Mua ahdistaa mun sinkkukaverin sunnuntaipuhelut!

Jos ei kerran oo sydänystävä, niin mitä väliä jos vetää herneet nenään.

Ei kukaan voi vaatia, että olen tavoitettavissa joka kerta, kun jollekulle tulee mieleen soittaa. Mulla on myös tuollainen " läpä läpä" -kaveri, joka haluaa aina kertoa omat asiansa ja siihen menee aina 2h ja sen jälkeen olen ihan loppu. Se on usein ainoa aika päivästä, jolloin saisin omaa aikaa. En todellakaan enää käytä sitä hänen kanssaan löpisemiseen. En siis vastaa ja suosittelen muillekin samaa strategiaa.

Rasittavaa tosiaan.

yleensä ihan kiva kun tämä sinkkukamu soittaa juuri sunnuntaisin (soneran euron puhelut..) mutta kun keskustelut on aika ykspuolisia. Saa kuunnella hänen viikonlopun toilailujaan ja valittamista kuinka on väsynyt, kuinka paskaa on töissä, kun ei ole miestä, vedetty lärvit viikonloppuna, jne jne...Koskaan ei kysy mitä me ollaan tehty, miten väsynyt MÄ voin olla vaan koko ajan minä minä minä ...



Viime viikolla soitin purkaakseni hänelle kun töissä oli sattunut yksi ikävä juttu. Hyvä että sain asiaa loppuun kun hän alkaa paasaan omasta työstään ja paasasi 20 min!!!??



Mulla on alkanut mennä hermot koko tyyppii ja sen itsekeskeiseen elämään.

Soittelen mun " sydänystävien" kanssa ehkä 1-2krt/kk ja mulle riittää se (asutaan eri paikkakunnilla, joten ei nähdäkään kuin muutaman kerran vuodessa). Mulla on muutama todella hyvä ystävä ja mulle ystävyyden laadusta ei kerro mitään se, kuinka usein ollaan tekemisissä. Olen tuntenut nämä " sydänystäväni" jo 10-15 vuotta...En ole koskaan itse sopeutunut sellaiseen, että soitellaan joka päivä ja kerrotaan kaikki kuulumiset ja arkipäivän touhut. Toisaalta sellainen voisi olla ihanan terapeuttistakin, enkä millään tavalla tuomitse niitä, jotka niin elävät :) Mulla vain on kotona sen verran monta rautaa tulessa, kun on tosiaan kolme pientä, joista yksi ihan vauva. Olen vain niin " hienotunteinen" ihminen, etten kehtaa sanoa päin naamaa, että älä soita niin usein...

t. ap

Eli täälla näkyy muillakin olevan tätä ongelmaa. Ja vielä tarkennus siihen, että sinänsä vaikka soittaisikin joka viikko, mutta mullakin ne puhelut on monesti hyvin yksipuolista eli hän kertoo omista jutuistaan ja suoraan sanoen, joskus epäilen onko puolet tottakaan, mitä kertoo (liittyvät miehiin ja hänen työhönsä, josta en ole päässyt edes selville, että mikä se on, kun ei sano sitä suoraan...) Se tekee puheluista vielä entistä rasittavampia. Ja kaiken lisäksi hän aina vannottaa mua, etten saa kertoa hänen asioitaan eteenpäin (vaikkei meillä ole kuin yksi yhteinen tuttu: minun äiti...).

t.Ap

Eikä ole pakko vastata. Niin yksinkertaista se on, eikä siitä kannata ottaa huonoa omaatuntoa. Pakkohan se on priorisoida tekemisiään ja tarpeitaan, harvalla pienten lasten äidillä on loputtomasti aikaa tehdä mitään mitä todella haluaisikaan, saati sitten jotain, jota vähempikin riittäisi.



Esim. mulla sunnuntai-iltapäivät ovat ainoa aika, jolloin ihan rauhassa pääsen tunniksi-pariksi koiralenkille, puutarhatöihin kesäisin tai ehdin vaikka ommella ompelukoneella. Sanoi kuka mitä tahansa, niin tätä aikaa en tosiaankaan halua käyttää puhelimessa maratonpuhelun puhumiseen - kenenkään kanssa. Joko en vastaa, jos näen että joku maratoonari soittaa, tai sitten sanon ihan suoraan, että olen just menossa ovesta ulos koiran kanssa, en ehdi puhua.



Tästä joku nostaa varmaan metakan, että onpa tylyä ja että ystävät varmasti kaikkoavat noin, mutta tästä olen aivan eri mieltä. Todelliset ystävät ymmärtävät, että aikansa kutakin ja että tosi ystävyys säilyy, vaikkei joka viikko puhukaan kahta tuntia puhelimessa.

ystävällisesti puhelun.

no nyt on vain vähän aikaa, olemme juuri lähdössä lasten kanssa ulos, mutta kerro lyhyesti. Näin minä sanon kavereille suoraan, kun en ehdi puhua. Jos on jotain todella tähdellistä, niin ehtii kyllä sanomaan sen siinä ajassa ja tajuaa tiivistää sen, mitä halusi sanoa. Ihan toimiva juttu ainakin meikäläisen tuttavapiirissä.



Toinen vaihtoehto: soita sinä sille kaverille, silloin kun sulle sitten sopisi.

Miksi tehdä asioista niin vaikeita? Mä ainakin mielelläni juttelen ihmisten kanssa. Osaan laittaa ruokaa, vaihtaa vaippaa, imettää jne samalla kun olen puhelimessa. On se niin hankalaa.

Tais olla niin kiire AV:lle ettei ehtinyt ystävän kanssa puhelimessa keskustelemaan.... Säälittävää.

mutta kun noita taaperoita on enemmän kuin yksi niin tuon löpinäajan käyttää mielellään jo johonkin muuhun.



Terveisin samasta ongelmasta kärsinyt. Onneksi tämä kaveri ei enää soita!

Miten voitte pitää ystävinänne ihmisiä joiden kanssa ette viitsi edes puhelimessa jutella?



Mulla kans ystävä joka ei koskaan vastannut puheluihin. Eipä olla ystäviä enää.

Samaa on ihmetelleet hänen muutkin ystävät.

Vauvasta ei koskaan tiedä milloin pitää imettää, vaippa vaihtaa, huuto tulee jne.. Taapero samaten ei koskaan tiedä kauanko viihtyy jne..Ei pysty olemaan puhelimessa kahta tuntia, niin ei pysty. Kaveritkin käsittivät sen, kun jokainen puhelu loppui siihen, kun sanoin et nyt pitää lähteä vaihtamaan vaippa kun kakki, nyt pitää lähteä ruokkimaan kun huutaa suoraa päätä jne..

MUTTA kannattaisi myös sopia kaverin kanssa, että TAPAATTE joskus. Kutsu kaverisi sunnuntaina teille, niin voitte jutella siinä niitä näitä.



Muistan itse sellaisen ajan, kun olisin mielelläni puhunut pitkiä puheluita niin lapsellisten kuin lapsettomien kavereiden kanssa. Pidemmän ajan mittaan sitä osa lapsellisista vain jäi, koska tunsin itseni " ylimääräiseksi" soittajaksi. Musta tuntui siltä, että yritän tehdä kaikkeni, jotta ystävyys säilyisi, mutta toiselle olin vain pelkkä riesa.



Kuitenkin jotkut äidit, joilla lapsia, ovat AINA jutelleet tosi mielellään ja ovat olleet ilahtuneita puhelusta. Yhden äititutun kanssa ollaan juteltu pitkiä puheluita jo muutaman vuoden ajan. Ystävyytemme alkutaipaleella hänen nuorimmaisensa oli 2v ja vanhempi 3v. Nyt tytöt ovat 6v ja 7v.

Musta on IHANAA kun mun sinkkukaverit soittelee ja kertoilee juttujaan, mun arki kun nyt on tammoista kakkavaipan vaihtoa ja lapsen syottamista.



Tulis ikava jos ei ne soittelisii.

lapsen saatuani kuunnella enää sinkkuystäväni iänikuisia jorinoita ja sanoin sen hänelle. Laittoi välit poikki - hyvä niin.

Toteaa vain ystävällisesti:" Mä en jaksa enää puhella, lopetetaan jo, hei-hei!"

Kyllä hyvin voi laittaa ruuat ja ripustaa pyykit ja samalla höpöttää puhelimessa. Puhelin taskuun ja nappi korvaan.



Hyvää ne ystävät kaikille tekee.



Minä myös välttelin yhden ystäväni puheluita, koska ne kestivät ja kestivät, ja hän oli usein sekavassa mielentilassa. Nyt tämä ystäväni kuoli. Eipä tarvitse enää vältellä. Ja tietenkin.... kaipaan ystävääni ja niitä puheluitakin...

Mutta kysymys on ehkä siitä että mua ei pätkän vertaa kiinnosta mitä mun sinkkukamu valittaa varsinkaan kun keskustelu on ykspuolista ja häntä ei mun asiat kiinnosta.



Ja nykyisin kun lapsi on yli 2v voin kertoa että kun olen puhelimessa niin silloin alkaa huomion haku=pahanteko. Niin ja ei ole miestä kuka silloin katsoisi...



En mäkään soittele mun kavereille joka viikko ja kerro kuinka paljon paskaa taapero sonti ja kuinka paljon räkää valuu nenästä jne... Kyllä kunnon kaverit pysyy ilman että tarvii viikon välein kuunnella tunnin hölynpölyjä. Jos sinkut on yksinäisiä niin seurustelkoon jossain nettiyhteisössä jossa voivat keskenään puhua miehistä ja elämän sisällön puuttumisesta jne...