"elämä ei koostu niistä hetkistä, jolloin hengität, vaan niistä, jolloin henkesi salpaantuu."

Henkeäsalpaavia hetkiä on elämässä vähän. On nautittava joka henkäyksestä ja arvostettava sen ainutlaatuisuutta.

Tarvitaan myös tasaisuutta, että ne henkeäsalpaavat hetket tuntuvat miltään.

Ja niitäkin hetkiä muistelee mielellään.

Ihmisen elämä EI koostu pelkästään käänteentekevistä huippukohdista. Niitä on ihmisen elämästä ehkä about 0,01%. Muu aika on suht tasaista arkea, ylä- ja alamäkineen. Jos alkaa hakea ja korostaa niitä poikkeuksia, ei voi elää normaalia elämää, sitoutua mihinkään.



Plus että kun jälkeenpäin muistelee elämäänsä, kummasti sieltä silti nousee esiin tunnelmia, siis sellaisia ihan arkisia tunnelmia. Miltä tuntui herätä lapsena kesämökillä auringonpaisteeseen. Miltä tuntui nukkua eka yö uudessa omassa kodissa. Miltä tuntui kulkea pakkasaamuisin töihin, kun aurinko vasta nousi. Miltä tuntui imettää omaa vauvaa.



Siis arkisia tapahtumia, mutta sellaisia, jotka kuitenkin syvimmin rakentavat meitä, tekevät meistä sellaisia kuin me olemme.



EI jotkut yksittäiset hetket, jotka sillä tapahtumahetkellään tietysti tuntuvat tärkeiltä ja "tätä en koskaan unohda" -asioilta.

minulla ne henkeäsalpaavat hetket ovat olleet pääosin kielteisiä:



mm. oman äidin kuolema yllättäen, lapsi ei yhtäkkiä hengittänytkään, mies kolarissa silmieni alla jne.



Onnellisissa hetkissä olen hengitellyt hieman syvemmin, mutta henki ei sentään ole salpaantunut.

ns. "viisauden sanoja". Facebook yleensä täynnä tuollaisia liirumlaarumeita.

Pliis.. keksikää jotain omaa edes.

Ihmisen elämä EI koostu pelkästään käänteentekevistä huippukohdista. Niitä on ihmisen elämästä ehkä about 0,01%. Muu aika on suht tasaista arkea, ylä- ja alamäkineen. Jos alkaa hakea ja korostaa niitä poikkeuksia, ei voi elää normaalia elämää, sitoutua mihinkään.

Plus että kun jälkeenpäin muistelee elämäänsä, kummasti sieltä silti nousee esiin tunnelmia, siis sellaisia ihan arkisia tunnelmia. Miltä tuntui herätä lapsena kesämökillä auringonpaisteeseen. Miltä tuntui nukkua eka yö uudessa omassa kodissa. Miltä tuntui kulkea pakkasaamuisin töihin, kun aurinko vasta nousi. Miltä tuntui imettää omaa vauvaa.

Siis arkisia tapahtumia, mutta sellaisia, jotka kuitenkin syvimmin rakentavat meitä, tekevät meistä sellaisia kuin me olemme.

EI jotkut yksittäiset hetket, jotka sillä tapahtumahetkellään tietysti tuntuvat tärkeiltä ja "tätä en koskaan unohda" -asioilta.

rupesin miettiin tuota ja mullekin tulee mieleen enemmälti sellasia arjen tilanteita.

pääasiassa ihanasta tasaisesta elämästä. Joka ei aina ole edes niin tasaista ja seesteista, vaan pinnojen palamista ja kirosanojen päästelyäkin, mutta sitä, kun voi illalla rauhallisena huokaista ja tuntea mielenrauhaa edes jossain määrin. Niitä hetkiä sitä muistelee myöhemmin eniten, kun on ollut elämä uomissaan ja jurnuttanut tasaiseen tahtiin.



Onneton on se, joka kaipaa koko ajan jotain hirveää äksöniä ja hengen salpautumista. Ja tekee ympäristönsäkin onnettomaksi.

Tuon uskominen on varma tie pitkästymiseen ja pääosin onnettomaan elämään, jossa arki tuntuu tympeältä ja sitä on yritettävä pakonomaisesti paeta esim. rakastumisiin, matkoihin, huippukokemuksiin jne. Ja koska niitä välttämättä on harvoin, tuntuu elämä enimmäkseen epätyydyttävältä tai pitkästyttävältä elämän "alkamisen" odottelulta. Ja sitten kun sellainen huippuhetki (vaikka matka) joista elämä muka koostuu tulee, onkin jo pelko että kohta tämä loppuu.



Ei, ei minusta elämä koostuu kaikista hetkistä joita siinä on. Täyteen elämään kuuluu niin surun, kivun, ilon, autuuden, kuin ahdistuksen hetketkin. Minä uskon enemmän siihen zeniläiseen viisauteen jonka mukaan "jokainen lihapala on paras lihapala", eli jokainen hetki on paras osa oikeaa elämää - siihen, että pyrin olemaan arvottamatta hetkiä hyviksi ja huonoiksi, vain kokemaan jokaisen hetken kuin lahjan.