Olen luuseri :(

ja samanlaisia tuntemuksia. Kaipa se oli se tuntemattoman tulevaisuuden pelko, epävarmuus siitä, mitä tämän ajanjakson jälkeen. Oli myös semmoinen tunne, että huoliiko minua kukaan edes töihin, kun olen pienen lapsen äiti ja kun olin yhden pienen lapsen äiti, niin ajattelevatko mahdolliset työnantajan, että jään pian uudelle äitiyslomalle, eivätkä siksi palkkaa minua.



Mutta älä huoli, tilanne järjestyy ihan varmasti. Yritä nyt nauttia olostasi lapsen kanssa, vaikka nämä ajatukset tietenkin päässä pyörivätkin. Itse sain töitä heti, kun aloin niitä hakea ja olen nyt ollut vakituisessa paikassani 2 vuotta.



Elämällä on tapana järjestyä tavalla tai toisella :)

Ei siitä tunteesta pääse ennen kuin palaa töihin.

työntekoko se koko teidän identiteetin määrittelee?

lapsi omaksuu asenteenne nopeasti.

mulla tosin koulu vielä yhden harjottelujakson verran kesken...eli pahimmassa tapauksessa menisin tekemään töitä ilman palkkaa 2 kk:ksi. Ja ala ei kiinnosta enää juuri ollenkaan. Turhauttaa. Ja sukulaiset (ja välillä mieskin) painostaa ja kyselee, että milloin meinaat koulun saada päätökseen ja ajattelitko mennä kesäksi töihin ym ym. AAARGH!!!

Jos sukulaisilla ei ole muuta keskustelunaihetta kuin töihin tai kouluun liittyvistä asioista laittaisin suvun vaihtoon. My way oor the hayway!

Sukulaisten kanssa pitäisi pystyä keskustelemaan ihan muusta.

mulla tosin koulu vielä yhden harjottelujakson verran kesken...eli pahimmassa tapauksessa menisin tekemään töitä ilman palkkaa 2 kk:ksi. Ja ala ei kiinnosta enää juuri ollenkaan. Turhauttaa. Ja sukulaiset (ja välillä mieskin) painostaa ja kyselee, että milloin meinaat koulun saada päätökseen ja ajattelitko mennä kesäksi töihin ym ym. AAARGH!!!

En valitettavasti voi auttaa. Tänäänkin ihan itkin, kun mietin kuinka luuseri olen. Olen ruma, tyhmä, enkä kelpaa kellekään työnantajalle. Olen käynyt useissa haastatteluissa eikä yksikään ole tärpännyt.



Koen olevani todella surkimus. Mulla kyllä on työpaikka mihin palata, mutta en kehtaa edes kertoa mikä se on - niin aliarvostettua hommaa ja muutenkin paskaa työtä. Häpeän aina, jos joku kysyy, mitä teen työkseni.



Voi kumpa tästä tunteesta pääsisi eroon. Pahimmalta tuntuu aina nämä päivät, kun saa tietää, ettei haastattelu vakuuttanut työnantajaa eikä juuri minua valittu. Tekisi mieli ampua pää paskaksi. Tiedän, että otan asian ehkä turhan vakavasti - onhan elämä paljon muutakin kuin työtä. Mutta kun en ole tähän päivään mennessä tehnyt kertaakaan ns. kunnon töitä (olen jo 30v) niin tuntuu, että olen totaalisen epäonnistunut ihminen. Pitäisi tottakai iloita niistä asioista jotka on hyvin, mutta tänään en osaa ajatella mitään muuta kuin sitä, etten taaskaan saanut haluamaani työpaikkaa.

samantyyppisessä tilanteessa olevat alkaisimme määritellä luuserin niin, että luuseri on se, joka vain valittaa, eikä edes yritä mitään (nyt eikä tulevaisuudessakaan)? JA kun on kotona pienen lapsen kanssa, siitä suoriutuminen on tärkein homma sillä hetkellä (vaikka tuntuisi, ettei kukaan arvoista sitä, lapsi varmasti arvostaa ja paskat muista).



Voisiko olla niin, että eniten tilanteessa ahdistaa miehen elättinä oleminen?

Olin kotona kahdeksan vuotta. Täysin mieheni elättinä. Sitten mut pyydettiin ihan uudelle alalle töihin ja elämäni ei ole ole koskaan parempaa.



Parisuhde on kunnossa, lapset pärjäävät koulussa ja heillä on ystäviä. Terveyttäkin on.



Voiko olla paremmin tässä vaiheessa elämää?



Itseään voi kehittää ja aina voi olla hyvä lähimmäinen muille. Se riittää.

musta oli niin ihanaa olla lapsen kanssa kotona kun ei odottanut mikään työpaikka.Loppui työsopimus just sopivasti siihen ku jäin äippälomalle.

Ei kukaan odottanut,että milloin palaisin töihin.Eikä mulla ollu mitään stressiä vaikka ei työpaikkaa edes tiedossa.Hetki kerrallaan.