Psykoterapialla " parantunut" , toipunut hetken käytettävissänne!

Millä? Mikä alkuperäinen syy terapialle?

ts. että käyttäydyt jopa päinvastaisesti kuin mitä olotilasi on?

montaa mielialalääkettä kokeiltiin, yhdessä vaiheessa oli lisäksi psykoosinestolääkitys. Myös rauhoittavia ja unilääkkeitä käytin.



Alunperin hakeuduin terapiaan huonon äitisuhteen vuoksi, asuin tuolloin vielä hänen kanssaan.

Itsellä on joitain outoja fobioita (mm. paranormaalit jutut) ja pakkoajatuksia (mm. jatkuva pelko, että lapsille tapahtuu jotain)

Siis nykyään olen jo toipunut. Kyllä mä pystyin aikoinani aika pitkälti pitämään sosiaalisen maskin, esim. töissä hoitamaan hommat. Olen aina ollut enemmänkin ikuinen selviytyjä kuin kotona nyhjöttäjä. Tämä piirre ei suinkaan nopeuttanut toipumistani, sillä aina tuntui olevan jotain, mikä olisi vielä pakko jaksaa.



Aina ei kuitenkaan onnistunut, silloin pakenin paikalta tai jäin ylipäätään makaamaan peiton alle.

" Minkälaisia ongelmia on ollut ja minkä asteisia?

Itsellä on joitain outoja fobioita (mm. paranormaalit jutut) ja pakkoajatuksia (mm. jatkuva pelko, että lapsille tapahtuu jotain)"



Olin lähinnä tosi ahdistunut ja hukassa itseltäni, kärsin myös vakavasta masennuksesta n. 5 vuotta. Pelkoja oli myös, lähinnä sosiaalisia. Ongelmani olivat hyvin vaikea-asteisia, olen ollut sairaalahoidossa ja näiden vuoksi poissa työelämästä jo useita vuosia.

vosiko olla mahdollista, että olisit vaan iän myötä kasvanut ihmisenä ja ajattelisit nykyään asioista eri tavalla joka tapauksessa?

t.3

Aukaisin av:n ja tämä oli ekana. Hassua!

Itse käynyt psykoterapiassa muutama vuosi sitten vain vuoden ajan. Se ei riittänyt. Nyt pitäisi päättää aloitanko uudelleen. Pyörin jatkuvasti kehää. Olen aina väsynyt, vaadin itseltäni liikaa tai oikeastaan en saa mitään aikaiseksi. Työelämään en uskalla mennä sillä väsyn siellä niin nopeasti, pelkään että saan kuitenkin potkut kun en ole tarpeeksi hyvä. En jaksa opetella taas uutta työtä ja huomata taas ettei se olekaan minua varten. Tiedän olevani fiksu, mutta koska olen usein henkisesti tai fyysisestikin niin väsynyt etten jaksa opetella tai muistaa asoita. Unohdan yleensä neuvolat, syntymäpäivät yms.

Vaikea selittää näin lyhyesti mutta mulla olisi montakin kysymystä sinulle. Miten terapia sinua auttoi esim. työelämässä.

" Oliko parantumisesi juuri psykoterapian ansiota vai

vosiko olla mahdollista, että olisit vaan iän myötä kasvanut ihmisenä ja ajattelisit nykyään asioista eri tavalla joka tapauksessa?"



Parantumiseni on varmasti johtunut juuri psykoterapiastani. Ongelmani olivat niin syvällä minuudessani, että sitä ei olisi kypsyminen voinut muuttaa. Tarvittiin hyvin rankka ja pitkä hoito, jotta jähmettyneet ongelmani saatiin purettua, käsiteltyä ja minä rakennettuani itseni uudestaan.

Ilman terapiaani en olisi osannut hahmottaa lapsuuttani. Perheessäni oli ihan tiettyjä juttuja, joita en ollut ymmärtänyt, mutta jotka selvisivät terapiassa, niistä lähti parantuminen. Aiemmin luulin, että minä vaan satun olemaan mielenterveysongelmainen, nyt ymmärrän, että sellaista ei tapahdu sattumalta.

Itsellänikin on ollut ongelmia lapsuudessa/nuoruudessa isäni kanssa ihan siihen pisteeseen asti, että jatkuvat henkisen väkivallan uhrina itsetuntoni oli nollilla. Vieläkin otamme useasti yhteen, koska olemme kumpikin itsepäisiä persoonia. Olen kuitenkin saanut itsetuntoni takaisin, mutta en ole kuitenkaan täysin toipunut traumastani.

odata hetki

http://www.vauva-lehti.fi/keskustele/tm.asp?m=6087468&p=1&tmode=1&smode…

Aluksi psykoterapia ei todellakaan auttanut. Kaikki energia meni paranemiseen tai siinä vaiheessa terapiaprosessi oli toki vasta alussa. Jäin sairaslomalle, jolla olin tosi pitkään.

En ole enää palannut vanhaan työpaikkaani, koska se oli ihan perseestä. Sen sijaan jatkoin vanhoja opintojani.

Opiskelussa on ollut hyötyä paljonkin. En stressaa, energiaa enemmän, kun ennen suuri osa energiastani oli sitoutunut ongelmiini, voimavarani eivät olleet käytettävissäni täysimääräisesti.

En myöskään jännitä, pingota enää juurikaan. Sosiaaliset tilanteet eivät pelota. Luovuus on palannut - tai pikemminkin saapunut elämääni.

kyselemään juuri terapioista ja heti osui silmään tämä juttu.



Itselläni on takana kolmen viikon sairausloma masennuksesta johtuen, en tiedä oliko masennus lievä, keskivaikea vai vaikea.



Minulla on yksi lapsi. Jo odotusaikana huomasin olevani normaalia lyhytpinnaisempi ja ailahtelevaisempi, sama on jatkunut lapsen synnyttyä. Voiko synnytyksenjälkeinen masennus alkaa jo ennen synnytystä?



Taustani: alkoholistiperheen lapsi, joka tottunut aina kantamaan huolta muista. Myöhemmin pitkä suhde aluksi alkoholinsuurkuluttajan ja erohetkellä jo selvästi alkoholistin kanssa.



Tällä hetkellä hyvä suhde, kunnollinen mies, työ ja lapsi. Kaikki elämältä eniten kaipaamani tärkeät asiat, jotka olen saavuttanut viiden vuoden sisällä. Kaikki on hyvin, mutta miksi olo on tyhjä?



Oma diagnoosini on että olen jumiutunut huolehtimaan ja kontrolloimaan sekä elämään ainaisessa jännityksessä. Nyt kun näitä taitojani ei enää tarvita olenkin tarpeeton, en tiedä mitä tekisin. En osaa elää normaalia elämää ja iloita normaaleista asioista. Pelkään että kaikki hyvä otetaan vielä minulta pois, enkä uskalla kunnolla edes ääneen sanoa, että asiat ovat hyvin. Koskaan aiemmin elämässäni en ole tuntenut oloani yhtä turvalliseksi kuin nyt, miksi sitten henkinen puoli alkaa pettää juuri nyt.



Osaatko suositella minulle jotain terapiaa? Onko tarinassani yhtymäkohtia sinun menneisyyteesi?



nimim. terapian tarpeessa

" saanko kysyä, että minkälaisia juttuja perheessäsi on ollut mitkä vaikuttivat sinut psyykkeeseesi?

Itsellänikin on ollut ongelmia lapsuudessa/nuoruudessa isäni kanssa ihan siihen pisteeseen asti, että jatkuvat henkisen väkivallan uhrina itsetuntoni oli nollilla. Vieläkin otamme useasti yhteen, koska olemme kumpikin itsepäisiä persoonia. Olen kuitenkin saanut itsetuntoni takaisin, mutta en ole kuitenkaan täysin toipunut traumastani."



Miten mä sen sanoisin. Mulla oli ns. normaali ihanneperhe. Mutta ei ollutkaan, tunneilmapiiriltään, ihan sekopäitä koko sakki. Kesti tosi pitkään tajuta, miten kieroa meininkiä siellä oli. Mä olin tosi rakastettu lapsi, mutta myös hirvittävällä tavalla vanhempien ongelmiin valjastettu pelastaja.

Yhä selvemmin tajuan perheeni vaikutusta omaan minääni. Olen saanut myös selviteltyä asioita isäni kanssa, se on auttanut tosi paljon, ollut kyllä tosi rankkaa.

" haluaisitko kommentoida jotain tähän ketjuun?

http://www.vauva-lehti.fi/keskustele/tm. asp?m=6087468&p=1&tmode=1&smode=1"



Kyllä mä tohon pystyn samaistumaan. Kuten sanoin, minä myös huolehdin vaan toisista, koskaan ei ollut mun vuoro. En uskonut, että minun tarpeillani olisi myös oikeutuksensa, että voisin vaatia vastavuoroisuutta.



Mulle tulee mieleen suositella tuon ketjun ap:lle kirjaa Kiukku on voimaa, opas naisille läheisten ihmissuhteiden muuttamiseen. Löytyy ainakin Helsingin kirjastoista. Tuo kirja oli mulle aikoinaan tosi merkittävä, sitä suositteli ihana parisuhdeterapeuttimme. On tosi selkeä ja rakentuu esimerkkitapausten kautta.



Luulen, että tän tyyppiset ongelmat on tosi tyypillisiä naisille. Niin meidät on kasvattu.



Radikaalimpana vaihtoehtona tulee mieleen suositella feminististä radikaaliterapiaa tai ainakin kirjallisuutta aiheesta. Siinä on kaiketi kyse just alistavien sukupuoleen sidonnaisten käytösmallien muuttamisesta.

Vau, tuota minä olen haikaillut...että saisin luovuuteni ulos. Tiedän minulla on sisälläni pallljon potentiaalia vaikka mihin mutta kun kaikki energia on mulla sitoutunut omiin ongelmiin tai oikeastaan normaalielämästä selviytymiseen. Kun toisille ruoanlaittaminen on helppoa. Mulla tuhraantuu siihen paljon aikaa. Minä en pysty tekemään kahtaa asiaa yhtäaikaa. Silti tiedän että sisälläni on kapasiteettia mutta en osaa tai jaksa saada sitä ulos kun olen aina niin poikki.

Nyt olen huomannut että erittäin sosiaalisena ihmisenä olenkin alkanut karttaa ihmisiä. En jaksa enää teeskennellä ja pitää jaksavan ja iloisen kuorta yllä. Olen lopen väsynyt. Lapset vievät viimeiset mehut. He ovat ihania mutta haluaisin että voisin iloita heistä enemmän. Taustat ovat monimutkaiset mm. alkoholiin kuollut isä, äiti jolle olen ollut aina kaveri tai tukija. Olen erittäin kiltti suorittaja vaikka sitä ei päällepäin huomaisikaan sillä osaan hyvin esittää avointa ja huoletonta sekä hassua tyyppiä vaikka tosiasiassa olen paniikissa kun tapaan ihmisiä, syviä ajatuksiani en uskalla kertoa menettämisen pelossa ja pelkään jatkuvasti. Saan raivareita väsyessäni. Lääkitys on Ceromex. Missähän näistä asoista voisi keskustella niin että olisi aina tietyt nimimerkit. Olisi helpompaa kuin täällä av:llä. mulle ois nämä keskustelut ois tärkeitä?

Vierailija:

Aluksi psykoterapia ei todellakaan auttanut. Kaikki energia meni paranemiseen tai siinä vaiheessa terapiaprosessi oli toki vasta alussa. Jäin sairaslomalle, jolla olin tosi pitkään.

En ole enää palannut vanhaan työpaikkaani, koska se oli ihan perseestä. Sen sijaan jatkoin vanhoja opintojani.

Opiskelussa on ollut hyötyä paljonkin. En stressaa, energiaa enemmän, kun ennen suuri osa energiastani oli sitoutunut ongelmiini, voimavarani eivät olleet käytettävissäni täysimääräisesti.

En myöskään jännitä, pingota enää juurikaan. Sosiaaliset tilanteet eivät pelota. Luovuus on palannut - tai pikemminkin saapunut elämääni.

" Itselläni on takana kolmen viikon sairausloma masennuksesta johtuen, en tiedä oliko masennus lievä, keskivaikea vai vaikea.

Minulla on yksi lapsi. Jo odotusaikana huomasin olevani normaalia lyhytpinnaisempi ja ailahtelevaisempi, sama on jatkunut lapsen synnyttyä. Voiko synnytyksenjälkeinen masennus alkaa jo ennen synnytystä?"



Kyllä. Tunnetaan ihan masennuksen lajina raskauden aikainen masennus. Oma käsitykseni on (tiedän myös opintojeni puolesta faktojakin), että syyt ovat taustassa. Aiemmat mielenterveydelliset ongelmat ovat merkittävin riski. Toisaalta myös kokemukset omalta vauva-ajalta nousevat pintaan, raskaus herkistää niille. Ja aika monen meistäkin äiti on ollut masentunut tai muuten vaan vajaavaisesti kykenevä vastaamaan vauvan tarpeisiin.







" Taustani: alkoholistiperheen lapsi, joka tottunut aina kantamaan huolta muista. Myöhemmin pitkä suhde aluksi alkoholinsuurkuluttajan ja erohetkellä jo selvästi alkoholistin kanssa.

Tällä hetkellä hyvä suhde, kunnollinen mies, työ ja lapsi. Kaikki elämältä eniten kaipaamani tärkeät asiat, jotka olen saavuttanut viiden vuoden sisällä. Kaikki on hyvin, mutta miksi olo on tyhjä?"



Jokin kohta sinussa on tyhjä. Näin minäkin kuvailin itseäni, että on vain tyhjiä kohtia. Terapiassa selvisi, että ei niissä kohden oikeasti ollut tyhjää, vaan niin kipeitä tunteita ja kokemuksia, että mieleni ei suostunut yhdistämään asiaa a kokemukseen b. Sitä sanotaan dissisoaatioksi. Terapiassa näitä yhteyksiä alkoi löytymään, valtavasti patoutuneita tunteita.

Lisäksi tuota tyhjyyttä tai ahdistusta usein alkaa tuntea vasta turvallisessa elämäntilanteessa. Tiedän monille ystävilleni käyneen niin, että vasta rakastavassa parisuhteessa on tapahtunut romahdus, juuri kun kaiken piti olla hyvin. Aiemmin ei olisi ollut turvallista edes huomata, että jotain puuttuu, omasta itsestään.







" Oma diagnoosini on että olen jumiutunut huolehtimaan ja kontrolloimaan sekä elämään ainaisessa jännityksessä. Nyt kun näitä taitojani ei enää tarvita olenkin tarpeeton, en tiedä mitä tekisin. En osaa elää normaalia elämää ja iloita normaaleista asioista. Pelkään että kaikki hyvä otetaan vielä minulta pois, enkä uskalla kunnolla edes ääneen sanoa, että asiat ovat hyvin. Koskaan aiemmin elämässäni en ole tuntenut oloani yhtä turvalliseksi kuin nyt, miksi sitten henkinen puoli alkaa pettää juuri nyt. "



Kuulostaa osuvalta sun omat pohdinnat. Uudet toiminta- ja ajatusmallit on opeteltava. Mulla ei ollut ainakaan käytössä terveitä sellaisia ennen terapiaa. Se, että sulla on asiat nyt hyvin, merkitsee sitä, että voit vihdoin pistää itsesikin kuntoon. Nyt on sinun vuorosi ja juuri selvittämällä menneisyytesi saat parhaimman takuun onnen jatkumisesta. Sillä vastoinkäymisiähän elämässä tulee aina, mutta tärkeintä on kyky kohdata ne, esim. kriisin hetkellä tukeutua toisiin, tukea toisia - suunnata tulevaan.



" Osaatko suositella minulle jotain terapiaa? Onko tarinassani yhtymäkohtia sinun menneisyyteesi?"



Kyllä mä voin ainakin samaistua tarinaasi. Mulle tulee mieleen, että sulle voisi olla nyt hyödyllistä käydä yhdessä miehesi kanssa pariterapiassa. Siis juuri sinun vuoksesi, ei teillä tarvitse mitään erityistä kriisiä olla. Itse olen käynyt vuoden pariterapiassa ja siitä oli ratkaiseva hyöty avioliitolleni. Opimme ymmärtämään toistemme taustoja, pariterapiassa selvitellään molempien lapsuudenperheitä ja niitä odotuksia, joita kannamme suhteeseen.

" Missähän näistä asoista voisi keskustella niin että olisi aina tietyt nimimerkit. Olisi helpompaa kuin täällä av:llä. mulle ois nämä keskustelut ois tärkeitä?"



Netissä taitaa olla muutamakin keskustelufoorumi mielenterveysongelmille. Mun mielestä yksi kattavimmista on www.tukiasema.net -> keskustelut. Tosin pidä mielessäsi, että siellä käy todellakin kaikenmaailman hullut, joten älä paljasta mitään, mistä sinut voitaisiin tunnistaa. Lisäksi muistelen, että masentuneille äideille olisi ainakin ÄIMÄ, äidit irti synnytysmasennuksesta tms, josta voisi löytyä toisia masentuneita äitejä.