Isän poika

Meidän 2v poika on aina ollut isän poika. Mun kanssa viihtyy hyvin, jos olemme kaksin tai ilman isää. Isän ollessa paikalla on kausia jolloin en kelpaa ollenkaan tai sitten kelpaan ihan hyvin, mutta isä on selvästi se ykkönen. Jos poika on väsynyt, uudessa paikkaa, kipeä, känkkäränkkä tuulella tms niin hakee aina turvaa ja lohtua isältä. Tämä on se tilanne, joka mun mielestä tuntuu pahalta :(



On toki ihanaa että pojalla on maailman paras isä, mutta kun haluaisin myös olla se maailman paras äiti, joka kelvata silloin kun pojalla on paha mieli! Toki jos isä ei ole paikalla, niin kelpaan aina oli tilanne mikä tahansa.



Tilanne on ne se että meillä on pieni vauva ja haluaisin jotenkin (tiedän, ehkä tämä on itsekästä ja lapsellista, mutta mulle tärkeä ja suuri asia) että tästä toisesta lapsesta tulisi taas sellainen että minä olisin se joka kelpaisi myös. Eli en missään nimessä halua että vain minä kelpaan ja olisin tärkeä, vaan myös isäkin! Mutta haluan olla myös mukana lohduttamassa ja tuomassa turvaa, kuten nyt en saa olla esikoisen kanssa (alkaa suora huuto jos yritän lohdutta isän ollessa paikalla)



Mitä olen tehnyt väärin esikoisen kanssa jonka voisin nyt tehdä toisin? Olen imettänyt 10kk, ollut mukana mukana pojan elämässä luonnollisesti, mutta masennuksen takia myönnän etten aina ole jaksanut leikkiä. vaan mies on ollut mahdollisesti enemmän esikoisen kanssa. Onko siinä se salaisuus?



Onko tällainen tilanne yleistä, että isä on se number one? Mikään kilpailuahan tämä ei saisi olla, mutta koen hieman mustasukkaisuutta välillä..



Miten voin toimia vauvan kanssa, jotta olisin hänelle tärkeä?