Lue keskustelun säännöt.
Kun ei näe elämässä mitään odotettavaa/hyvää.
10.01.2016 |
Mitä tehdä? koen että elämä on pelkkää puurtamista ja arkea. Viikonloput samaa paitsi ettei tarvitse raahautua töihin. Mitään kohokohtia tms ei ole, koskaan. Tärkeintä tietty että on terve ja lapset on terveitä ja onhan se työpaikkakin kiva olla olemassa, työttömyyttä olen kokenut sitäkin yhteensä vuosien ajan. Mutta muuten, evvk. Parisuhdettakaan ei ole vaikka avioliitossa elän. Mitä väliä, mikä idea, miksi jaksaa? lapset muutaman vuoden kuluttua aikuisia nekin. Toiv näen sen enkä kuole kuten äitini 40+v iässä. Evvk. Milloin napsahtaa niin etten jaksa edes sinne töihin raahautua, en viihdy sielläkään, ei kiinnosta. Paska palkka, ei arvostusta, raatamista vain ja akkojen puheita. En jaksaisi. Tuntuu että olen ihan loppu, mutta perhe ja yht.kunta ja mies pakottaa vain jaksamaan, ei voi muutakaan. Ahdistaa ja paljon.
Kommentit (28)
Sama vaiva täälläkin. Yks lapsi viel kotona hänen vuokseen jaksan tätä arkea...joka helvetin arkiaamu 5.30 sängystä ylös ja töihin...mies matkatöissä ettei oikein mitään apua ole muuten kun käy marisemassa tossa kotona sillon kun käy...huoh eläkeikään viel 20v siihen kun jaksais...onneksi kuitenkin on viel työpaikka!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kohta 9v aloituksesta ja täällä ollaan, elossa, mutta samaa paskaa kuin tuolloin v.2016
Ap
Vierailija kirjoitti:
Mulla välillä ihan sama fiilis! Olen 26-vuotias ja lapseton. Tuntuu että vihdoin (pitkän koulutuksen jälkeen) saavutettu työelämä vaatii liikaa enkä oikein kestä sitä vastuuta, joka mun työhön liittyy. Se vie mieltä vapaa-ajastakin. Yritän kovasti iltaisin urheilla jne, sillä saan ajatukset siirrettyä vähän toisaalle. Mutta on sellanen fiilis kyllä, että tätäkö loppu elämä oikeesti on? Ei helvetti...
Näin syksyisin on kivaa yrittää urheilla, kun on pimeää kuin perseessä. Kuukausien ajan on taas synkkää ja pimeää, kunnes keväällä alkaa helpottaa. Kyllä se on kesällä niin eri juttu urheilla.
Vierailija kirjoitti:
Kohta 9v aloituksesta ja täällä ollaan, elossa, mutta samaa paskaa kuin tuolloin v.2016
Ap
Et siis edes vätysukostakaan ole eronnut? Miksi jäät tuollaiseen kämppissuhteeseen, ei seksiäkään?
Vierailija kirjoitti:
Kohta 9v aloituksesta ja täällä ollaan, elossa, mutta samaa paskaa kuin tuolloin v.2016
Ap
Monessa mielessä huonompaa kuin 9 vuotta sitten. Ainoa helpotuskin on edelleen laitonta. Ihan persiistä kaikki ja eniten v kaikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset, vähemmän valitusta ja enemmän yritystä korjata asioita. Sen puolisonkin kanssa voi vääntää, että löytyy sellainen olomuoto, jossa kumpikin ärsyttää toistaan pikkuisen vähemmän, ja tulee hiukan enemmän vastaan. Älkää koskaan aliarvioiko huojentumisen helpottavaa vaikutusta elämään. Pienikin parannus herättää toivon.
Ja jos työstä ei tule kiitosta, entä sitten. Jos se on tärkeää, tiedät sen itse. Jos on ennemminkin turhaa, mitä siitä pitäisi kiitoksiakaan saada. Omanarvontunto pitää löytyä sisältä. Pidä itsestäsi, anna anteeksi muillekin. Ja sitten irtiottoja, vaikka miten pieniä. Tunti omaa aikaa.
Tunnistan tunteet ajalta kun olin töissä. Antaisin aika paljon että pääsisin tuohon puuduttavaan oravanpyörään takaisin. Muistan miten ahdistavaa se oli välillä mutta kun vaihtoi työpaikkaa muutaman vuoden välein, sai taas piristystä. Uuden oppiminen antaa virtaa. Ja palkka, se ainoa päivä kuukaudesta jota odotti. Sai edes jotain hemmottelua ostettua tai pystyi pitämään autoa ja pääsi edes päiväksi jonnekin muualle.
Mutta minä sairastuin ja meni työkyky. Nyt sitten istun kotona 24/7. Pari kertaa viikossa kaupassa tai muilla asioilla, loput ajasta kotona, rahattomana, tylsistyneenä, ei pysty tekemään mitään kilometriä kauempana kotoa. Naamat aina samoja mitä näkee, ei mitään vaihtelua. Ei pääse edes juhlimaan perheen ja ystävien kanssa, kaikki asuvat kaukana.
Vaihda ap työpaikkaa, jos mitenkään pystyt. Onhan se riski aina, mutta ei kannata itseään ahdistuttaa samassa työpaikassa eläkeikään asti. Valitettavasti sen huomaa ihmisestä kun on ollut liian kauan samassa työpaikassa. Ainutkertainen elämä, ota siitä enemmän irti ennen kuin menee kyky liikkua.
Mulla välillä ihan sama fiilis! Olen 26-vuotias ja lapseton. Tuntuu että vihdoin (pitkän koulutuksen jälkeen) saavutettu työelämä vaatii liikaa enkä oikein kestä sitä vastuuta, joka mun työhön liittyy. Se vie mieltä vapaa-ajastakin. Yritän kovasti iltaisin urheilla jne, sillä saan ajatukset siirrettyä vähän toisaalle. Mutta on sellanen fiilis kyllä, että tätäkö loppu elämä oikeesti on? Ei helvetti...