kuolevia afrikkalaislapsia vai koskeeko tämä vain suomalaisia?
Eivät ne pelkät muistot välttämättä riitä. Kun muistot eivät ole sama asia kuin että se ihminen olisi vielä olemassa ja hänen kanssaan voisi olla tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saako nykyään itkeäkin avoimesti hautajaisissa? Minulta se on kielletty ihan lapsesta saakka. Muistan lapsuudesta kun olin noin 7-8 vuotias ja seisottiin haudalla, sukulaistädin joka minua oli hoitanut. Itkeskelin hiljaa niiskuttaen ja vainajan mies kysyi naureskellen "mikä se nyt noin itkettää?".
Oman isäni hautajaisissa itketti, mutta äiti hyssytti ettei isä enää ole arkussa. Äiti ei itkenyt. Sisarukseni pyyhkivät myös kyyneleitä mutta heillä oli siihen lupa. Minulla ei.
Mummoni kuolemasta äiti kertoi puhelimessa ja yhtäkkiä tiuskaisi "rauhoitu nyt!". Olin ihan hiljaa, en itkenyt enkä ollut vielä ehtinyt mitään kommentoida kun yhtäkkiä tiuskaisi vihaisesti. Olen aina ollut hyvin hillitty ja hiljainen lapsi ja aikuinen.
En minäkään, koska ainakin uskovat tapaa taivaan kodissa pian uudelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä suren ventoivieraidenkin kuolemia. Uutisia ei mun kannattaisi lukea ollenkaan, kun vähän väliä joku onnettomuus on tapahtunut. Varsinkin jos on nuorista henkilöistä kyse, niin voi sitä ahdistavaa oloa ja yksin ollessa itkua . Mietin miltä vanhemmista tuntuu, mietin nuorten kesken jääneitä elämiä , mietin mitä kaikkea heiltä jäi kokematta . Yritän sulkea ajatukset pois, mutta en pysty.
Esim. Joensuun tapauksessa mietin miksi ihmeessä lähtivät niin kaukaa hautajaisiin talvikeleillä. Pienen lapsen kanssa. JOS eivät olisi lähteneet ; JOS vaikka lapsi olis ollut kipeä , niin eivät ainakaan hänen vanhemnat olisi lähteneet , JOS sitä ja JOS tätä. Ahdistaa . Pitäisi lopettaa uutisten seuraaminen kokonaan. En halua tietää tällaisista onnettomuuksista mitään.
Tuohon auttaa kun käy nuo tunteet läpi nopeasti uutista lukiessa eikä jää miettimään sen enempää. Sulkee sen pois mielestänsä. Oman henkisen hyvinvoinnin vuoksi näin pitää oppia tekemään. Maailma kun on täynnä järkyttäviä asioita.
Vierailija kirjoitti:
En minäkään, koska ainakin uskovat tapaa taivaan kodissa pian uudelleen.
Niinhän sitä luulisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tiiä. Mä itken kaverin koirankin kuolemaa :(
No ei räköttäviä ja lou
skuttavia rakkeja itketä.
Eräs läheiseni on sairastanut siitä lähtien, kun olen ollut 10-vuotias, joten surin lapsena ja nuorena ihan tarpeeksi, kunnes tulin sinuiksi kuoleman kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minäkään, koska ainakin uskovat tapaa taivaan kodissa pian uudelleen.
Niinhän sitä luulisi.
Raamatusta voi lukea, niin ei tarvitse elää mututuntumalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiiä. Mä itken kaverin koirankin kuolemaa :(
No ei räköttäviä ja lou
skuttavia rakkeja itketä.
Olet harvinaisen hirveä ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole vielä surrut kenenkään kuolemaa, ei ole osunut tarpeeksi lähelle. Ei ole ollut isovanhempien kanssa mitään erityisen läheistä suhdetta, ollaan vähän sellaista sukua että kaikki istuvat omissa majoissaan. Saapa nähdä kun omista vanhemmista aika jättää että mitä tuntemuksia se herättää.
Olet terve ihminen. Ymmärrät, että kuollut on kuollut. Hän ei tunne enää mitään.
Ihminen itkee omaa kuolevaisuuttaan usein.
Suru ja sureminen on aina subjektiivisia kokemuksia. Ihmiset suree ensinnäkin hyvin eri tavoin, ja on lukemattomia asioita miten suru voi ilmetä. Myös käsite suru tai sureminen ei ole mitään kiveen hakattuja ainoita totuuksia mille olisi joku tietty määritelmä ja kriteerit. Se mikä on jonkun mielestä surua ei toinen välttämättä koe samaa asiaa suruna.
Vierailija kirjoitti:
Suru ja sureminen on aina subjektiivisia kokemuksia. Ihmiset suree ensinnäkin hyvin eri tavoin, ja on lukemattomia asioita miten suru voi ilmetä. Myös käsite suru tai sureminen ei ole mitään kiveen hakattuja ainoita totuuksia mille olisi joku tietty määritelmä ja kriteerit. Se mikä on jonkun mielestä surua ei toinen välttämättä koe samaa asiaa suruna.
Menetin äitipuoleni ja pikkusiskoni onnettomuudessa kun olin 14v. Vieläkin osaan tuntea sen olotilan, mitä tunsin silloin, periaatteessa kaikki oli ihan tavallista, jatkoin koulussa, harrastuksissa ja vietin aikaa kaverien kanssa, mutta ei sitten kuitenkaan ollut. Suru oli lähinnä ikävää, mikä tosin on ajan myötä lieventynyt jonkinlaiseksi kaipaukseksi. Totta kai suru oli myös ympärillä olevien ihmisten, varsinkin isän, surua. On harmi, ettei sisko ehtinyt edes mennä kouluun, ja kokea kaikkea ihanaa elämässä. Yhä useammin muistan heistä kuitenkin hyviä asioita, sellaisia kivoja, hauskoja usein aika arkisiakin muistoja, minkä tullessa mieleen tulee iloinen olo, ei niinkään surullinen tai ikävä. Kun ajattelen heitä, en enää ajattele heidän kuolemaansa vaan heidän elämäänsä.
Itse ajattelen esim hautajaisia jonkinlaisena "näytelmänä".Jokainenhan surunsa suree aivan itse pitkin elämäänsä, että jos ei esim hautajaisissa romahda niin se ei tarkoita sitä etteikö surisi.Itsellä kuollut isä ja muitakin läheisiä ja ajattelin silloinkin hautajaista samoin.Lapsilleni oon sanonut että mulla on ollut kiva elämä, sitten kun kuolo korjaa aikanaan niin, pitäkää hauskaa :) Tanssikaa vaikka chachachaata hautajaisissa :).