Lue keskustelun säännöt.
En kestä enää 7-vuotiaan pojan uhmaa!!
04.01.2016 |
Ai jumalauta, tää arki tuntuu niin ilottomalta kun MIKÄÄN ei voi sujua! Joka päivä helvetinmoiset vääntämiset normaaleista asioista. Kysyn tukiperhettä tai jotain, kun oikeasti on aika vaikee pysyä positiivisena tässä arjessa.
Mitähän mä oon tehnyt väärin, että mulla on lapsi joka on niin kauhea vastarannan kiiski? En ois ikinä, ikinä alkanut vanhemmaksi jos olisin tiennyt miten kiittämätöntä hommaa se tulee olemaan. Mitä saan siitä, että laitan terveelliset ruuat, vien luistelemaan, ostan kaiken tarvittavan ja autan? Kiukkua ja niskoittelua. Musta tuntuu että mun positiiviset tunteet lasta kohtaan loppuu jossain vaiheessa, vaikka kuuluisi rakastaa. Rakastankin, mutta mun oma elämä on kadonnut, loppunut ja muuttunut kauheaksi tämän myötä. Tuntuu, että lapsella ainakaan ei ole juuri positiivisia tunteita mua kohtaan. Välillä kun sanon vaikka "hyvää yötä kulta" se sanoo vaan "joo". Luulin kai jostain elokuvista, että lapset vastaa " I love you too, mommy!" kun niille sanoo jotain kivaa - ja kiukkuaa vain ajoittain.
En mielestäni paljon odota... Että olis vaikka joskus, edes joskus kokonainen päivä ilman kiukkua ja jos lapsella edes joskus olis jotain hyvää sanottavaa mustakin. Mun täytyy varmaan viedä se johonkin psykologille tai jotain. Jos sillä oikeesti on jotain masennusta tai paha olla sisällä! Kivittäkää nyt ja sanokaa että olen niin paska äiti ettei se ole osannut kiintyä muhun. Voi olla, mä hyväksyisin senkin jo, että olisin ihan epäonnistunut äitinä.... Haluan vaan pois tästä.
Ja olen juu tehnyt samantapaisia aloituksia aiemminkin pari kertaa.
Onkohan mahollista, jos lapsella on kaamosmasennusta? Tuntuu, että talvella uhmakaudet on aina raadollisimmillaan.
Kommentit (2)
Meilläkin on tuollainen poika, mutta hän on neurologisesti jollain lailla poikkeava. Asiaa tutkitaan vielä. Olisiko mitenkään mahdollista, että lapslla on add, asperger, tourette tmv? Tai lieviä piirteitä niistä? Silloin ette ehkä saa diagnoosia, mutta ainakin saisit helpostusta, että vika ei ole teissä kummassakaan. Mulla on ainakin auttanut poikaan suhteutumiseen paljon. Harmittaa, kun aiemmin hermostuin häneen niin paljon helpommin :( Nyt poika on ruvennut aurinkoisemmaksi, kun oon vaan kylmän viileesti laskenut vaatimustasoa. Koska meillä kiukku johtui siitä, että lapsi ei vaan kyennyt asioihin, jotka on siis niin helppoja ja vieläpä tytöille luonnostaan helppoja (pukemiset, ohjeiden kuuntelemiset ja halu yhteistyöhön "äidin pikku apuri, saa nautintoa siitä jopa, mutta poika: ei! tai ainakin äidillä meni hermot kun kaikki niin hi-das-ta, ei keskittynyt :( ) joten jos vertasin itseeni lapsena niin en vain käsittänyt, ettei asiat tapahdu.
Nyt ymmärrän paremmin, enkä syytä itseäni enää mielessäni niin paljon asioista, enkä lastakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa tutulta, meillä sama vääntö koululaisen kanssa.
Mut eikö hänellä ole turvallinen olo kun uskaltaa kiukutella ja haastaa? Mä ajattelen että toi oma tahto ja vänkääminen on loogista: hän on isompi ja haluaa tehdä asiat miten hänestä olisi kivointa eikö kuten vanhempi sanoo. Aikuisena ihan tärkeä ominaisuus. Toki rasittavaa meille vanhemmille. Mä koitan antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tai yritän ottaa huumorilla. Usein myös raivostun ja kadun.
Pointtini on että toi on yleistä, ja tsemppiä!