Lue keskustelun säännöt.
Kun ei näe elämässä mitään odotettavaa/hyvää.
10.01.2016 |
Mitä tehdä? koen että elämä on pelkkää puurtamista ja arkea. Viikonloput samaa paitsi ettei tarvitse raahautua töihin. Mitään kohokohtia tms ei ole, koskaan. Tärkeintä tietty että on terve ja lapset on terveitä ja onhan se työpaikkakin kiva olla olemassa, työttömyyttä olen kokenut sitäkin yhteensä vuosien ajan. Mutta muuten, evvk. Parisuhdettakaan ei ole vaikka avioliitossa elän. Mitä väliä, mikä idea, miksi jaksaa? lapset muutaman vuoden kuluttua aikuisia nekin. Toiv näen sen enkä kuole kuten äitini 40+v iässä. Evvk. Milloin napsahtaa niin etten jaksa edes sinne töihin raahautua, en viihdy sielläkään, ei kiinnosta. Paska palkka, ei arvostusta, raatamista vain ja akkojen puheita. En jaksaisi. Tuntuu että olen ihan loppu, mutta perhe ja yht.kunta ja mies pakottaa vain jaksamaan, ei voi muutakaan. Ahdistaa ja paljon.
Kommentit (28)
Mulla ahdistaa niin paljon etten jaksa raahautua edes sinne töihin. Ai niin eihän sitä työtä edes ole. Evvk. Mikään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, ne kivat jutut on tehtävä. Säästettävä matkarahat, ostettava konserttilippu...käytävä taidenäyttelyssä..,opiskeltava uutta, hankittava ystäviä
Vierailija kirjoitti:
Niin, ne kivat jutut on tehtävä. Säästettävä matkarahat, ostettava konserttilippu...käytävä taidenäyttelyssä..,opiskeltava uutta, hankittava ystäviä
Itselläni se ongelma että mikään ei kiinnosta. Ei siis huvita hankkia uusia ystäviä tai harrastuksia, eikä matkustaa. t. Ei AP
Mulla ei ole lapsia, ei miestä, ei työpaikkaa. Yksin asuva nelikymppinen ja kovasti hakusessa onko elämälläni mitään tarkoitusta / annettavaa. Minäkään en näe tulevaisuudessa mitään odotettavaa. Olisipa edes lapset, joiden kasvua seurata.
Hengitän mutta onko minua edes olemassa. Jääkö mitään jälkeä jos häviän?
Tee asioille jotain. Ota avioero, jos suhde on kuollut tai yritä elvyttää jos haluat. Vähennä työtunteja jos mahdollista tai etsi toinen työpaikka. Älä ota niin paljon paineita yhteiskunnasta ja muiden mielipiteistä. Ihmiset saa tehdä vapaasti valintoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole lapsia, ei miestä, ei työpaikkaa. Yksin asuva nelikymppinen ja kovasti hakusessa onko elämälläni mitään tarkoitusta / annettavaa. Minäkään en näe tulevaisuudessa mitään odotettavaa. Olisipa edes lapset, joiden kasvua seurata.
Hengitän mutta onko minua edes olemassa. Jääkö mitään jälkeä jos häviän?
Ei ihan vastaava tilanne, mutta aika paljon samaa. Kolahti. Rakkauden puute ja rankka elämä tiivistettynä. Vaikea pysyä optimistisena vuosikausien sinnittelyn jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, ne kivat jutut on tehtävä. Säästettävä matkarahat, ostettava konserttilippu...käytävä taidenäyttelyssä..,opiskeltava uutta, hankittava ystäviä
Itselläni se ongelma että mikään ei kiinnosta. Ei siis huvita hankkia uusia ystäviä tai harrastuksia, eikä matkustaa. t. Ei AP
Ne pärjää, jotka ei tuossa vaiheessa anna periksi. Kokeilee kunnes elämä onkin paremmilla raiteilla. Aina ei mee putkeen kuin vasta monen yrityksen jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama tunne, vaikka olen vielä melko nuorikin. Opiskelen ja käyn töissä, joten vapaapäiviä ei juuri ole, ja jos on, olen silloin niin väsynyt, että haluan vain nukkua. Olen stressaantunut ja ahdistunut, pelästyn joka kerta kun herätyskello aamulla soi klo 06.15. Mies kyllä löytyy, oikein ihana mies. Ei silti ymmärrä paineitani, koska osaa itse ottaa elämän niin rennosti :) osaisinpa minäkin. Vaikka löytyisi jostain aikaa matkustaa, ei ikinä olisi rahaa. Mun työ auttaa meitä siitä, että voidaan syödä vähän parempilaatuista ruokaa ja juoda hyvää kahvia, ei siis jää ylimääräistä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vain itse voitte päättää mihin elämän tunnit käytetään. Vain itse voitte jotain muuttaa.
Unelmilla on siivet, olen itsekin täysin yksin, toimeton ja tarpeeton, mutta haaveilen ja odotan, että voin muuttaa muutoman vuoden päästä pois Suomesta, kun se on taloudellisesti mahdollista.Tai menen vapaaehtoistyöhön loppuiäkseni.Toisaalta on toivoa että pääsen pois piankin saappaat jalassa, se tieto riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama. Saman ikäinenkin olen. Oisko joku keski-iän kriisi...Mietin että lavastaisin oman kuolemani ja muuttaisin ulkomaille.
Öö, oletko vähän lapsellinen? Miksi et vain etsi tøitä ja asuntoa ulkomailta ja muuta sinne. Mutta tiedätkö elämä ulkomaillakin on suurilta osin perus arkea, töiden tekoa ja asioiden hoitamista - bonuksena tietty että teet kaiken uudella kielellä ja uudessa kulttuurissa. Mutta se voisi piristää sinua jos elämäsi on nyt liian helppoa.
Tai lähde johonkin aasiaan/afrikkaan tutustumaan sellaisten ihmisten oloihin, joilla on ihan oikeita ongelmia - alkaa arkielämä taas maittaa.
En tiedä voiko tätä suositella, mutta itse pistin elämän uusiksi nelikymppisenä kun se alkoi todella käydä mielenterveyden päälle. Erosin, jahtasin jonkun aikaa nuoria uroita (oli hauskaa ja opettavaista), vaihdoin alaa, muutin ja aloin törsätä kaikki rahat, jotka jostain sain irrotettua. Eli olen nyt matkustellut ja syönyt, juonut ja harrastanut kulttuuria ihan olan takaa muutaman vuoden, enkä kadu. Jotkut asiat olisin voinut pitää vanhasta elämästäni (lähinnä seksisuhteen mieheeni), mutta muuten kaikki on parantunut ja minulla on nyt olo, että elän omaa elämääni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen minäkin 40+ ja ap:n ja muiden ketjuun kirjoittaneiden fiilikset on tuttuja. Hyviä pointteja myös tuotu esiin elämän kohentamiseen. MUTTA naiset, oletteko varmasti tietoisia hormonaalisista vaihteluistanne? Ryven itse syvissä mudissa kerran kuukaudessa, välillä erittäin pahasti, joskus taas ei mitään hätää. Kannattaa tarkistuttaa gynellä!
Minulla on varmaan sitten päässä vikaa tms koska en todellakaan näe itseäni yksin elävänä, uroita jahtaavana, omaan napaan tuijottavana naikkosena. Haluaisin mutta ei, ei minusta sellaiseksi ole eikä sellaiseen ole. Enhän kehtaisi edes sänkyyn mennä kenenkään kanssa, eihän minua halua omakaan mies. Työpaikan vaihtaminenkaan mitään auta, samaa huonosti palkattua soopaa se silti olisi ja naisvaltaisella alalla. Opiskelua en jaksa ajatellakaan eikä olisi varaakaan, ollut niin moneen kertaan työttömänä ja itse asiassa nyt aikuisenakin kokopäiväisenä lisäopiskellut joten sekin vaikutti talouteen. Kokonaan alanvaihto tietäisi sitten ties miten pitkää opiskeluaikaa, ei vaan rahkeet eikä talous riitä moiseen.
Suorittamista, suorittamista, vastuuntuntoa, velvoitteita, ei mitään muuta. Koskaan. Ja vaikka kuulostaakin varmasti ihan helvetin ankealta ja oikein luuserien luuserilta tämä vuodatukseni niin näin se vain on, en jaksa nähdä mitään vaivaa muutoksien eteen, ei kiinnosta, ei huvita, en jaksa. Miksi jaksaisinkaan, evvk kaikki. Kutakuinkin 27v eläkeikään jos ei kuolo sitä ennen korjaa, sitten saan vain maata ja olla, haihtua pois. Vai onnistuisikohan se muutaman vuoden kuluttua kun kumpikin lapsi täysi-ikäinen, tosin asuntolainaa taitaa olla vielä jonkin verran silloin jäljellä...
ap
Elämä on ylä ja alamäkiä. Tuollaiset tuntemukset kuuluu arkeen. Hyväksy se ja koita löytää iloisia asioita ympäriltä.
Samoja ajatuksia käyn läpi.
Nimim 30 v kotiäiti
Ap kuulostaa vaan masentuneelta. Tee edes joku muutos, että saat vähän vaihtelua elämääsi. Ja usein se ensimmäinen muutos poikii sitten lisää parannuksia kun energiaa vapautuu.
Sama. Saman ikäinenkin olen. Oisko joku keski-iän kriisi...Mietin että lavastaisin oman kuolemani ja muuttaisin ulkomaille.