Lue keskustelun säännöt.
Koirasta luopuminen - miten pääsit surun ylitse? Tuntuu, että en selviä...
28.03.2010 |
Jouduin luopumaan koirastani perheessä puhjenneen allergian takia. Koira meni hyvään ja koirallekin tuttuun kotiin, joten lopettaa ei tarvinnut.
Nyt tuntuu, että sydän hajoaa. On koko ajan fyysisestikin paha olo, itkettää enemmän, kuin mitä saan itkettyä. En millään pääse tämän surun ja ikävän ylitse - niin tyhmältä kuin se kuulostaakin.
On syylline olo ja niin helvetillinen ikävä, että tekisi mieli huutaa ääneen, jotta tämä tuska helpottaisi. Mies ei oikein osaa enää tehdä tai sanoa mitään...
Miten mä selviän tästä, tuntuu, että en pääse surusta ja tuskasta irti?
Kommentit (63)
tottakai niistä on tykätty, mutta.... en mä pahemmin ole surrut kuolemaa. Tottakai itkeä tirautin, kun piti lopettaa, mutta se meni päivässä ohi. Eläin on kuitenkin vaan eläin. Sitten taas äitini kuolemaa suren vieläkin ja siitä on vuosia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni on ollut koiria koko aikuisiän (nyt 35v) ja viimevuonna menetin "elämäni koiran" äkillisesti.
Suru oli aivan murskaava, en ole kovin tunteikas ihminen enkä näytä pahaa oloani julkisesti, mutta silloin en kyllä välittänyt tippaakaan missä itkin ja kuka näki!
Surin aivan järjettömän kovasti yhden viikon. Niin lujaa, etten pystynyt selviytymään normaalista arjesta.
Parin viikon päästä pystyin jo hoitamaan arkirutiineja, mutta pienikin ajatus tästä koirasta sai minut aivan sekaisin surusta.
Nyt tapauksesta on puolivuotta, ja edelleen suren päivittäin. En pysty vielä katsomaan rakkaan koirani kuvia tai ajattelemaan sitä kaikkea ihanaa, mitä hän elämääni toi. Sydän pakahtuu tuskasta :(
Meillä on jo uusi koiranpentu, koska perheelle se oli tosi tärkeää surusta selviämisen suhteen. Itsestäni tuntui että en varmasti pysty koskaan rakastamaan ketään niinkuin tätä elämäni koiraa.
(meillä on myös 2 vanhempaa koiraa, tämä kuollut oli laumamme nuorin)
Pentu on ollut talossa nyt muutaman viikon, ja hän on aivan ihana. Oikea terapiakoira! Hän on väkisin tunkeutunut sydämeeni ja huomaan päivä päivältä rakastavani tätä pikkuista enemmän ja enemmän...
Voimia suruusi!
Itse kävisin varmasti katsomassa koiraa usein, ei koira siitä kärsi. Koira elää onneksi hetkessä, ja kun hän on kotiutunut uuteen kotiinsa, ei hän "mene sekaisin" jos käytte siellä.
En minä mitään luule, eikä kyse ole siitä rakastetaanko minua juuri kuten ihmiset tai muuta. Kyse onkin läheisen surussa siitä, että MINÄ rakastin häntä, koska hän oli minulle tärkeä. En laskenut onko hän ihminen, pitääkö hänen olla juuri sitä tai tätä, tai laskelmoinut mitä hän tuntee. Vaan tiesin, mitä minä itse tunsin. Tajuatko? Ei kaikki kysy hintaa, vastinetta ja vaadi koiraa olemaan ihminen, vaan rakastaa tätä nimenomaan siksi, että se on koira, oma itsensä, ihan vaan, koira.
Ja se siinä parasta onkin. Siinä kun ihminen ottaa koiria, vaikka pitää näitä sitten väheksyttävinä "vain koirina" ottaa koira ihmisen lauman tasavertaisena ja omanaan. Ei se väheksy ihmistä, tai muuta. Ihminen kyllä sitä, ja laskee miten paljon vähemmän se on kuin minä, ja tuo ja lapset... Miksi sitten edes ottaa koiraa? Miksi pitää ottaa perheeseensä jäseniä, minkä pitäisi hyväksyä kyllä ihminen jäsenekseen kaikilla tavoin, mitä ne vaan voi, mutta ihminen kyllä saa väheksyä, luokitella ja vaikka turhaan lopettaa, jos ei jaksa. Se on muka jotenkin oikein. Todella elämää kunnioittavaa. Todella vastuullista. Ei ole. Teennäistä ihmisen sontaa ja paremman esittämistä. Lopetuskin oman itsekeskeisyyden takia ei ole mitään vastuuntuntoisuutta vaan kusipäisyyttä, se on tappo koska ei vaan viitsi nähdä vaivaa. Ja joiltain se tuntuu luonnistuvan.
Yksi oli hyvin kuvaillut. Minullakin oli koira koko aikuisikäni, tuli muutot, erot, työpaikat ja kaikki. Koira jakoi koko elämäni mukanani. Se ON suuri menetys ja suru, ehkä noitten tiettyjen väheksyvien ihmisten käy kateeksi. Ja miksipä ei kävisi? Kun aina olettaa olevansa se tärkein itsestään selvästi. Ehkäpä se siinä heidän suurin uhkansa onkin, että he eivät ole niin tärkeitä, jaa asioita ja sureeko heitä itseään kukaan? Itseään täynnä he tuntuvat ainakin olevan.
En nimittäin surrut eroani ollenkaan siinä määrin, mitä koirani menettämistä. Minulta on kuollut lähiomaisia. Ihmisiä ja koira. Molemmat sattui aivan kauheasti ja surin yksinäisyyttä, tuli ikävä, oli suru menetyksestä, tunsin tyhjyyttä, ja mietin miten elämä voi jatkua, vaikka tietenkin, se aina jatkuu.
On törkeää väheksyä toisten tunteita kuoleman kohdatessa. Ihan samalla tavalla voi sanoa, että paskaakos vanhempiasi suret, niitten pitääkin kuolla ensin. Se on luonnollista, luonnon laki. Miksi täytyy aina olla tiemässä paremmin, kylmä, arvostella, jopa surussa? Helpottaako se? Onko viisaampi olo, tuleeko kaikkitietävä hallitsevuus siitä? Onko vahva olo? Hienoa, todella itsekeskeistä sontaa.
Täytyy sanoa, että ei ainakaan empatia kukoista eikä toista tarvitse osan ymmärtää. Toivottavasti he eivät kerjää ymmärrystä ja empatiaa kun itseen sattuu ja toisten mielestä se on turhaa säälin kerjäämistä. Niinkin saattaa käydä. Se voi olla aika orpo olo silloin. Itse en ainakaan ole tukenut yhtään väheksynyttä "ystävääni", on turha tulla itkemään minun olkapäätäni vasten enää.