Mitä tekisitte tilanteessani?

Melkoinen lista. Alkaisin varmaan polttaa kannabista. Ei se ainakaan tilannetta pahenna, mutta ehkä rentouttaisi oloa? En tiedä, kun en ole vielä kokeillut (aion kokeilla, siitä tämä idea oli sullekin antaa).

Aika rankan kuuloinen tausta. Ei tuosta varmaan uraohjukseksi ponkaista, mutta hengissä voi yrittää pysytellä ja omin pienin keinoin tuoda yhteiskunnalle panosta takaisin.

Mitäpä tuohon osaisin sanoa, aikamoisen taakan olet saanut elämässäsi kannettavaksi.

Mikä on vointisi tällä hetkellä? Löydätkö elämääsi iloa joistain asioista? Kiinnostasiko sinua opiskelu, toisiko elämääsi jotain myönteistä? Ymmärtääkseni opiskelusuunnitelmia räätälöidään myös henkilökohtaisesti.

Mikä on sosiaalisen elämäsi tilanne? Onko sinulla läheisiä ihmisiä?

Heh, niin no kieltämättä tilanne on se, että kaikkea voisi kokeilla kun menetettävää ei ole. Kannabista olen kylläkin paristi sattunut polttamaan ja en huomannut sen vaikuttavan minuun mitenkään. Muita huumeita en ole ajatellut testailla. Oman sairastamisen myötä olen myös nähnyt sivusta esim. osastolla kuinka päihteet eivät yleensä pidemmän päälle helpota asiaa. Tosin ei tämä mun nykyinenkään elämä ole elämisen arvoista. Mutta kiitos sinulle viestistä :)

Tuo 21:54 lähettetty kommentti siis viestin 1 lähettäjälle :)

Viestin 2 kirjoittaja: Samaa olen itsekin tuuminut. Oma paikkaa ja merkitystä etsiskelemässä. Sisältöä, joka toisi tähän jonkun mielen :)

Viestin 3 kirjoittaja: Tällä hetkellä tilanne on aikamoisen paha. Elämä ollut herkässä viime aikoina... Tällä hetkellä kliseisesti "mikään ei tunnu miltään", mutta teoriassa haluaisin jatkaa joskus opiskeluja jos siihen kykenisin. Opiskelun ja vähän kaiken suhteen tulee ehkä välillä vaadittua itseltään "terveen tasoista" jaksamista ja sen suhteen tulisi varmasti hellittää. Etäisempiä kavereita on jokunen ja sinänsä kaverustuminen ei ole ollut hankalaa, mutta en jostain syystä pääse kovin lähelle kenenkään kanssa ja jotenkin kukaan ei tunnu "omanlaiselta". Ehkä mun tausta vaikuttaa siihen. Vanhemmat myös on, mutta suhde heihin onkin sitten monimutkaisempi juttu... Olen miettinyt myös isompaa irtiottoa, vaikka ulkomaille lähtöä, mutta rahatilanne ei sitä pahemmin salli ja toisaalta en tiedä mitä siitä tässä kunnossa muutenkaan tulisi. Taikka sitten jotain ihan muuta pois näistä ympyröistä. Kiitos sinulle paneutumisestasi :)

-ap-

Mua jotenkin huvittaa. Miksei sulla ole itsetuntoa? Jos sulle on suotu älyä ja vielä kaiken lisäksi pyydetty malliksi. Mua on aina vaan sanottu rumaksi ja mieheksi. Ja oonko mä tappanut itseäni vielä, vaikka kuulen näitä kommentteja jatkuvalla syötöllä. En, olenko mä alkanut syömään lääkkeitä, en. Kasvata munasolut akka! Ja lopeta länkytys tai sitten tee se itsemurha varmemmalla tavalla, esim hirttäydy. 

Uskoisin. Taistelisin. Katsoisin eteenpäin. Näkisin alkuun ja antaisin murtaa itseni. Sanon murtaa koska kun murrun, aika sen jälkeen on niin selkeää.

Aloittaisin lukemaan ensimmäistä lukua, taas. Kääntäisin sivun päivässä mutta päättäisin kuinka tarina päättyy. Eikä se päättyisi tänään, ei huomenna.

Kirjassa on vielä tyhjiä sivuja, älä revi niitä. Sanoista näet  itsesi kun niitä joskus luet, mutta käsialastasi todella tunnistat. Se on arvokasta. 

Anteeksi, tämä vain tuli jostain. Ja kiitos, että sait sen esiin.

Noin lähtökohtaisesti ulkomaan irtiottoa miettiessä olisi aina hyvä miettiä psyyken ja fyysisen kunnon kohdillaan oloa. On haastavaa mennä toiseen kulttuuriin ja mahdollisesti vielä yksin. Siinä joutuu kohtaamaan ne omat ongelmat vielä rankemalla kädellä, jos ei jo alkujaan huolehtinut asioita kuntoon, vaan päätti lähteä karkumatkalle.

Mikäli asiat ovat suhteellisen kunnossa, niin sitten saa kyllä todella paljon irti ja on voimavaroja kohdata uudet haasteet.

Vierailija kirjoitti:

Kasvata munasolut akka! Ja lopeta länkytys tai sitten tee se itsemurha varmemmalla tavalla, esim hirttäydy. 

Mistä näitä ruisleivän elättejä sikiää? Peruskoulussa opetetaan ihan tasapuolisesti kaikille munasolujen kehittyminen jo sikiövaiheessa.

Viestin 6 kirjoittaja: Kerroin tuollaisia taustoja siksi, että saisi paremmin kokonaiskäsitystä asiasta. Osan ehkä olisi voinut jättää pois. Olet ihan oikeassa, että itsetuntoa minulla ei liiemmin ole. Kuitenkin sairaus on sairaus, oli se sitten syöpä tai mielenterveydenhäiriö. Sitä ei munasolut paranna. Olet varmasti osaltasi vahva ihminen kun olet selvinnyt ilman lääkkeitä ja hengissä. Minuakin on kiusattu vuosia koulussa, vaikkakaan en miellä sitä ongelmieni syyksi. Ymmärrän myös huvituksen, itsestänikin elämäni on usein tragikoominen. Ethän silti pura muihin sitä pahaa oloa, jolta ilman vahvinkaan ei tästä elosta selviä, sillä se ei vahvista. Itse olen elossa tällä hetkellä juurikin muiden takia, sillä minulle on sanottu, että täältä lähtee muitakin henkiä sen seurauksena jos itse lähden. Hirttäytyminen on kyllä tuttu teema kuluneeltakin vuodelta. Hyvyyttä sinulle :) -ap-

Vierailija kirjoitti:

Aika rankan kuuloinen tausta. Ei tuosta varmaan uraohjukseksi ponkaista, mutta hengissä voi yrittää pysytellä ja omin pienin keinoin tuoda yhteiskunnalle panosta takaisin.

Ja elämässäkö on tärkeintä olla tuottava yhteiskunnan jäsen? No näinhän täällä tunnevammaisessa Suomessa ajatellaan ja itsemurhaluvut on sen mukaisia.

Varaisin ajan sairaalapastorille. Kävisin kirkossa. Etsisin Jeesuksen elämääni. Mä löysin vastaukset siten ja paranin (vakavat mielenterveys- ja päihdeongelmat, traumatausta). Siunausta <3

Omistautuisin harrastuksilleni kuten kirjoittamiselle  sen minkä sairastelu antaa myöden. Voisin vaikka alkaa blogata elämästäni.

Usko. Luonto . Eläimet.

3 tässä.

Tuo itseltään liikaa vaatiminen on tyypillistä älykkäille ihmisille:)   Kuinka voisit oppia olemaan armeliaampi itseäsi kohtaan? Kognitiivinen terapia, onko kokeiltu?

Ei varmaan olisi paras mahdollinen ajatus tuo ulkomaille suuntaaminen, jos sairautesi kerran oireilevat toistuvasti. Tuo hoito kun taitaa olla hyvinkin erilaista ja eritasoista eri maissa...

Olen itse jo vanhempi ihminen, eläkeellä mt-syistä. Tunnistan oikein hyvin tuon, että ei pääse lähelle oikein kenenkään, perhettäni lukuunottamatta, kanssa. Se johtuu nimenomaan minusta, ei muista. Olen koko ikäni kokenut ulkopuolisuuden tunnetta , vaikka minut voisi määritellä sosiaaliseksi ihmiseksi.. Työnkuvani vaati hyviä vuorovaikutustaitoja ja  pärjäsin hyvin. Todennäköisesti siksi, että tavallaan puin ylleni työroolin.

Määrittelisitkö itsesi luovaksi ihmiseksi? Mitkä asiat koet vahvuudeksesi?

Mulla on kavereita, jotka elää masennuksen ja/ahdistuksen ja hetkittäisten sekokohtausten (paniikkia, jotain spykoosin tapaista) kanssa. Nämä ovat kavereita, jotka ovat sairastaneet kauan, eivätkä koskaan tule terveiksi ja tietävät sen. He elävät kuitenkin siitä huolimatta ihan hyvää elämää ajoittaisten pahenemisjaksojen välillä. On ammatti, työ, opintoja, perhettä. He tarvitsevat jatkuvasti lääkitystä ja tulevat tarvitsemaan loppuelämänsä , mutta sen kanssa he voivat elää suht. normaalisti, lukuuottamatta silloin tällöin tulevia, yleensä muusta stressistä (huono esimies töissä, tai lapsen vakava sairastelu) seuraavia pahenemiskausia. 

Tältä pohjalta sinuna panostaisin edelleen siihen sairauden hallintaan saamiseen. Oikea lääkitys on käsittääksen ollut näille ihmisille ensiarvoisen tärkeä. He ovat myös saaneet erilaisia terapioita ja keskusteluapuja ja niistä on ollut hyötyä, mutta ei niin paljon, että lääkitystä olisi voinut lopettaa. On kai niin, että mitä pitempään masennus kestää, sitä epätodennäköisemmin se koskaan kokonaan paranee. Heille on ollut tärkeää myös opiskella ja käydä töissä, mutta vain sen verran kuin jaksavat. Sitä täyttä terveen panosta ei saa vaatia itseltään silloin kun ei kerran ole terve. Parhaina aikoina he ovat ihan normaaaleja töissäkin, mutta itselleen pitää osata antaa lepoa kun sitä tarvitsee. Väsymys kun masentaa lisää. 

Ja yritä löytää jotain, mistä nautit ja iloitset. Vaikkei se ilo endin kanna pitkälle, vähitellen se rentouttaa - jos ymmärrät, että olet oikeutettu vain nauttimaan ja iloitsemaan suorittamatta mitään. Sun ei tarvitse olla hyvä eikä saada aikaan voidaksesi nauttia jostain. Sun tarvii vain olla ja tykätä.

Viestin 7 lähettäjä: Kaunis teksti. Luulen ymmärtäväni mitä tarkoitat ja se olisikin arvokkainta. Kiitos sinulle :) Ja älä pyydä anteeksi, että taidat kirjoittamisen!

Viestin 8 kirjoittaja: Totta. Ei muut maat sitä muuta, että itse olen aina itseni kanssa matkalla missä olenkin. Ehkä joskus, vaikkei se nyt realistista olekaan. Kuulemma niin kauan on elämää kuin on unelmiakin, ainakin noin niin kuin psyyken kannalta :)

* Muuten mainittakoon, että Mensoilla tai mallikelpuuksilla ei ollut aloitustekstissäni muuta virkaa kuin tuoda ilmi miten nurinkurista elämä voi olla ja miten tuntematon ei voi koskaan tietää mitä toisen todellisuus on. Tänä vuonna perheenjäseni, joka oli juurikin karismaattinen, nuori, kaunis, kuuluisa ja kadehdittu, hirttäytyi hyvin vaikean sairaushistorian väsyttämänä. Ajattelin vain jos tuo paradoksi toisi jollekin jonkun uuden kulman aatoksiin... -ap- *

Koitan nyt levolle laskea tomumajaani, koska aamulla on taas yritystä terveyteen hoitotapaamisen merkeissä. Palaan tähän ketjuun huomenna jos vain kykenen. Kiitos teille kaikille, oli virkistävää puhua ja kuulla :) -ap-

Kiitos ap itsellesi. Mielenkiintoinen ja mukavakin keskustelu, sellaiselta vaikutat itsekin.

Miten olis jotain vapaaehtoinen työ silloin kun jaksat vaikkapa jossain eläinhoitolassa? Ratsasatustallilla? Nuorisotalolla?/kirkolle? Kun selität tilanteesi heille että tulet kun pystyt?! siis millaisia lapsuudentraumoja? Eikö ole mitään keskustelu plastoja jossa olis keskustelu apua/vertaistukea?