Luin tänään kirjan synnytyksen jälkeisestä masennuksesta..

itselläni diagnosoitiin kolme vuotta sitten, esikoisen syntymän jälkeen synnytyksen jälkeinen masennus, tosin lievä sellainen. mutta sekin oli jo sen verran rankkaa koettavaa, meinasi parisuhde/avioliitto kariutua ja muutenkin elämä oli luisua aika kauas omista käsistä... onneksi sain siihen apua niin varhaisessa vaiheessa, eikä tarvinnut sentään minkään pahimpien pohjamutien kautta mennä.



itse olen puhunut masennuksestani ja siihen johtaneista syistä hyvinkin avoimesti, enemmän ehkä niistä syistä, minkä vuoksi kai olenkin tainnut saada usein sitä palautetta että eihän tuo nyt ihme ollut että masennuin. mutta olen kyllä huomannut, että sillä on merkitystä, miten aloitan asiasta kertomisen - ensin syyt ja sitten seuraukset eli masennus, ja ihmisten on helpompi käsittää ja hyväksyä ettei se ehkä ollutkaan mun oma vikani ja etten ehkä voinutkaan sille mitään että masennuin. mutta jos aloitan kertomalla sairastaneeni synnytyksen jälkeisen masennuksen, niin sen jälkeen olen voinut kertoa syitä sille vaikka kuin paljon, ja silti palaute on useimmiten luokkaa "sä vaan olit liian nuori äidiks" tai jostain muusta syystä kelvoton ihminen, kun kehtasin mennä masentumaan. ihan kuin olisin sen itse valinnut.

Itse masennuin vain lisää, kun luin sitä. Oli vammaista lasta, koliikkivauvaa, jne. Itselläni täysin terve, hyvinnukkuva lapsi ja masennuin silti.

siis kirja oli Piia Haaralan "vauvan varjo"..

Kirjastosta lainasin tänään ja luin sen hups vaan loppuun tänään.. Siinä oli pieniä tarinoita eri äitien kertomina minkä asteisia masennuksista ovat selvinneet tai selviämässä.. Jotenkin avasi silmäni siihenkin, kun täällä palstalla ihmiset kirjoittelee mitä sattuu, että jos joku oikeasti on niin huonossa jamassa niin hirveää jos kommentit on jotain tuota hölmöläisen luokkaa.. Sillä näin suht selväjärkisenäkin välillä tuohtuu joistakin kommenteista.. (mikä on hölmöä, juu..)

Meinaa monella oli tarinana se, että synnytys oli päättynyt sektioon, mistä tunsivat huonommuutta ja sitten imetys ei onnistunut... jne.. kun täällä palstalla näistä asioista niin kovasti vauhkotaan niin tuntuu pahalta ajatella että masentuneet sitten OIKEASTI luulevat olevansa sitten huonoja äitejä sen takia... (vaikka ovatkin masentuneita..)

äh, suosittelen lukemista kaikille niille, jotka vannotte pärjäävänne yksin, tuli mikä tuli... Ehkä voisi antaa joitakin "vinkkejä" ihmissuhteisiin..