Lue keskustelun säännöt.
Mistä johtuu etten sure kenenkään kuolemaa?
19.03.2016 |
Minua ei itketä jos kuulen jonkun läheiseni kuolleen. Enkä ymmärrä sitä miksi kenenkään kuolemaa pitäisi surra. Muistoja ei kukaan voi ottaa pois, ne pysyvät vaikka toinen kuolisikin.
Kommentit (79)
Minä uskon myös, että ihminen aina itkee itseään. Kuolleellahan on kaikki hyvin. Itse on se, joka kärsii. Ikävä voi tietysti olla, mutta ei se samalla tavalla itketä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähipiirissäni on ollut tunnekylmiä ihmisiä. En ole koskaan ajatellut että he olisivat tuon piirteen vuoksi psykopaatteja.
Hirveän monet piirteet ovat perittyjä, ja jos siihen päälle osuu vielä jokin kova lapsuudentrauma, niin tunnevammaisuus on kaiketi väistämätön lopputulos.
Jotkut käyvät terapiassa traumojenpurkuohjelmassa. Kannatan sitä lämpimästi, että ihminen haluaa löytää omat tunteensa uudella tavalla ja ymmärtää itseään paremmin. Jolloin tunteiden hallinta tulee mahdolliseksi. Itku ei räjäytä koko elämää pirstaleiksi, ja jopa tyhjännauraminenkin helpottaa paineita.
Mutta kun näin yhtäkkiä ajattelee, niin eikö tunnekylmän ihmisen elämä ole helpompi, kun vertaa sellaisiin, joille suru sattuu aina syvälle ja pitää itkeä enemmän kuin edes jaksaisi...?
En sure mäkään, johtuuko ikääntymisestä tietäen että näinhän siinä käy. Elämä on luopumista. Koirien kuolemia tulen suremaan niin kauan kuin elän.
Nuorena en osannut surra, sitten isämme kuoli yhtäkkiä työtapaturmassa eikä siitä meinannut päästä yli ei millään.
Sydän ei uskonut, ettei iskää enää ole. Sittemmin olen tietenkin surrut sydämestäni kaikkia lemmikkejäni ja huomaan yhä edelleen miettiväni, että kuinka olisin voinut välttää niiden kuolemat.
Äitini sairasti alzheimeria mikä vei hänet ikäänkuin elävänä meiltä pois jo ennen kuolemaa. Meni monta vuotta, että hän ikäänkuin palasi mielessäni sellaiseksi kuin hän oli itsenään.
Pelkään sitä surua ja sitä tyhjyyttä mitä sen rakkaan kotona on hänen lähdettyään.
Vierailija kirjoitti:
Lähipiirissäni on ollut tunnekylmiä ihmisiä. En ole koskaan ajatellut että he olisivat tuon piirteen vuoksi psykopaatteja.
Hirveän monet piirteet ovat perittyjä, ja jos siihen päälle osuu vielä jokin kova lapsuudentrauma, niin tunnevammaisuus on kaiketi väistämätön lopputulos.
Jotkut käyvät terapiassa traumojenpurkuohjelmassa. Kannatan sitä lämpimästi, että ihminen haluaa löytää omat tunteensa uudella tavalla ja ymmärtää itseään paremmin. Jolloin tunteiden hallinta tulee mahdolliseksi. Itku ei räjäytä koko elämää pirstaleiksi, ja jopa tyhjännauraminenkin helpottaa paineita.
Mutta kun näin yhtäkkiä ajattelee, niin eikö tunnekylmän ihmisen elämä ole helpompi, kun vertaa sellaisiin, joille suru sattuu aina syvälle ja pitää itkeä enemmän kuin edes jaksaisi...?
tunnen parikin ihmistä, jotka ovat hyvin tunteellisia ja tosi empaattisia. Heidän elämä on todella raskasta. Kaikilta osin. Onneksi en itse ole sellainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa vastata aloittajan kysymykseen.
Olen joskus kirjoittanut tällaisen tekstin itkemiseen liittyen:
Lahja
Minulle on annettu lahja,
itkemisen lahja.
Lähelläni on ihmisiä,
joilla ei tätä lahjaa ole.
- Itkenkö heidänkin puolestaan.
Pidän hyvin lämpimänä ajatuksena sitä, että itkee ihmisten puolesta heidän itkemättömiä itkujaan.
Jos sen kokee lahjana, ei se kai ole niin raskas taakka kuin ensin ajatuksena vaikuttaa.
Isompi taakka saattaakin olla sillä, joka kantaa itkemättömän itkun painoa.
Minun on nykyään valikoitava mitä netistä katson ja luen, jotta maailman surut ja murheet eivät murtaisi minua (lue: mielenterveyttäni).
Anteeksi mystiikka, mutta kun olen mystikko. Uskon että me ihmiset voimme vaikuttaa hyvin monin tavoin toinen toistemme elämiin. Tuttujen, tuntemattomien, niiden joiden tragedioista luemme lehdistä. Kaikkea emme edes saa tietää.
Vastapainona on se että myös iloitsemme toisen kanssa hänen elämänsä hyvistä asioista. Sekin on lahja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet psyko ei se muuta tarvi kun tunteita ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikea sanoa sinua tuntematta, mistä tuollainen johtuu. Itse suhtauduin neutraalisti setieni ja isovanhempien kuolemiin, olivat jo vanhoja ja melko etäisiä. Eri asia oli ex-kumppanin ja kaverin kuolemat, kuolintapa oli traumaattinen läheisille ja jätti valtavan surun ja epätoivon. Joskus tuntemattomien kuolemat koskettavat, sodissa menehtyneet siviilit tai sairas lapsi. Minulla on aika vahva tunne-elämä, olen helposti tunteen vietävissä. Sinulla tuskin on, tai en tiedä olisitko yhtä tyyni jos oma lapsesi menehtyisi?
Vierailija kirjoitti:
Isäni hautajaissia minä en itkenyt yhtään. Veljeni, äitini ja isäni sisarukset kyllä itkivät. Miksi näin? Jälkeenpäin ajateltuna taisin vain olla shokissa tai jossain 'kuplassa' etten ymmärtänyt tapahtunutta tai en halunnut sen olevan totta tai luulin sen olevan vain pahaa unta. Yksin ollessa itkua kyllä riitti!
Minäkään en jostakin syystä itke helposti julkisesti. Suru mykertyy tiukaksi palloksi johonkin sisälle ja purkautuu sitten yksinäisinä hetkenä itkuna.
Nämä herkästi itkevät tuntuvat luulevan, että itkun määrä on yhtä kuin surun määrä, mikä ei pidä alkuunkaan paikkaansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä et kuitenkaan ole varsinaisesti rakastanut heitä, vaikka ovat läheisiä olleetkin? Vähän eri asia. Ihminenhän voi olla läheinen, vaikka hänestä ei pitäisi yhtään.
Vanhan isoisän kuolema on myös vähän eri asia kuin jonkun nuoren ihmisen odottamaton poismeno.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lähipiirissäni on ollut tunnekylmiä ihmisiä. En ole koskaan ajatellut että he olisivat tuon piirteen vuoksi psykopaatteja.
Hirveän monet piirteet ovat perittyjä, ja jos siihen päälle osuu vielä jokin kova lapsuudentrauma, niin tunnevammaisuus on kaiketi väistämätön lopputulos.
Jotkut käyvät terapiassa traumojenpurkuohjelmassa. Kannatan sitä lämpimästi, että ihminen haluaa löytää omat tunteensa uudella tavalla ja ymmärtää itseään paremmin. Jolloin tunteiden hallinta tulee mahdolliseksi. Itku ei räjäytä koko elämää pirstaleiksi, ja jopa tyhjännauraminenkin helpottaa paineita.
Mutta kun näin yhtäkkiä ajattelee, niin eikö tunnekylmän ihmisen elämä ole helpompi, kun vertaa sellaisiin, joille suru sattuu aina syvälle ja pitää itkeä enemmän kuin edes jaksaisi...?
Mutta jos tapahtuukin jotain positiivista, niin sitten on tylsempää jos ei pysty iloitsemaan yhtä paljon kuin joku tunteellinen henkilö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni hautajaissia minä en itkenyt yhtään. Veljeni, äitini ja isäni sisarukset kyllä itkivät. Miksi näin? Jälkeenpäin ajateltuna taisin vain olla shokissa tai jossain 'kuplassa' etten ymmärtänyt tapahtunutta tai en halunnut sen olevan totta tai luulin sen olevan vain pahaa unta. Yksin ollessa itkua kyllä riitti!
Minäkään en jostakin syystä itke helposti julkisesti. Suru mykertyy tiukaksi palloksi johonkin sisälle ja purkautuu sitten yksinäisinä hetkenä itkuna.
Nämä herkästi itkevät tuntuvat luulevan, että itkun määrä on yhtä kuin surun määrä, mikä ei pidä alkuunkaan paikkaansa.
Kirjoitin tuosta itkemisen lahjasta. En tarkoittanut kirjoituksellani sitä, että kun itkettää, niin surisin enemmän kuin ystäväni, joita ei itketä. He itkevät sisäänpäin ja se varmasti tuntuu pahalta, jos suru myrkertyy sisälle palloksi kuten kerroit. Onneksi sinulla itku purkautuu myöhemmin, koska se helpottaa oloa. Olen kai jonkinlainen "itkijänainen", itken herkästi sekä ilosta että surusta.
En surrut esim. isäni kuolemaa. Mutta helposti alkaa itkettää jos lukee vaikka Cave Story fanfiktiota jossa Quote- ja Curly Brace -taisteluroboteille selviää (parhaimman lopetuksen jälkeisessä tarinassa) että heillä on rajattu elinaika.
Onko surun pakko olla itkua ja tulla tietyllä aikataululla? Kuka määrittelee "oikean" suremisen? Jokainen tekee surutyönsä omalla tavallaan ja aikataulullaan. Vaikka siinä hautajaisten aikaan ei olisi olo, että tekee mieli repiä vaatteita ja kieriä tuhkassa, niin se suru voi iskeä milloin muulloin vaan, eikä välttämättä itkuna. Jos vielä on jo pidempään ollut odotettavissa, niin kai moni surutyötä tekee etukäteen.
Enkä lähtisi syyttämään ketään, ettei ole "kiintynyt/rakastanut tarpeeksi" tms, vaan sanoisin niin, että on jopa tarpeellista, että läheisissä on niitä, joilla suru ei ole lamauttava, tai purskahda yhdessä toisten kanssa. Silloin voi olla tukena puolin ja toisin, sen sijaan, että kaikki olisi kaaoksessa yhtä aikaa. Ja surun kokeminen muuttuu elämän ja tapahtumien myötä.
Tyhmintä on, kun jonkun kanssa on katkerasti riidoissa, mutta ah kun hän kuolee, niin kyllä silloin ollaan niiiiiin ihanaa ja kaivattua, järjestetään täydelliset hautajaiset ja hautaa rassataan kynsisaksilla ja kukat pitää olla aina tuoretta. Näitä on nähty monta.
Kissan kuolemaa itkin, ihmisten en.
Höpö höpö. Tai tietty psykopaatit ovat tuollaisia, mutta myös monet muut ei-psykopaatit.