Lue keskustelun säännöt.
Koirasta luopuminen - miten pääsit surun ylitse? Tuntuu, että en selviä...
28.03.2010 |
Jouduin luopumaan koirastani perheessä puhjenneen allergian takia. Koira meni hyvään ja koirallekin tuttuun kotiin, joten lopettaa ei tarvinnut.
Nyt tuntuu, että sydän hajoaa. On koko ajan fyysisestikin paha olo, itkettää enemmän, kuin mitä saan itkettyä. En millään pääse tämän surun ja ikävän ylitse - niin tyhmältä kuin se kuulostaakin.
On syylline olo ja niin helvetillinen ikävä, että tekisi mieli huutaa ääneen, jotta tämä tuska helpottaisi. Mies ei oikein osaa enää tehdä tai sanoa mitään...
Miten mä selviän tästä, tuntuu, että en pääse surusta ja tuskasta irti?
Kommentit (63)
Olette menettäneet perheenjäsenen. Sanoit kuitenkin, että koira pääsi tuttuun kotiin, voisitteko käydä vierailulla siellä aina toisinaan? Anna kuitenkin aikaa koiralle kiintyä uuteen perheeseen, ettei pienelle tule tunne, että olisi vain hoidossa.
Yleisesti ottaen sama lääke pätee tähänkin suruun, kuin muiden läheisien kuolemaan tai menettämiseen; aika. Vain ajan kanssa olosi helpottuu. Muista kuitenkin, että sinulla on oikeus surra, menetithän perheenjäsenen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä koiran kuolemasta on kulunut jo puoli vuotta ja vieläkin suru saattaa iskeä aivan yllättävissä tilanteissa. En pystynyt heittämään koiran puremaa fresbeetäkään pois, saati tämän vanhaa ja likaista nukkumapeittoa.
Tunnen oloni välillä niin loputtoman yksinäiseksi ja syytän itseäni siitä, etten vienyt häntä aiemmin lääkäriin (syöpäkasvain mahassa). Kodistamme puuttuu jotain niin olennaista...Kaipaan koiran läheisyyttä, iloista touhotusta ja yöllisiä murahduksia. Voisin jatkaa listaa loputtomiin.
Jos koira pääsi hyvään kotiin, niin asiat on periaatteessa hyvin. Ethän olisi voinut tehdä mitään muuta, etkä millään muulla tavalla koska allergialle ei voi kukaan mitään.
Älä syyllistä itseäsi. Koira on kuitenkin laumaeläin, joka sopeutuu hyvin nopeasti uuteen perheeseen, jos sitä kohdellaan hyvin.
Susilaumassakin on hyvin tavallista, että joku yksilö vaihtaa laumaa. Eikä sitä entistä porukkaa sitten enää haikailla. Koira elää hetkessä, tässä päivässä. Yritä sinäkin tehdä niin. :)
se on vaan koira.Oikeesti...
ja tunnekylmempi "ihminen". Toivottavasti jäät lapsettomaksi, oikeesti. Et varmaan kykene antamaan edes lapsillesi sitä lämpöä, jota normaalilla tunnemaailmalla varustettu ihminen kykenee antamaan sekä eläin- että ihmisrakkailleen.
joo mutta toisilta kuolee lapsia ja ihmisiä vierestä. koiraa ei kannata surra kun se hyvän kodin sai.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen menettänyt isäni, lapseni ja koirani. Ja olen surrut heitä kaikki yhtä pitkään, kovasti ja sydäntä hyytävästi. Rakas on rakas, aina.
joo mutta toisilta kuolee lapsia ja ihmisiä vierestä. koiraa ei kannata surra kun se hyvän kodin sai.
että se joka kärsii allergiasta voi tällä hetkellä paljon paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ovatko kaikki tässä ketjussa tosissaan?
lopettamaan ongelmakoiramme. Ja edelleen se sattuu :(
Teillä tilanne on kuitenkin parempi, koira on saanut uuden kodin ja allergia on todella perusteltu syy, joten et joudu kokemaan samaa syyllisyyttä asiasta kuin lopettamispäätöksen tehnyt.
Ymmärrän surusi, koita vaikka tsempata itseäsi ajatuksella että koiranne "tehtävänä" tässä maailmassa on tuoda iloa kahteen perheeseen, se oli vain lainassa teillä. Tai jotain vastaavaa ajatusleikkiä, ne helpottaa silloin kun suru on pahimmillaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tullut paljon koiraa surtua, täytyy kyllä sanoa.
se on vaan koira.Oikeesti...
ja tunnekylmempi "ihminen". Toivottavasti jäät lapsettomaksi, oikeesti. Et varmaan kykene antamaan edes lapsillesi sitä lämpöä, jota normaalilla tunnemaailmalla varustettu ihminen kykenee antamaan sekä eläin- että ihmisrakkailleen.
olen joutunut luopumaan kolmesta kissasta,enkä ole noin voimakkaasti reagoinut kun ap.Kukin toki tavallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hoh hoijaa se on vaan koira.Oikeesti...
eli yhdentekevä kovin monelle ja ilmeisesti kiintymyksen tuntemisessa sinulla on ongelmia.
niin ja se koira on toki ystävä ja perheenjäsen mutta vaan eläin tai eläin. olethan joutunut luopumaan mutta eläin voi hyvin, perheenne voi paremmin, luulisi että olisit myös helpottunut että hyvä ratkaisu löytyi. surra saa jos surettaa mutta elä eteenpäin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kaksi AIVAN eri asiaa tuntea kiintymystä ja aikanaan surua kiintymyssuhteen purkaannuttua kuin itkeä viikosta toiseen ja kokea 'ettei koskaan pääse surusta irti'.
Me jouduttiin antamaan koira pois toisen lapsen allergian takia. Tätä ennen olin juuri vajaa vuosi aiemmin joutunut lopettamaan vanhan koiraystäväni, joka oli jo tosi vanha ja sairas. Pentu ja vauva tulivat siis aika saman vuoden sisällä.
Koirasta luopuminen oli oikeesti niin kova paikka, että en tienny miten selviän. Toisaalta hävetti koska kyseessä oli vaan koira, mutta kun se koira oli paitsi ystävä niin se osa joka oli vielä jäljellä mun vanhasta minästä. Siitä kuka mä olin ennen lapsia. Musta tuntu että mä seisoin sellasen kuilun partaalla ja jos yhtään hellitän niin tipun niin sylälle etten sieltä pääse ylös.
Allergiat oli muutenkin tosi hankalia tai hankalaa oli kun vauva itki yötä päivää ja 2,5v esikoinen tarvitsi huomiota päivisin. Mies oli vaan ahdistunut kodin synkästä ilmapiiristä ja kävi kotona lähinnä nukkumassa. Joten ihan ihan todella se koirasta luopuminen oli mulle se viimeinen pisara tai siis melkein.
Kun koirasta luopumisesta oli kulunut joku 4kk tuli uusia ongelmia kun isäni sairastui vakavasti ja silloin muistan miten mä ihan oikeesti vaan huusin ja oksensi yhden päivän. Se paha olo kaikesta mahdollisesta oli niin valtava. Tässä kohtaa tajusin, että kannattaa ehkä lähteä hakemaan apua ja kävin sitten terapeutin luona juttelemassa muutaman kk ajan.
Sinä aikana aloin nähdä elämää vähän valoisammin ja toisaalta kuopuksen allergiat alkoivat hieman hellittää tai oikeammin; saimme ruokavalion kohdilleen. Aloin ottaa omaa aikaa ja keksimään sellaisia juttuja joista itse tykkään. Ongelma vaan oli mun kohdalla, että olen ihan henkeen ja vereen koiraihminen ja ne on oikeestaan ainoita harrastuksia mistä jaksan kiinnostua. Itse löysin kuitenkin sellasen oman harrastuskoiran, jota siis omistaja ei jaksa treenata.
Nyt aikaa on menny 2v ja suru on helpottanut. pahalta tuntuu ainoastaan silloin kun esikoinen kysyy meidän koirista ja ihmettelee voisimmeko käydä katsomassa sitä josta jouduimme luopumaan. Nykyinen omistaja ei ole halunnut meidän käyvän katsomassa vaikka alussa puhui muuta. Se hieman surettaa enää.
Anteeksi pitkä sepustus, mutta halusin vaan sanoa että kyllä sä siitä pääset yli, vaikka se voiolla ihan hirveen vaikeeta. Koira ei ole vain koira, se on usein paljon enemmän.
Onko teillä lainkaan käsitystä siitä, millainen koiran ja omistajansa suhde voi parhaimmillaan olla???
Koira ei ole todellakaan ole "vain koira". Se voi olla paras ystävä, luotettava ja uskollinen kumppani, joka on vuosien ajan se pysyvin asia elämässä. Mulla oli yksi ja sama koira kaikkien niiden vuosien aikana, kun muutin lopullisesti kotoa pois, rakastuin mieheen, lähdin opiskelemaan, erosin, muutin toiselle puolelle maata, löysin vakituisen työpaikan, aloin uudelleen opiskella, menin naimisiin ja sain lapsia. Asuinpaikka muuttui, lähipiiri muuttui, koko elämä muuttui, mutta koiraystävä pysyi rinnalla. Sen kanssa koettiin monet ja ilot ja surut.
Tietysti jos se perheen koira on "vain Rekku kopissaan pihan perällä", ei menetyksen tunne ehkä ole mikään erityinen, mutta eipä passaisi arvostella sellaisten ihmisten surua, jotka kokevat koiraYSTÄVÄNn menetyksen johdosta suunnatonta surua ja kaipuuta.
Vaan olento, jota todella rakastaa ja josta välittää. Usein tunteet saattavat olla lemmikkiä kohtan voimakkaammmat kuin mitä luulisi.
Hyvä puoli apn:n jutussa on, että koirasi sai uuden kodin. Tuollaisen surun kanssa kyllä oppinee elämään.
Me jouduttiin lopettamaan koira muutama viikko sen jälkeen kun lapsi kuoli. Oltiin kanssa vitkuteltu väistämätöntä, mutta tosiaan lapsen kuolema kyllä laittoi asiat perspektiiviin koira-asiassakin. Miksi sitä kärsimystä olisi pitänyt omista itsekkäistä syistä pidentää?
Ja täytyy sanoa sama kuin joku aiemmin sanoi. Lapsen kuoleman varjolla koiran kuolema ei tunnu kyllä edes kovin pahalta. Totta kai koira on ollut perheenjäsen, mutta kun koiran odotettu elinikä on se mikä on, niin kyllä se kuolema jokaisella lemmikinomistajalla tulee väistämättä eteen. Lapsen kuolema kuitenkin sotii kaikkea maailmanjärjestystä vastaan. Vauvojen ei kuulu kuolla, vaikka tosiaan vauvoja Suomessakin kuolee sadoittain vuosittain.
Totta kai kaikkeen luopumiseen kuuluu suru. Asia pitää vaan hyväksyä ja sen kanssa pitää oppia elämään. Varmasti on helpottavaa ajatella niin, että allergiasta kärsivien elo ja olo helpottuu.
koska minusta tuo tilanne ei ole ollenkaan normaali, voisi olla hyvä puhua siitä jonkun kanssa.
koska en ole itsekään vielä keksinyt, kuinka selviäisin rakkaan koiraystäväni menetyksestä (kuolemasta). En meinaa toipua millään. Koira oli jo vanha, ja varsin sairas. Syytän itseäni yhä siitä, että kärsimykset pitkittyivät vaikka mielestäni koira ei ollut lopetukseen mennessään vielä kovin huonokuntoinen (eutanasian hoitanut lekuri sanoi, että kyllä niitä kipuja oli).
Ja tämän ystävän menetyksestä on jo vuosia aikaa. Suru on yhä jotakin käsittämätöntä.