Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Pohdin tosissani, onko minusta erityislapseni äidiksi
10.03.2013 |
Haastava, kolmella diagnoosilla varustettu lapsi. Osaa olla ihanakin, mutta elämä on 90% ikävän käytöksen ym. värittämää suota, jossa rämmitään eikä mikään olennainen tunnu muuttuvan edes lapsen kasvaessa. Melkeinpä päinvastoin; viime kuukausina lapsesta on tullut vaikean luonteensa lisäksi ylimielinen ja jopa ilkeä muita lapsia kohtaan. Psykiatrilla käydään, mutta ei ole saatu ainakaan vielä mitään muutosta -tai edes tietoa siitä, mikä käytöksen aiheuttaa- mihinkään. Arki on raskasta ja lomat vielä kauheampia; silmät pitäisi olla selässäkin, koko ajan valmiudessa lapsen temppujen varalta ja samassa huoneessa ettei mitään typerää tapahtuisi.
Samaan aikaan kun lapsi on väkivaltainen, ylimielinen ja riidanhaluinen, hän on myös melko pelokas, takertuva ja omaehtoinen. Hän haluaisi nukkua vieressäni, mutta minä en saa unta unissaan pyörivän, levottoman pikkuihmisen vieressä. Lisäksi tuntuu että hän tulee päivän aikana "iholle" sekä tiiviiseen kontaktiin niin paljon, että iltaisin olen aivan kyllästynyt näkemäänkään häntä. Puhuu koko ajan, lähinnä mielenkiinnonkohteistaan, ei välitä keskustella aidon vuorovaikutteisesti. Yritin tänään korjata erästä väärinkäsitystä, johon hän tokaisi omahyväisesti "ei asia ole noin ja sitäpaitsi sinähän olet aina väärässä". Kyllä veti hiljaiseksi...lapsi ei kunnioita yhtään aikuista, paitsi jos tämä lahjoo häntä karkilla/leluilla jatkuvasti, päiväkodissakin satuttaa hoitajia viikottain ja jos nämä joutuvat pitämään häntä väkisin kiinni, lapsi rääkyy että häntä on lyöty jne. Tänäänkin tuli minulle vetistelemään, että isänsä muka löi. Katsoin ihmeissäni miestäni, joka kertoi että oli laittanut käden suojaksi päällään pukkaavaa lasta vasten ja poika oli osunut käteen = "isä löi". Aivan ihmeissämme katsoimme toisiamme, lapsi hiippaili vähin äänin tilanteesta pois.
Nyt en kaipaa kasvatusneuvoja enkä kehoituksia "laittaa kakaraa kuriin". Ne on kokeiltu jo, eikä niistä ole apua. Olemme käyneet niin perheneuvolassa, psykiatrilla kuin neurologillakin, kukaan ei osaa tarjota mitään mistä olisi apua. Koska elämämme lapsen kanssa on niin raskasta, minulla ei ole voimavaroja tehdä muuta kuin istua kotona vapaa-aikanakin. Järki sanoo, että harrastus olisi hyvä juttu, mutta jos jotain päädyn tekemään, lapsen käytös pyörii mielessäni silloinkin. Mieheni on minusta huolissaan, samoin psykiatri jonka luona käymme puhumassa lapsen ongelmista. Öisin on vaikea nukkua, ruoka ei maistu. Mitään ei jaksa tai huvita tehdä.
Onko minusta tähän? Mitä jos tilanne jatkuu ja jatkuu, eikä muutosta ole luvassa? Miksi juuri minä ja minun lapseni? Mitä voin tehdä toisin? En osaa vastata mihinkään, mutta lapsestani en enää saa juurikaan iloa irti ja vanhemmuus on pelkkää pettymyksen tunnetta toisensa perään.
Kommentit (8)
[quote author="Vierailija" time="10.03.2013 klo 16:33"]
Vaadi nyt ihmeessä itsellesi apua, jotta saat edes omaa aikaa. Tuttavia tai sukulaisia tai mahdollisuutta palkattua apua. Tietysti olisi vielä parempi, jos saisitte apua noihin lapsen käytösongelmiin, mutta niiden ratkaiseminen on ehkä pidempi prosessi... Ensin oma jaksaminen haltuun! Tsemppiä!!
[/quote]
Kiitos tsempistä. Sukulaisia ei ole lähistöllä, ainoa satunnaisen hoitopaikan tarjoava 500km päässä. Kaupungilta olen pyytänyt tukihenkilöä varhaisen tuen nimissä, mutta ei onnistu lapsen diagnoosien vuoksi ja sitten taas hän ei ole kuitenkaan oikeutettu vammaispalveluihinkaan kun ei ole varsinaisesti vammainen. Aika umpikuja-fiilis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käytös on oire jostain ja jokaisen ylimielisyyden takana on jotain joka tuon aiheuttaa. Ihme jos eivät psykiatrian polilla osaa YHTÄÄN neuvoa miten lapsen kanssa tulisi toimia?!
Omasta jaksamisesta sinun tulee kyllä huolehtia mutta ymmärrettävää on, että sinun on hankala irrottautua/irroittaa ajatuksesi kotiasioista. Onko teillä vanhemmille omia sh käyntejä tms. jossa voisit ottaa asian esille?
[quote author="Vierailija" time="10.03.2013 klo 16:48"]
Käytös on oire jostain ja jokaisen ylimielisyyden takana on jotain joka tuon aiheuttaa. Ihme jos eivät psykiatrian polilla osaa YHTÄÄN neuvoa miten lapsen kanssa tulisi toimia?!
Omasta jaksamisesta sinun tulee kyllä huolehtia mutta ymmärrettävää on, että sinun on hankala irrottautua/irroittaa ajatuksesi kotiasioista. Onko teillä vanhemmille omia sh käyntejä tms. jossa voisit ottaa asian esille?
[/quote]
Olemme menossa lähipäivinä tämmöiselle käynnille, jossa suunnitellaan samalla myös jatkohoitoa (varmaankin osastojakso). Ehkä minun pitäisi sanoa hoitajalle + psykiatrille suoraan, miten väsynyt olen? Jauhan vaan lapsen ongelmista mutta vähättelen meidän vanhempien tunteita, vaikka totuus on että olemme molemmat ihan lopussa.
Psykiatrisen (kuten neurologisenkin puolen) neuvot ovat olleet luokkaa "oletteko tehneet itsestäänselvyyttä x?", ikävä kyllä. Saimme kaksi vuotta sitten hyvät neuvot neurologilta, joiden perustalle rakensimme arkea mutta enää niistä ei ole lisähyötyä juurikaan. Siksi ärsyttää kun kaksi vuotta käytössä ollut konsti markkinoidaan meille kuin emme olisi siitä kuulleetkaan! Psykiatrinen hoitaja on menossa päiväkotiin tsekkaamaan tilannetta, ihan päiväkodin pyynnöstä. Jännityksellä odotan, mitä hän sanoo...lapsi on ollut pienryhmässä koko ikänsä eikä meinaa pärjätä sielläkään.
Minä kehoitan kertomaan rehellisesti mitä te koette.
Minä kehoitan kertomaan rehellisesti mitä te koette.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpa kurjaa, ettei apua saa, vaikka arki on liian haasteellista. Vaikea neuvoa mitään, kun se on niin tylyä, että äitiydestä on vain selvittävä, vaikka se olisi haasteellista. Mutta ei siitä pitäisi joutua ihan yksin selviämään, kun selvästikin tuossa on sellaisia juttuja, joihin ansaitsisi saada apuja.
Se sinun on ehkä nyt syytä sisäistää, ettei ongelmia kannata vähätellä, tai silloin auttavat tahot kuvittelevat, että te pärjäätte paremmin kuin todellisuudessa pärjäättekään. Eikä sitä apua sitten saa, kun kerran muka-pärjäätte. Eli kannattaa alkaa todella rehelliseksi sen suhteen miten kovilla olette.
Ja sitten vaatia pitää. Ikävä kyllä apuja ei tyrkytetä, vaan niitä pitää vaatia tiukastikin. Esimerkiksi tuo jaksamisongelmista puhuminen voi johtaa siihen, että vanhemat lähetetään mielenterveysterapiaan, vaikka se ei välttämättä ratkaise yhtään mitään. Jos olet sitä mieltä, että tarjottu apu ei ole oikeaa, niin siinä vaaditaan sitä tiukkaa vaatimista, että sanot, että esim. mielenterveys ei ole nyt se ongelma vaan tarvittaisi hoitoapua.
Muistakaa myös, että julkinen terveydenhuolto ei ole ainoa mahdollisuus. Jos tuntuu, ettei sieltä irtoa oikeita neuvoja, niin kokeilkaa yksityistä. Se toki maksaa, mutta jos se pelastaa teidän perheen, niin se on hintansa arvoista.
Onko teillä vertaistukea? Vertaistukikin auttaa osaltaan, kun löytyy joku, joka ei vähättele ongelmia, vaan peräti ymmärtää. Se antaa voimaa ja toivoa.
Olen erityislapsen äiti, löytyy myöskin kolme diagnoosia, oppimisvaikeuksia, adhd:ta ja autistisia piirteitä. Ajattelen että jotain samankaltaista on sinunkin lapsella. Varsinkin ne autistiset piirteet tekevät elämisen hankalaksi, ja se ylivilkkaus.
Lapseni on jo 11 vuotias. Puhut päiväkodista joten ajattelen että on vielä aika pieni. Oman kokemuksen mukaan on tullut helpompaa ajan myötä. Ensiksi meillä ei ollut diagnooseja, vaan aavistus siitä ettei kaikki ole niin kuin pitäisi. Haastavaa käytöstä ilman mitään selitystä tai sitten syyttelyä etten ole kasvattanut kunnolla. Diagnoosien myötä on tullut helpompaa, voin lukea miltä hänen maailmansa näyttää. Voin yrittää ymmärtää miltä hänestä tuntuu. Osa turhautuneisuudesta aiemmin oli ettei hän pystynyt kunnolla kommunikoimaan että muutkin ymmärtäisivät häntä. Mitä enemmän hän pystyy ilmaisemaan, sen paremmin hän itsekin voi.
Diagnoosien myötä olen myös pystynyt menemään mukaan adhd liittoon. Löytyy myös muitakin, vertaistukea niiltä. Kesällä hän menee kesäleirille tapaamaan muita erityislapsia että hänkin saa vertaistukea.
Toimintaterapian kautta ja voi saada myös muutenkin, on cognitive behavioural therapy. Vaikeitten asioitten kanssa se on erityisesti auttanut lastani.
Sosiaalinen tukiverkosto on tärkeää. Vertaistukikin voi auttaa. Kun tuntee ettei ole yksin, jaksaa paremmin. Ja olen sentään yksinhuoltaja, ei ole lähellä asuvaa lapsen isää joka auttaisi tai että olisi vielä sitä tukea avo- tai avioliitossa. Onneksi iän myötä ovat monet asiat parantuneet. Onneksi on hyvä koulu ja opettaja. Hyvä toimintaterapeutti ja lastenneurologi ovat myös auttaneet. Voimia sinulle.
Alue: Aihe vapaa
Vaadi nyt ihmeessä itsellesi apua, jotta saat edes omaa aikaa. Tuttavia tai sukulaisia tai mahdollisuutta palkattua apua. Tietysti olisi vielä parempi, jos saisitte apua noihin lapsen käytösongelmiin, mutta niiden ratkaiseminen on ehkä pidempi prosessi... Ensin oma jaksaminen haltuun! Tsemppiä!!