Kasvoin häpeään

toivottavasti ainakin nyt aikuisena ymmärrät että voit valita itse ilon naiseudestasi ja kropastasi, ja löydät sen ennen esim vaihdevuosia!! :-)



oman äitini kanssa ei juuri puhuttu, siis juuri mistään. en muistaan mitään kuukautis taikka seksi keskusteluja, mutta en tunne että niitä olisin tarvinnutkaan, eli ehkä ne sitten käytiin, mutta en vain muista.



äitini aittoi minut ihonhoito ja meikkikursseille teininä että löytyy oikea suunta heti, mutta sen enempää asioista ei puhuttu eikä yhdessä esim käyty ostoksilla ym ym. eli meidän perheessä ei todellakaan harrastettu mitään " tyttöjen juttuja" äitini ja siskoni kanssa- katsottiin toki perään ettei ihan kauheissa vaatteissa taikka meikeissä lähdetä ovesta ulos. Mutta en kyllä ennen 16v niistä ollut kiinnostunutkaan, vaikkakin ehkä juuri tästä syystä - vaikea sanoa kumpi oli ensin, muna vai kana...?!



Mutta enemmän keskustelen nykyään äitini kanssa elämän suuremmista suuntaviivoista ja omasta lapsestani, käymme toki yhdessä " shoppailemassa" , ehkä kiinnostuksen kohteet ovat molemmilla lähentyneet, mutta en kyllä tosiaankaan lähtisi selvittelemään 20 vuotta sitten tapahtuneita juttuja, vaikka niitä joskus itse mietinkin, että miksi meidän perheessä tehtiin jutut miten ne tehtiin, ja miksi äitini valitsi tietyt kasvatustavat ja miksi hän ajattelee ja käyttäytyy niinkuin tekee. ei ne vanhemmatkaan aina osaa tehdä asioita oikein, ja voivat tulkita lasta väärin, josta sitten syntyy tälläisiä jättimäisiä väärikäsityksiä/ristiriitoja vuosiksi. ja ne vanhemmatkin ovat ihmisiä jotka erehtyvät ja tekevät vääriä ratkaisuja taikka tilanne arviointeja.



kysymys on nyt että miten eteenpäin, kannattaa jatkaa itsetutkiskelua ja oman naiseuden nauttimista ja äidiksi kasvamista, miten siitä haluaisit nauttia ja sitä ilmaista, ja miettiä miten itse aiot näistä asioista puhua sitten omalle lapsellesi. aina ei asiat selvittämällä selviä, siitä vaan tulee vatvomisen kierre ja välit menee huonoksi.

Siis, jos äitisi noin negatiivisesti reagoi kaikkeen naiseuteen liittyvään normaaliin (kuukautiset jne.), niin ei ihme jos ap. koit asian noin. Jos äiti ei ole oman minuutensa/naiseutensa kanssa sinut, niin helposti tyttären kasvaminen vieressä vielä nostaa enemmän negatiivisia tunteita pintaan... ja tytärhän siitä syyttömänä kärsii, murrosiässä tuollaset " väärät" asenteet on tosi tuhoisia, koska sitä on niin herkkä oman kasvamisen ja kehittymisen suhteen. Ajattenkin, että sä siinä varmaan olet enemmän oikeassa kuin äitisi ja varmaan tarvitset oman kriisisi (taidat parhaillaan käydä näitä asioita läpi), että pääset irti äitisi opettamasta mallista. Ehkä hän käyttää vähättelyä ja syylistämistä keinoina saada huomiota/korostaa itsensä tärkeyttä tms... ???



Mutta kuten edellinen kirjoittaja sanoi, niin äiti ei välttämättä pysty/halua käsitellä asiaa sun kannalta/kanssa. Taustalla voi olla pelkoja, ahdistusta tms, mikä on silloin tehnyt hänen olonsa vaikeaksi ja saanut antamaan väärän kuvan. Hän on ehkä päässyt asioista yli käsittelemättä niitä, esim. sulkemalla ne ajatuksistaan pois ja siksi ei pysty nytkään pohtimaan niitä ääneen, vaan loukkaantuu, syyllistyy tai kiukustuu tai jopa syyllistää sinua... Siis etsi hyviä ystäviä tai ammattilainen, jonka kanssa voit puhua asioista kunnes pääset niistä yli. Vaikka äitisi olisi toiminut väärin, niin et pysty vaatimaan häntä korjaamaan tilannetta ja/tai pakottamaan häntä käsittelemään sitä nyt jälkikäteen... Tärkeintä on sinun kannaltasi päästä itse tasapainoon ja siihen vaikuttaa enemmän se, että saat itse käsiteltyä ne tuntemukset niin että ne alkaa muuttua sinun mielessäsi, kuin se, että mitä äitisi asiasta sanoo. Ymmärrän, että tuntuu siltä, että auttais kuulla äidin selitys/anteeksipyyntö tms., mutta se ei muuta asiaa sun kohdalla, koska ne mallit istuu niin syvällä mielessä. Siksi on tärkeintä, että pääset itse asian yli, ilman äitiä... Se kuuluu aikuisuuteen, melkein jokainen käy jotakin vastaavaa läpi jossain vaiheessa ja jollakin tasolla. Mutta sen prosessin kautta " äidin ääni" lakkaa kaikumasta pään sisällä ja pääsee itse vapautumaan omaksi itsekseen... Olet hyvällä tiellä, kun ymmärrät jo mistä tunteesi johtuvat. Kuten edellinen kirjoittaja jo sanoi, niin voit alkaa suunnata omia ajatuksiasi tietoisesti parempaan suuntaan (ystävien tai ammattilaisen avuin) ja kun aikaa kuluu jonkin verran, niin huomaat että oot päässyt ainakin osittain asian yli ja se ei vaivaa enää niin kovasti.

uskoisin että on parempi vaan hyväksyä se että oma äiti kokee naiseuden vaikeana ja on aiheuttanut sillä hallaa myös sinulle. menneet ovat menneistä eikä niitä pysty muuttamaan. tuskin äitiäsikään pystyt muuttamaan.



tietyllä tavallahan tässä on kyse myös sen viimeisen napanuoran katkaisusta. kokea se että kumpikaan teistä ei lopulta ole toiselle vastuussa ajatuksistaan tja ymmärtää että kummankaan ei tarvitse pyörtää itseään ja taipua toisen ajatuksiin. te saatte olla eri mieltä ja te saatte nähdä koko naiseuden ihan eri tavalla. te voitte olla myös tasavertaisia aikuisia ja oikeutettuja omiin ajatuksiin ilman syyttelyitä, vaikka äiti ja tytär olettekin.



se mitä sinä voit tehdä, niin oppi kokemastasi ja olla siirtämättä asiaa eteenpäin. ehkäpä kannattaa puida asiaa muiden kuin äitisi kanssa.

Hei Raisin,

Tarinasi tuntuu tutulta. Odotan ensimmäistä lastani, ja omaan lapsuuteen liittyvät kipeät asiat ovat jo jonkin aikaa olleet pinnassa. Minunkin äitini suhtautuu kaikkeen naiseuteen liittyvään (kuukautisiin, rintoihin, kauneudenhoitoon, seksiin ja seksuaalisuuteen, seurusteluun...) jotenkin häpeillen ja negatiivisesti, ja tämä oli ja minulle varsinkin murrosiässä vaikeaa.

Kuukautisista puhuttiin, mutta näistä keskusteluista äitini kanssa on jäänyt minulle hyvin väkinäinen ja ahdistunutkin muistikuva. Äitini osti minulle niitä halvimpia ja paksuimpia Vuokko-siteitä (ei sellaisia enää varmaan edes ole olemassa!), ja kun halusin niihin tuskastuneena kokeilla tamponeita, hän suorastaan kielsi, vedoten siihen että " ne aiheuttavat nuorille tytöille tulehduksia" . Ensimmäiset rintaliivini sain vasta aivan liian myöhään, ja nekin aika ankeaa sporttimallia (myöhemmin, kun minulla oli ensimmäinen poikaystävä, äitini pesi kaikki valkoiset alusvaatteeni " vahingossa" mustien kanssa ja kieltäytyi ostamasta uusia kummallisen vaaleanpunaiseksi värjäytyneiden tilalle). Seksistä ei puhuttu, onneksi jo siinä vaiheessa ymmärsin, ettei omassa seksuaalisuudessani ole mitään kiellettyä tai häpeällistä. Ensimmäiset e-pillerit hankin kuitenkin salaa itse Väestöliiton gynekologilta.

Olen myöhemmin asiaa pohtiessani ajatellut, ettei äitini varmasti suhtautunut tahallaan näin negatiivisesti minun naiseksi kasvamiseeni. Luulen, että asiaan vaikuttivat hänen omat kompleksinsa ja vaikeat kokemuksensa (avioero ja hyvin nuorena koettu abortti). Luulen, että hän itse taistelee vieläkin ankarampaa seksuaalikasvatustaan vastaan... Ehkä oman tyttären aikuistuminen oli eronneelle naiselle kova paikka. Onneksi isäni suhtautui asioihin paljon luonnollisemmin, ja muisti sanoa minulle usein joskus 17-vuotiaana, että mikäs sen luonnollisempaa kuin kokeilla mukavia asioita yhdessä ensimmäisen poikaystävän kanssa, kunhan vaan muistaa huolehtia ehkäisystä. Satuin myös aika edistykselliseen kouluun, jossa kätilöopiskelijat pitivät meille todella hienoja seksivalistustunteja, joilla puhuttiin niiden tavallisten tautiasioiden lisäksi myös nautinnosta!

Luulen, että asia on äidilleni vaikea. Olen huomannut, että hän jostain syystä muistaa joitakin asioita väärin (pari vuotta sitten hän alkoi muistella, kuinka olisi vienyt minut gynekologille haemaan e-pillereitä! Vaikka nimenomaan olin käynyt siellä yksin ja salaa). En usko, että hän valehtelee, uskon että kyseessä on hänen tapansa käsitellä omia epäonnistumisen tunteitaan.

Olen ollut äidilleni tästä asiasta vihainen ja katkerakin. Nyt kun odotan omaa lasta, tunteeni jotenkin lieventyvät: olen varma, ettei hän tahallaan " kasvattanut minua häpeässä" kuten sinä Raisin asian ilmaisit. Me kaikki vain olemme epätäydellisiä, myös vanhempina. Ja oma elämäntarinamme ja omat traumamme varmasti vaikuttavat tahtomattammekin siihen, minkälaisia arvoja välitämme lapsillemme. Onneksi voimme tiedostaa asioita, jotka omien lastemme kohdalla haluaisimme tehdä toisin, ja onneksi myös lapsillamme on voimavaroja käsitellä äiti-lapsisuhteensa vaikeita asioita. Vaikeista asioista voi onneksi päästä yli, ja sinulla tämä prosessi on varmaan hyvässä käynnissä (Mitenkäs se Ben Furman sanoikaan: " koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus" ).

En ole varma, että pari vuosikymmentä sitten sattuneisiin asioihin ja keskusteluihin kannattaisi palata (isäni sanoin, anteeksi kielikuva: " vanhaa paskaa kaivelemalla ei useimmiten löydy muuta kuin vanhaa paskaa" ). Äitisi reagoi asiaan aika huonosti, tietenkin, sillä se herättää hänessä syyllisyyden tunteita joille ei enää voi mitään. Toisaalta sinä olet saanut vaikeita asioita sanottua ja pois sydämeltäsi. Sanoit, että äitisi ottaa varmaan tulevaisuudessä isoäidin, ei äidin, roolin. Ei se ole välttämättä huono asia, todistaa vain että olet nyt kasvanut aikuiseksi ja itsenäiseksi naiseksi, eikä äidilläsi ole enää sananvaltaa sinun elämäsi valinnoissa. Isoäidin rooli on hieno, ja ehkä sinäkin pääsisit lapsuuden vaikeista asioista helpommin yli, jos pääsisit ohi myös äiti-lapsi-suhteestasi?

Tästä tuli aika romaani, mutta halusin vastata sinulle. Olet hyvällä tiellä, olet tiedostanut asioita jotka alitajuisina olisivat voineet siirtyä sellaisinaan sinun ja lastesi välisiin suhteisiin. Kaikkea hyvää sinulle!Raisin:

Sain aikaan äitini kanssa inhottavan riidan ja entisestään kylmentyneet välit naistenpäivän kunniaksi. Äidiksi tultuani olen pohtinut omaa naiseuttani ja äitisuhdetta, kuten monet muutkin. Äitini toivotti hyvää naistenpäivää ja koska olin juuri pohtinut näitä asioita ja ahdistunut avauduin hänelle sitten ehkä liikaa. Kerroin että minun on vaikea välillä iloita naiseudestani ja että kärsin kovasti nuorena, kun hän ei puhunut ollenkaan kuukautisista. Äitini vastasi että minulle ei voinut puhua, kun en hyväksynyt mitään, edes rintojeni kasvua. Menetin vähän malttini ja sanoin, että on törkeätä syyttää lasta ja että häneltä sain kuvan kaiken naisen elämään liittyvän huonoudesta. Äitini ei ymmärtänyt tätä ollenkaan vaan otti asenteen, " olen siis huono äiti, anteeksi. Onkohan mitään asiaa mihin en ole syyllinen. Eihän sinun enää tarvitse minua muistaa, kunhan vielä vähän aikaa saisin olla mummina" (kärsinyt aiemmin vakavasta sairaudesta). Sain tietysti hirveän syyllisyyden tunteen ja pyysin anteeksi. Hän kiitteli että vielä edes mummiksi kelpaa! En nyt ihan tätä ollut hakemassa...

Taustaa sen verran, että äitini ei ole ikinä huolehtinut itsestään vaan elänyt ajatellen " mitäs minulla väliä" , mikä on tosi rasittavaa. Meillä ei tosiaan ikinä puhuttu kuukautisista yms, nuoruuteni oli muutenkin vaikeaa aikaa ja jäin täysin yksin näiden asioiden kanssa. Opin että kuukautiset ja ruumillisuus on hävettävää. Äiti inhosi mm. kuukautissuojamainoksia ja heitteli naisiin liittyen negatiivisia kommenteja mm. ystävästäni" tuokin noita rintojaan oikein korostaa ja keikailee" . Kun sain vauvan, huomasin etten todellakaan pystyisi imettämään äidin seurassa mikä häiritsi kovasti. Oman äitinsä ja siskojensa kanssa äitini on kyllä puhunut näistä naisten asioista, mikä tuntuu vielä kummemmalta. Joka tapauksessa, nyt hän on loukkaantunut eikä selvästikään tosissaan ota vastuuta puhumattomuudestaan. Miten suhtautua häneen, mitä tekisitte? Varmasti hän seuraavan kerran tulee käymään vain mummin asemessa, ei niinkään äitinäni. Aiemmin on jo tapahtunut etääntymistä, kun olen häntä mielestään jostain aiheetta syyttänyt kun olen lapsuuttani halunnut selvitellä. Sen voin sanoa etten todella ole aiheetta syytöksiä viskonut ja puhunut koska asiat on minua vaivanneet. Mutta hän on mestari syyllistämisestä ja tunnen taas itseni syylliseksi. Onko muilla äitejä, jotka eivät suostu puhumaan mm. kuukautisista?? Tuntuu kuin hän olisi jostain kivikaudelta..

Surullista.