Lue keskustelun säännöt.
Kuinka eroon koulukiusatun stigmasta?
03.05.2012 |
Tuli tuosta yhdestä keskustelusta mieleen. Olen koulukiusattu ja kärsin menneisyydestäni edelleen muodossa ja toisessa. Olen vetäytyvä ja haluan mielelläni pysytellä taka-alalla ja olla mahdollisimman huomaamaton. Mutta työelämään nuo ominaisuudet eivät sovellu, eivät ainakaan minun ammattiini jossa pitäisi osata esiintyä ja olla persoonallinen. Tämän takia koen jatkuvia vaikeuksia työssäni ja harkitsen jo kokonaan vetäytymistä työelämästä. Kuinka tästä pääsisi eroon?
Kommentit (2)
työhön liityeessään esiintymisessä on se etu, että siinä voi piiloutua ammattiminän taakse. vaikka kuinka työtä joutuisi tekemään "koko persoonallaan", sitä kuitenkin tehdään ammattipersoonalla, joka on sen oman asiansa asiantuntija. Se en ole pelkästään "minä", vaan se on asiantuntija, jonka asiat ovat oikeita ihan siitä riippumatta, olenko minä maailman paras vai surkein. Ja vähän ajan päästä välähtää mieleen, että koska ne asiat, jotka osaan ja tunnen, OVAT oikeita, en minäkään ihan surkea voi olla.
Se kirpaisee ensin, mutta tottuttelu auttaa nopeasti.
Muuten ja varsinkin henkilökohtaisessa elämässä minäkin olen edelleen aika vetäytyvä, mutta minua se ei haittaa. Saan olla sitä. EI kaikkien tarvi häsätä joka puolella kaiken aikaa kaikkien kanssa. Saan valikoida.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikä useimmiten helpottaa. Apuna voi myös käyttää lääkitystä (esim. bentsot) jos ei itse pärjää.
Mä olen myös ollut tuollainen, mutta olen pärjännyt oikein hyvin joskin vaikeat ajat oli nuorena. Paras vetoni oli opiskelujen jälkeen jäädä yliopistolle opetustehtäviin, vaikka ne pelottivat aivan kauheasti. Se oli ihan hirvittävää puhua isolle salille ihmisiä, mutta vähitellen totuin. Pari vuotta se kesti etten ollut suunnilleen ripulilla pelosta ennen luentoa tai harjoitustuntia ja etten änkyttänyt punaisena paniikissa luokan edessä välillä.
Kuitenkin tuona aikana multa vähitellen katosi koko mokailun ja esiintymisen pelko. Sitten siirryin liike-elämän palvelukseen ja sittemmin olen koko ajan huomannut että en enää ole ollenkaan arka ja vetäytyvä työtilanteissa, päinvastoin olen joskus jopa pelottavan päällekäyvä ;) Itsevarmuutta vaan tullut niin paljon ajan ja iän kanssa, nyt olen 37 v.
Läheisemmissä ihmissuhteissa olen kyllä edelleen onneton arka tumpula, kun ei ole ammattilaisroolia tukena. En esim. keksi mitään puhuttavaa ihmisille ja sitten vaivaannun. Sinkkuna ja erakkona siis elelen mutta en nyt kärsikään tästä joten ei ole ollut motiivia yrittää rohkaistua tarpeeksi. halutessani pystyisin, sen uskon, kuten pystyin työasiassakin.