Lue keskustelun säännöt.
Koirasta luopuminen - miten pääsit surun ylitse? Tuntuu, että en selviä...
28.03.2010 |
Jouduin luopumaan koirastani perheessä puhjenneen allergian takia. Koira meni hyvään ja koirallekin tuttuun kotiin, joten lopettaa ei tarvinnut.
Nyt tuntuu, että sydän hajoaa. On koko ajan fyysisestikin paha olo, itkettää enemmän, kuin mitä saan itkettyä. En millään pääse tämän surun ja ikävän ylitse - niin tyhmältä kuin se kuulostaakin.
On syylline olo ja niin helvetillinen ikävä, että tekisi mieli huutaa ääneen, jotta tämä tuska helpottaisi. Mies ei oikein osaa enää tehdä tai sanoa mitään...
Miten mä selviän tästä, tuntuu, että en pääse surusta ja tuskasta irti?
Kommentit (63)
Mitä sanoisi työterveyslääkäri jos joku kävelisi sinne ja sanoisi, ettei kykene käymään töissä pariin viikkoon, kun lemmikoira/kissa kuoli? Otetaanko se ihan vakavasti ja annetaan saikkua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun naapurin hurtta kuoli. Ei ole paskaa niin paljon enää pihalla.
Ap, lohduta itseäsi niin, että naapurisi ovat onnellisia koirasi menetyksestä.
se on vaan koira.Oikeesti...
Noita kuolaavia ja haisevia ällötyksiä on muutenkin jo liikaa.
Ajattelen usein täysin samoin kun joudun kaupassa käydessäni, ravintoloissa ja yleensäkin julkisilla paikoilla kuuntelemaan räkänokkaisten, huonokäytöksisten kersojen (0-10-v) raivostuttavaa kiljumista, riehumista ja huutamista.
Noita kuolaavia, kiljuvia, tunnelman pilaavia ällötyksiä on todellakin liikaa ja monesti toivoisi, etteivät heidän vanhempansa olisi pystyneet lisääntymään!
Mitä sanoisi työterveyslääkäri jos joku kävelisi sinne ja sanoisi, ettei kykene käymään töissä pariin viikkoon, kun lemmikoira/kissa kuoli? Otetaanko se ihan vakavasti ja annetaan saikkua?
Nykyään tuntuu sairaslomaa saavan aika helposti kaikenlaisiin masennus/depressio/väsymys-valituksiin, joten miksipäs ei? Onhan tuossa ainakin surulle/masennukselle edes jonkinlainen realistinen ja todennettava syy.
se on vaan koira.Oikeesti...
Noita kuolaavia ja haisevia ällötyksiä on muutenkin jo liikaa.
Ajattelen usein täysin samoin kun joudun kaupassa käydessäni, ravintoloissa ja yleensäkin julkisilla paikoilla kuuntelemaan räkänokkaisten, huonokäytöksisten kersojen (0-10-v) raivostuttavaa kiljumista, riehumista ja huutamista. Noita kuolaavia, kiljuvia, tunnelman pilaavia ällötyksiä on todellakin liikaa ja monesti toivoisi, etteivät heidän vanhempansa olisi pystyneet lisääntymään!
Samat sanat. Ja monesti tuollaisen uhmakkaan ja kiljunnallaan ilmapiirin pilaavan pennun mamma se vaan hymyilee ja jatkaa omaa vaateshoppailuaan muista kanssa-asiakkaista välittämättä. Saastetta se äänimelukin on!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
lapsesi pois niin saisit pitää koirasi. Oikea koiranomistaja lopettaa lapsensa mieluummin kuin koiransa.
Ei kai tässä alunperin kukaan lähtenyt vertaamaan mikä menetys on suurin ja hyväksyttävin surun aiheuttaja? Jos koiran menetys aiheuttaa surua ja masennusta niin eihän se tarkoita etteikö surisi myös muiden läheisten menetystä.
Samalla lailla voidaan verrata jos joku sanoo olevansa nälkäinen niin toinen siihen, että kuule maailmassa on paljon ihmisiä jotka ei oo syöny viikkoon kuin kynsiään. Ei niitten toisten nälkä vie sitä omaa nälkää pois.
Oma mummoni tapasi sanoa, että mikään ei vie niin tehokkaasti murheitä kuin hiertävät kengät. Kaikki suru asettuu johonkin viitekehykseen OMASSA elämässä ja sitä on turha muitten tulla arvostelemaan kun jokainen elää vain omaa elämäänsä.
Ap:lle voimia surun työstämiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai tässä alunperin kukaan lähtenyt vertaamaan mikä menetys on suurin ja hyväksyttävin surun aiheuttaja? Jos koiran menetys aiheuttaa surua ja masennusta niin eihän se tarkoita etteikö surisi myös muiden läheisten menetystä. Samalla lailla voidaan verrata jos joku sanoo olevansa nälkäinen niin toinen siihen, että kuule maailmassa on paljon ihmisiä jotka ei oo syöny viikkoon kuin kynsiään. Ei niitten toisten nälkä vie sitä omaa nälkää pois. Oma mummoni tapasi sanoa, että mikään ei vie niin tehokkaasti murheitä kuin hiertävät kengät. Kaikki suru asettuu johonkin viitekehykseen OMASSA elämässä ja sitä on turha muitten tulla arvostelemaan kun jokainen elää vain omaa elämäänsä. Ap:lle voimia surun työstämiseen.
Täysin samaa mieltä!
en ajatellut, että koiran kuolemasta saisi sairaslomaa. Ajattelin sitä,että jos tuntuu, että koiran kuolemasta ei tunnu mitenkään itse selviävän, tarvitsee varmasti jotain ammattiapua, eihän tuo ole mitenkään normaalia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
se on vaan koira.Oikeesti...
Noita kuolaavia ja haisevia ällötyksiä on muutenkin jo liikaa.
Ajattelen usein täysin samoin kun joudun kaupassa käydessäni, ravintoloissa ja yleensäkin julkisilla paikoilla kuuntelemaan räkänokkaisten, huonokäytöksisten kersojen (0-10-v) raivostuttavaa kiljumista, riehumista ja huutamista.
Noita kuolaavia, kiljuvia, tunnelman pilaavia ällötyksiä on todellakin liikaa ja monesti toivoisi, etteivät heidän vanhempansa olisi pystyneet lisääntymään!
Olet itse ollut samanlainen, kumpa sinun vanhempasi eivät olisi lisääntyneet?
Jotkut koiraihmiset on vähän sairaita... :o
viitattiin minuun, menetin isäni, lapseni ja koirani ja surin kaikkia yhtä sydäntä raastavasti. Jokainen oli niin rakas.
Isä sairastui ja lapsi oli allerginen.
ja sureneensa kaikki yhtälailla!
se on vain eläin, ilmeisesti ihminen joka suree eläintä vuosia ei ole menettänyt läheistä ihmistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmeellistä mistä tämä arvojärjestys?
Kaikki olemme eläviä olentoja, joilla on tunteet, toisin erillaiset mutta kuitenkin. Siksi ei voi sanoa että toisen suru olisi vähempi kun toisen, ei särkyäkään voi mitata, miten sitten surua.
Että pitää ihmisiä korkeaarvoisempina johtunee kristin uskosta? Joka laittoi ihmisen luomakunnan kruunuksi. Itse en ole samaa mieltä, suurinta tuhoahan olemme saaneet aikaa ja eniten olemme tapanneet, tuhonneet jne.JA onhan niitä kuolaavia ihmisiäkin, pitäiskö ne lopettaa?
joo mutta toisilta kuolee lapsia ja ihmisiä vierestä. koiraa ei kannata surra kun se hyvän kodin sai.
Ihan aiheen vierestä kerron, että tätini meni mukaan sururyhmään, kun serkkuni oli kuollut. Tapasi siellä naisen, joka oli menettänyt kaikki kolme lastaan samana päivänä. plus aviomiehensä. Eli onko tätini suru nyt sitten vähempiarvoista? Ei tätini mielestä, eikä myöskään tämän kolme lasta menettäneen mielestä, joka on nyt tätini ystävä!
AP, ymmärrän surusi, mutta tämä foorumi on sille ehkä liian raaka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuollut vauva loppuraskaudesta kohtuun ja 13v. koira.
En ole mielestäni tunteeton, vauvaani itkin varmasti sen ekan vuoden joka päivä.
Koirani kuolema oli tietysti surullista, mutta samalla myös helpotus. Häntä itkin ehkä muutaman kerran.
kun sille tuli yllättäen syöpä ja lääkäri totesi, ettei sille voi tehdä mitään muuta kuin pitää koiran olo mahdollisimman hyvänä ja sitten nukuttaa. Uutinen oli järkytys. Kyllä ne viimeiset viikot olivat vaikeita. Koira oli hyväntuulinen ja luottavainen ja oma itsensä paitsi että liikkuminen ja jaksaminen hiipui. En pystynyt nukkumaan. Yöt kuuntelin sen hengitystä ja kun en kuullut sitä, kuuntelin, että hengittääkö se. Eutanasiaan vienti oli toinen järkytys. Kyllä meillä on itketty rakasta ystävää ja koettu syyllisyyttä, kun epämääräisiin pikku oireisiin ei tajunnut tarttua ajoissa... ja vaikka oliskin, ei silti olisi välttämättä mitään voinut tehdä. Enemmän minä taatusti surisin koiran kuin apen kuolemaa - ilkeästi ehkä jonkun mielestä sanottu, mutta koira on sentään jokapäiväinen perheenjäsen ja aina ystävällinen ja iloinen kaveri.
Nyt muutaman kuukauden jälkeen on jo helpompaa. Meitä auttaa kun on tämän kuolleen koiran pentu, joka sekin on aikuinen koira jo, myös talossa.
Sure ihan rauhassa. Kyllä ainakin minä ymmärrän, miten lemmikin menettäminen koskee. Ehkä nyt ei siltä tunnu, mutta aika auttaa tässäkin surussa. Ehkä sinunkin kannattaisi harkita uuden pennun ottamista?
kun jäin yllättäen pienen lapsen yksinhuoltajaksi. Miehen salasuhteen paljastuminen ja erosta selviäminen vei kaikki voimat. Vasta parin vuoden jälkeen pystyin itkemään koiran menetystä ja ikävääni, jota ei poista se että sillä on hyvä uusi koti. Ymmärrän sinua ap.
kun jouduin luopumaan minulle erittäin rakkaasta hevosesta. Vanhojen kuvien katselu itkettää yhä ja vaikka minulla on ollut paljon hevosia, hoidettavana ja omanakin ja paljon muitakin eläimiä, ja on edelleen, niin ei yhdenkään menetys niin ole sattunut kun sen.
Elämä on sellaista ja sen aina valitsee eläimen ottaessaan kun melko varmaa on että sen menettää jossain vaiheessa kun eläimen ikä on ihmisen ikää lyhempi.
Kaikki olivat jo iäkkäitä tullessaan meille, mutta silti...kovin olivat rakkaita. Varsinkin yksi koirista tuntui niin läheiseltä, etten meinannut toipua menetyksestä millään.
Sen sijaan viimeisen koiramme menetys oli minulle suorastaan helpotus, koska koira kärsi jatkuvista ripuleista ja oli muutenkin vaikein luonteeltaan.
Onko teillä lainkaan käsitystä siitä, millainen koiran ja omistajansa suhde voi parhaimmillaan olla??? Koira ei ole todellakaan ole "vain koira". Se voi olla paras ystävä, luotettava ja uskollinen kumppani, joka on vuosien ajan se pysyvin asia elämässä. Mulla oli yksi ja sama koira kaikkien niiden vuosien aikana, kun muutin lopullisesti kotoa pois, rakastuin mieheen, lähdin opiskelemaan, erosin, muutin toiselle puolelle maata, löysin vakituisen työpaikan, aloin uudelleen opiskella, menin naimisiin ja sain lapsia. Asuinpaikka muuttui, lähipiiri muuttui, koko elämä muuttui, mutta koiraystävä pysyi rinnalla. Sen kanssa koettiin monet ja ilot ja surut. Tietysti jos se perheen koira on "vain Rekku kopissaan pihan perällä", ei menetyksen tunne ehkä ole mikään erityinen, mutta eipä passaisi arvostella sellaisten ihmisten surua, jotka kokevat koiraYSTÄVÄNn menetyksen johdosta suunnatonta surua ja kaipuuta.
minulla se oli kissa jonka sain ollessani 11v. Se kulki mukanani ympäri Suomen kun opiskelin, löysin miehen, perustettiin perhe, muutettiin muutama kerta vielä ja lopulta asutaan 900km päässä synnyinkotoani. Viime syksynä tämä kissa sitte kuoli ja kyllä se oli kova paikka.
mutta tosiaan. Onhan se kuitenkin aina jossain määrin eri asia kuin ihmisen menettäminen. Eikä se mielestäni ole tunneköyhyyttä että tämän tajuaa.