Vain elämää... vai onko?

Olen tässä miettinyt omaa elämääni. Kaiken pitäisi olla kunnossa mutta silti tuntuu että kaikki kaatuu niskaan. Tämä päivä on taas semmoinen kurja, olen huutanut kurkku suorana lapsille 5v,kohta 3v ja 1v 2kk, aivan turhista asioista. Huutamisen jälkeen tulee todella hhuono olo!

Miksi Huudan? Miksen ole kuin normaali Äiti joka voi selvittää asiat puhumalla? Miksi turvaudun aina tuohon karjumiseen? Se ei auta mitään, tiedän sen, mutta...

Koen olevani huono äiti. Mieheni on paljon kotona, touhuaa lasten kanssa, mutta silti usein tunnen että olen aina vain lasten kanssa.

Yhteistä aikaa mieheni kanssa ei ole, aino hetki on se kun tuijotetaan telkkua silmät puoliksi auki ja sitten toinen lähtee nukkumaan. Tuntuu että en edes osaa puhua enää mieheni kanssa, ainoastaan lasten asioista puhutaan, omista vaietaaan.

Nuorimmaisemme on ollut allerginen kaikelle, kotimaiset viljat, kananmuna, maito, soija ja koivunsiitepöly. Tämä hänen vauva-aika on mennyt kuin usvassa, väsymys ja huoli painavat edelleen. entä jos taas saa sen anfylaktisen reaktion?´Mitä jos syö jotain sopimatonta? ja nyt tänä keväänä viela sai astmadiagnoosin. Tämä vaatii paljon ja on siis pois toisilta lapsiltani. Tästäkin koen olevani epäonnistunut äitinä, kun en pysty jakamaan itseäni kaikille tarpeeksi.

Ehkä sekin on vienyt molempien voimia, ja nyt kun allergiat ihanasti on helpottaneet, voimani ei ole palanneet. Päinvastoin! Mikä siis neuvoksi?



Omaa aikaa minulla ei juurikaan ole, jumpassa käyn, mutta sekään ei ole nautinto, koska joudun itse vetämään sitä...Koska ei ole oikein kiinnostusta keksiä jumppaan askelkuvioita, niin se ei auta omaa jaksamistani...



Kiitos sinulle joka jaksoit lukea tämän paapatukseni läpi, jo tämä kirjoittaminen helpotti oloani. Ja jos joku jaksaa vastata olen jo hyvin kiitollinen.