Onko täällä muita, jotka eivät pidä liikunnasta?

Minä!

Pituuteni on 165 ja painan 61 kg. Koskaan en ole pitänyt liikunnasta. Kahdesti olen yrittänyt aloittaa säännöllisen urheilun, mutta edes puolen vuoden jälkeen en saanut sitä ihanaa euforista tunnetta, joka siitä kuulemma tulee. Se tuntui vain kuluttavalta ja turhalta hössöttämiseltä  - aivan järjenvastaiselta siis.

Miksi kuluttaisin ja kuormittaisin kehoani tavalla, joka vain hassaa sen käyttämäni energian taivaan tuuliin? Mieluummin vaikka rakennan jotakin samalla energialla, tai teen muuta hyödyllistä.

Minä inhoan liikuntaa. Pidän liikkumisesta, minulla on työ jossa ollaan koko ajan liikkeessä, lisäksi pyöräilen paljon ja kävelen pitkiä lenkkejä koiran kanssa.

Mut liikunta jossain hikisessä salissa sadan muun naisen kanssa. Ei kiitos. Heti tulee koulun jumppatunnit mieleen. Päivän jälkeen viimeinen asia, mitä haluan tehdä, on lähteä ajelemaan keskustaan, hakemaan parkkipaikkaa, etsimään vapaata pukukoppia, väistelemään muita ihmisiä ruuhkassa, varaamaan omaa neliötä ruuhkaisessa jumppasalissa ja sitten yrittää jumppailla siinä tönimättä muita tai tulematta tönityksi. Siinä on liikaa ruuhkaa ja liikaa ihmisiä mulle enää vapaa-ajalle. 

Lisäksi saan aina saleilta ja jumpasta nuhan. Olen ihan varma, että ne on paikkoja joissa pöpöt leviää tehokkaasti likaisista laitteista ja kun niitä pöpöjä läähättää suu auki suoraan keuhkoihin.  Siihen hetkeen, kun lopetin kaikki yrityksetkään olla kunnon ihminen joka juoksee jumpissa, mulla loppui sellainen jatkuva pieni nuha ja kurkkukipu ja tunne että on tulossa kipeäksi. Olen sen jälkeen ollut huomattavasti terveempi.

Itsekin luulin, että liikunta on hanurista. Sitten löysin taistelulajit.

Minä en erityisesti välitä liikunnasta, mutta harrastan sitä n. 5h viikossa + hyötyliikunta. Olen kokeillut monia lajeja, joistakin pidän enemmän kuin toisista, mutta mitään en kyllä rakasta ja aina se sohvalle jääminenkin houkuttaa. Olen ratkaissut ongelman käymällä kavereiden kanssa jumpassa. Silloin se ei ole niin pakkopullaa ja pakko lähteä, kun on kaverille luvannut. Ikinä en ole euforian tunnetta kyllä saanut ja jo vuosia harrastanut säännöllistä liikuntaa ja harvoin olen into piukeana pinkaisemassa salille.

Niin ja olen 160/54. Omaan kroppaani mielestäni muutama kilo liikaa, mutta kai ihan normaalipainoinen olen.

Täällä yksi jota ei vaan kiinnosta mikään liikunta. Joo, olen ylipainoinen megaläski 178cm/85kg. 

En vaan saa mitään hyvänolontunnetta liikunnasta. Saan vaan huonon olon (fyysisesti oksettaa) ja päänsäryn johon ei auta lääkkeetkään. Jalatkin(sääret) kipeytyvät 100m kävelyn jälkeen niin että tekis mieli huutaa suoraa huutoa. Lääkäritkään eivät ole löytäneet vikaa. Pohjallisetkaan ei auta. 

Kesäisin pyöräilen jonkun verran, mutta syksyn/talven tullen en liiku. Ei vaan kiinnosta lähteä kipeyttämään itseään tietentahtoen. 

Kuntosalille mua ei saa vaikka maksettaisi, samoin jonnekin ryhmäliikuntatunneille.

Olen nykyään lievästi ylipainoinen, pari vuotta sitten olin vielä normaalipainoinen. Viimeiset viisi vuotta olen pakottanut itseni liikkumaan joka päivä, poislukien muutama päivä jolloin olen ollut kuumeessa. Viime aikoina olen liikkunut 1,5 - 2 tuntia päivässä, enimmäkseen kävellyt ja pyöräillyt. Enkä koskaan ole kokenut mitään nautintoa siitä, se on vain velvollisuus.

Kävellessäni kuuntelen mp3-soittimesta lempimusiikkiani, se auttaa minua unohtamaan kävelyn tylsyyden. Jotain euforiaa voisi kuulemma kokea vasta, jos liikunta olisi huomattavasti rasittavampaa, kuten juoksua, mutta siihen en pysty enkä sydänsairauden takia saakaan rasittaa itseäni liikaa.

Tuli tosta vikasta kommentista mieleen, että oletteko varmasti kaikki harrastaneet tarpeeksi raskasta/kuluttavaa liikuntaa? Siitä se hyvä olo tulee, ainakin mulle. Kävelemällä, hölkkäämällä tai todella kevyellä punttitreenillä sitä ei saa. Mulle on vaikee ymmärtää ajatus, ettei saa hyvää oloa siitä että on tehnyt jotain raskasta ja selvinnyt siitä, vaikka näin varmasti voikin olla.

Täällä. Olen aina inhonnut syvästi liikuntaa. Siitä tulee minulle pelkästään paska olo, ja olen kokeillut kyllä nuorempana monia, monia lajeja (kun aina joku kuitenkin sanoo ettet ole vaan löytänyt omaa lajia). Hikoilu ja hengästyminen tekee minulle vaan aina paskan olon, ja se jatkuu lähes vuorokauden. 

Kuitenkin, olen jo 41-vuotias, eikä mitään terveys- tai paino-ongelmia ole. Olen 161 cm pitkä ja painan 48 kg. Olen kasvissyöjä, mikä varmaan auttaa painonhallinnassa. Mitään lääkityksiä tai perussairauksia ole, ja flunssaakaan en saa juuri koskaan. Olo on energinen ja kaikin puolin hyvä. Eli mulle selvästi arkiliikunta riittää mainiosti. (Kuten myös ilmeisesti vanhemmilleni: seitsenkymppisenä ovat hoikkia ja vailla pitkäaikaissairauksia, ikinä eivät ole kuntoilua harrastaneet.)

Vierailija kirjoitti:

Tuli tosta vikasta kommentista mieleen, että oletteko varmasti kaikki harrastaneet tarpeeksi raskasta/kuluttavaa liikuntaa? Siitä se hyvä olo tulee, ainakin mulle. Kävelemällä, hölkkäämällä tai todella kevyellä punttitreenillä sitä ei saa. Mulle on vaikee ymmärtää ajatus, ettei saa hyvää oloa siitä että on tehnyt jotain raskasta ja selvinnyt siitä, vaikka näin varmasti voikin olla.

Minulle tulee vaan sitä paskempi olo, mitä raskaampi liikunta. Luulen että se, saako liikuntasuorituksista jotain endorfiinielämyksiä vai ei, määrää aika pitkälti sen kuka nauttii liikunnasta ja kuka inhoaa sitä. 

t. 8

En tykkää yhtään. Mutta silti käyn kuntosalilla 5x viikossa. Siksi, että se auttaa kipuihin ja mielialaan. olo on jonkin aikaa ihan kiva sen treenin jälkeen.

Ainoa laji, josta olen oikeasti pitänyt ikinä on teinevoimistelu. Siihen en vain enää kykenisi iän, kunnon ja vaikean ylipainon takia.

Minä en yhtään ihmettelisi, jos endorfiinihumala liikuntasuorituksen jälkeen olisi oikeasti vain pelkkä myytti, joka ei kestä lähempää kriittistä tarkastelua. Nykyinen liikunta- ja terveyskulttuuri kun on täynnä näitä samantapaisia myyttejä. Joiden pohjalla on ajatus, että liikunta on niin tärkeää, että on ihan sama millä lailla ihmisiä yritetään saada siitä innostumaan, tarkoitus pyhittää keinot.

Koska näinhän se menee, että jos teet asioita joista nautit, sulle tulee siitä hyvä mieli. Jos teet asioita joista et nauti, sulle ei tule niistä hyvä mieli.

Mä muistan jo koulussa kun oli cooperin testi tulossa ja opettaja käski löytää sen oman sisäisen villivarsansa, eli kun alkaa tuntua pahalta, jatkaa vaan ja kohta tuntuu hyvältä. No ei ole koskaan tuntunut. Mä en kestä raskasta liikuntaa, saan siitä päänsäryn loppuillaksi ja se hetki kun tuntuu ettei happi kulje kunnolla on ahdistava. Ainut liikunta jota jaksan älyttömän hyvin on uiminen, mutta pienten lasten kanssa on lähes mahdoton harrastaa sitä kun mieskin on paljon töissä, ja iltaisin siellä uimahallissa on niin paljon porukkaa ettei se uiminen enää ole edes kivaa. Käyn siis rattaiden kanssa joka päivä muutaman kilsan kävelyllä. Joskus sekin on niin puuduttavaa että tekisi mieli itkeä.

Kaikkein mieluiten makaisin sohvalla tv:n ääressä ja herkuttelisin. Ihan oikeasti. Se asia ei ole muuttunut mihinkään vuosien varrella. En vaan anna itseni tehdä sitä liian usein.

En ole koskaan tykännyt liikunnasta. Silti käyn salilla ja lenkkeilen, koska muuten selkäni hajoaisi kokonaan ja en kestä sitä kipua.

'173cm/61kg

Ei ole olemassa mitään yleistä nyrkkisääntöä, että on asioita joista kaikki nauttisivat. Eiväthän kaikki nauti seksistäkään tai syömisestä, joten miksi kaikki nauttisivat liikunnastakaan.

Minä inhoan liikuntaa. Inhoan lenkkeilyä ja varisnkin kävelemeistä, kaikki aerobinen liikunta on ihan syvältä. Mutta olen pakottanut itseni liikkeelle. Edelleenkään en mielelläni lähde kävelylenkille ja juosta en jaksa. Mutta kyllä olen saanut sen endorfiini ryöpyn salilla käydessä. en silloin alkuun kun siellä aloitin käymään. Vaan sitten kun ensimmäisen kerran kävin treenin valmentajan kanssa. Treenin aikana tuntui että kuolen, hikoilin melkein ensimmäistä kertaa liikunta suorituksen aikana, ja ihan kunnolla että hiukset  ja vaatteet olivat märärt. Mutta herttinen sentään puolituntia treenin jälkeen olo oli aivan mahtava, oli niin hyvä olo henkisesti vaikka fyysisesti olin loppuö. Ja kun muutaman kerran jaksoin uudelleen rääkätä itseäni samoin ihan loppuun asti, niin jäin koukkuun. Edelleen vihaan aerobista liikuntaa enkäs iitä saa sitä hyvänolon tunnetta, koska en viitsi siinä kuluttaa itseäni niin loppuun kuin salilla. Mutta salilla käynti alka aolemaan minulle nyt vuoden jälkeen henkireikä, ja tämänkin aloitin vain siksi että kun olen pienikokoinen on kulutukseni levossa hyvin pieni. Eli painonhallinnan kautta saan syödä hyvin vähän. Mutta koska rakastan syömistä ja leipomista jne. Hlausin saada enemmän lihasmassaa jotta kuluttaisin levossakin enemmän --> saan syödä enemmän. Nyt en voisi kuvitellakkaan että jättäisin salilla käynnin pois. Ja olen siis AINA iän kaiken vihannut koulun liikunta tunteja ja erilaisia joukkuelajeja tai ryhmäliikunta tunteja, enkä edelleenkään niistä pidä millään lailla. Mutta tuo endorfiini ryöppy mikä tulee sen jälkeen kun on rasittanut omaa kehoa raskaasti ja loppuun on kyllä ihan valtava. EN itsekkään uskonut sitä ennenkuin tämän koin..

Olen nivelreumaatikko enkä todellakaan pidä liikunnasta. Jos kipu tuottaisi endorfiinia, mun olisi pitänyt olla jo parikymmentä vuotta suorastaan euforisessa tilassa. Pakko kuitenkin liikkua ja siten pitää nivelet toimintakykyisinä. Kaikki raskaat, kuormittavat ja iskuja aiheuttavat liikuntalajit on multa kielletty. Pidän kävelystä, uimisesta ja hiihtämisestä, koska niitä voi tehdä omaan tahtiin ja välttää tarpeetonta kipua. Nyt pitäisi mennä kuntosalille personal trainerin ohjauksessa vahvistamaan jalkojen lihaksia, koska edessä on tekonivelleikkaus. En yhtään tykkää, koska tiedän kokemuksesta, että mitkään kipulääkkeet eivät vie pois kuntosalikäynnin jälkeistä kipua vaan seuraava yö valvotaan kipujen kourissa ja aamulla töihin lähtö on todellista tuskaa.

Hyi että liikunta on inhottavaa. Varsinkin koululiikunta sai aikoinaan vihaamaan kaikkea mahdollista liikuntaa. Kun pääsin koululiikunnan aiheuttamasta kammosta eroon (n. 20 v myöhemmin), olen kokeillut mm. uintia, vesijuoksua, jumppaa (erilaisia), hiihtoa, pyöräilyä, sählyä, jalkapalloa, koripalloa, kuntosalia, luistelua, lumikenkäilyä, jotain itämaista lajia, olikohan se joku chigun, vatsatanssia, hölkkää, sauvakävelyä. Ja kaikki yhtä inhottavia ja tylsiä. Mutta näitä kokeillessa on tullut harrastettua liikuntaa monta vuotta sen muutaman kerran viikossa.

Pari vuotta sitten tutustuin joogaan ja voi että! Se on niin mun laji, tykkään ihan hirveästi. Ja toisin kuin luullaan, siinäkin saa hien pintaan, lihasvoima kasvaa. Lisäksi nivelten liikkuvuus paranee, samoin notkeus. Nykyään joogaileen jokatoinen päivä. Lisäksi on pakko käydä kävelyllä, kun meillä on aika iso koira, joka päivä käyn sen kanssa n. 5-7 km lenkin. Ja kiusaan kuitenkin itseäni niillä hieman vähemmän inhottavilla lajeillakin, käyn muutaman kerran kuukaudessa salilla, ehkä kerran kuukaudessa vesijuoksussa ja talvella lumikenkäilen.

Ihan terve olen, 47 v, 170 cm 63 kg.

Joku sanoi joskus jossain, että koulujen liikuntatunnit ovat aiheuttaneet paljon vahinkoa kansanterveydelle, ja uskon häntä kyllä. Niin moni ihminen on oppinut vihaamaan liikuntaa juuri liikuntatunneilla, vaikka sitä ennen on ihan tykännyt liikkumisesta, ja ton 20 vuotta sen jälkeen alkaa taas tykätä liikkumisesta.

Opiskelen ja meillä on opettaja, jonka tehtävä on opettaa oikeita liikkeitä ettei työ kuormita liikaa. Hänellä on tapana valita umpimähkään ryhmästä joku, joka sitten ohjeiden mukaan yrittää tehdä jonkun liikkeen. Yleensä tämä mallioppilas on hyvin ahdistunut ja paskajäykkänä eikä osaa noudattaa näitä ohjeita heti oikein ja opettaja sitten tuuppii ja vääntää häntä eri asentoihin, taivastelee lihasten kireyttä ja patistelee salille. Jos ihminen jo käy salilla, hän antaa siinä kaikkien edessä neuvoja, että tämä ihminen käy salilla selvästi väärin. Painosta huomautellaan myös. Sen jälkeen kun hänelle selvisi, että oppilaat kammoksuvat sitä että joku kommentoi heidän ylipainoaan, opettaja on alkanut valita erityisen hoikkia ja korostaa sitä, että tulehan tänne kun olet niin mahdottoman hoikka. Nyt ne hoikatkin on sitten ahdistuneita. Jos tunnit eivät olisi pakollisia, kukaan ei kävisi niillä.

Kun joku sitten sanoi, että täällähän on meininki kuin koulun liikuntatunnilla, olin tosi järkyttynyt että näin monella oli sieltä huonoja kokemuksia. Minä olen aina ollut kömpelö, mut nää muut ei ole. Suurin osa on normaalipainoisia ja liikunnallisia ihmisiä.

En ole normaalipainoinen vaan aina ollut ylipainoinen, mutta ei liikuntainho siitä ole kiinni.

Palloilulajeista pidän, etenkin ne joissa pelataan kaksin eri puolilla verkkoa (sulkis, tennis, pingis), mutta ei ole kaveria niihin harrastuksiin. Ja tykkään esim. haravoida pihaa ja hakata halkoja, ym. hyötyliikunnasta. Sellaista puuhaa täällä kaupungissa vain ei ole. 

Kaikki muut lajit ovat vastenmielisiä. Ennen muuta jotenkin tylsää ja pitkästyttävää. Ei ole aivoille tekemistä suorituksen aikana, toisin kuin palloilussa. Ylipirteän ohjaajan vetämä ryhmäliikunta pahinta, kun tuntuu että pitäisi esittää että minullakin on kivaa ja mahtava fiilis.

Vierailija kirjoitti:

Tuli tosta vikasta kommentista mieleen, että oletteko varmasti kaikki harrastaneet tarpeeksi raskasta/kuluttavaa liikuntaa? Siitä se hyvä olo tulee, ainakin mulle. Kävelemällä, hölkkäämällä tai todella kevyellä punttitreenillä sitä ei saa. Mulle on vaikee ymmärtää ajatus, ettei saa hyvää oloa siitä että on tehnyt jotain raskasta ja selvinnyt siitä, vaikka näin varmasti voikin olla.

Kuntopyörällä kun vetää kunnon intervallitreenin niin on varmasti tarpeeksi raskasta! Mutta mitään euforiaa ei silti tule.

Joskus uutisoitiin lehdissä tutkimuksesta, että jotain kymmenen prosenttia ihmisistä olisi niitä, jotka sellaista vain eivät koe.