Onko muilla samanlaisia ajatuksia toisen lapsen hankinnasta? Olenko outo?

ihan yleisiä ovat äitien keskuudessa. :) Sä kuitenkin tunnet esikoisesi niin hyvin ja rakastat häntä yli kaiken. Hän on vielä siinä iässä, jossa kaikki mitä tyttö tekee on ihanaa ja suloista. Sanalla sanoen, elät kuherruskuukautta esikoisesi kanssa.



Itse jumaloin ja rakastin esikoistani aivan rajattomasti ennen kuin kuopus syntyi. Tunsin ja tunnen joskus edelleen syyllisyyttä siitä, etten tunne esikoista kohtaan enää niin. Rakastan hirveästi tottakai, mutta huomiotani on jakamassa nyt myös ihana kuopus. Mutta lapsellehan se on pitkällä tähtäimellä vain hyväksi, ei ketään ihmistä pitäisi palvoa!



Lapsilla on muuten erinomaiset välit keskenään, eli sisarus on tehnyt hyvää. Ei äidinkään aika kulu esikoista viihdyttämässä.

pieni, tottakai olet vielä kiinni hänessä. Mutta lapsi kasvaa koko ajan ja alkaa hiljalleen erkaantua sinusta, lapsen maailma kasvaa ja laajenee. Jos uusi vauva tulee, lapsi saa sisaruksen, joka toki on kriisi, mutta samalla ihana, tärkeä, jopa koko elämän kestävä ihmissuhde. Tuo pohdinta, jota teet, on todella hyvä, koska tällaista meidän nykyihmisten elämä on, koska voimme tehdä valintoja ja vaikuttaa elämäämme.

että mä hukutan ainoan lapseni rakkauteen ja palvontaan. Ei voi olla hyväksi lapselle olla äitinsä koko maailmankaikkeuden keskipiste tunnetasolla, ois hyvä jos siinä ois joku jakamassa tätä taakkaa.;)



Missään nimessä et ole liian kiinni lapsessasi, hänhän on vielä niin pieni että sun pitääkin olla hirveän herkkänä hänen tarpeilleen.Mä uskon että kun lapsesi kasvaa eikä ole enää niin riippuvainen sinusta, voi pohdinnatkin helpottaa. Sullahan on vielä monta vuotta aikaa tehdä päätös, vaikka raskautumisessa ois ongelmiakin. Älä ainakaan painosta itseäsi ratkaisuihin jotka ei vielä tunnu luontevalta.

sisarus ottaa uuden tulokkaan hyvin vastaan.

Isompi osaa jo leikkiä itsekseen ja haluaakin touhata omiaan eikä ole niin kiinni vanhemmissaan. Toki kaipaa huomiota, mutta esim. meidän 5 v tytöllä on ihan valtava hoitovietti juuri nyt. Kun pikkuveli syntyi esikoisen ollessa 2v9kk niin tunnelmat oli ihan erilaiset. Oli mustasukkaisuutta jne.

Sisarukset ovat toisilleen tosi tärkeitä ja on ihana katsoa miten hitsautuvat yhteen ja tykkäävät toisistaan. Meilläkin esikoinen toivotti pikkuveljen takaisin mahaan :) kun veli syntyi... mutta nyt on kuulemma maailman paras veli :D

Mä puntaroin pitkään samojen tunteiden kanssa kuin mitä kuvaat, ap. Esikoinen oli mulle niin mielettömän rakas, ja kun kuopusta aloimme yrittämään, mietin monen monta kertaa, teenkö väärin tai pahasti esikoistani kohtaan. Toisaalta tiedän omasta kokemuksesta, että se sisarus voi olla todella tärkeä. Itselleni pikkusiskoni on se luottohenkilö, jonka kanssa on aina jaettu ilot ja surut.



Kun lopulta tulin raskaaksi, tuleva vauva oli välittömästi esikoiselleni todella tärkeä asia, ja hän odotti kuin kuuta nousevaa vauvan syntymää. Hän julisti aina tilaisuuden tullen, että hänestäpä tuleekin isosisko, äidin mahassa kasvaa vauva, ja hän aikoo olla maailman paras isosisko ja pitää huolta vauvasta. Toki nuo tuntemukset siitä, että tekisin esikoiselle jotakin "väärää", ja että mun ja tytön läheinen suhde rikkoutuisi vauvan myötä, pitivät pintansa edelleen vielä raskausaikana, ja täytyy myöntää, että vieläkin, kun vauva on jo 11-kuinen, mulla on joskus huono omatunto. Koen, että tyttö jää vähemmälle huomiolle, mikä tietysti toisaalta on ymmärrettävää mutta toisaalta ainakin meillä osittain ihan turha pelko. Tyttö ei ole ollut mitenkään mustasukkainen, ruvennut kärttämään huomiota sen kummemmin kuin aiemminkaan, päinvastoin sanoo useinkin, että "äiti, älä häiritse meidän leikkejä", kun hän leikittää pikkuveljeään.



Toisaalta rakkauteni esikoista kohtaan on nykyään erilaista, kuin ennen kuopusta. Silloinhan esikoiseni oli mun ainokaiseni, mun "vauvani" iästään riippumatta, kun nyt kuopus on se vauva ja esikoinen on minusta äärettömän ihana ja rakas "iso tyttö". Harva se päivä ihan vaan katselen esikoistani ja hänen touhujaan, ja totean, että kyllä mulla on mahdottoman ihana, iso tyttö - ja niin mulla onkin.

Toki toinen lapsi vie äidin huomiota ja se on ongelma, jos ajattelee äidin olevan lapsen elämän keskipiste. Kun lapsesi vähän kasvaa, huomaat pian, ettei äiti ole enää samalla tavalla kova juttu kuin ihan pienenä. Isä, mahdolliseet sisarukset, kaverit ym. muuttuvat yhä tärkeämmiksi.



Meillä esikoinen oli vähän alle kaksi kun toinen tuli. Minusta perhe-elämä on jotenkin tasapainoisempaa, kun vanhemmat eivät pyöri vain yhden lapsen tarpeiden ympärillä. Lapsi oppii sisarukseltaan paljon sellaista, mitä vanhemmat eivät voisi opettaa, jakamaan, pitämään puoliaan jne.



Vanhemman on myös helpompi päästää pikkuhiljaa irti lapsestaan, kun niitä on enemmän kuin yksi. Sitähän se lapsen kasvatus pitkälti on.



Minusta ainoista lapsista näkee usein aikuisenakin, että he ovat olleet ainoita. Eikä se tosiaan ole hyvä ominaisuus.

Ja siksipä odotinkin ennen toisen hankintaa :)



Kun esikoinen oli 4,5v hänellä alkoi olla jo niin paljon eriytymistä äidistä,että oli luonnollisempaa hankkia toinen "palvottava" :D esikoista rakastan ja palvon edelleen todella,todella paljon,se ei muuttunut mihinkään,mutta esikoinen on jo sen verran isompi,että hän ei jaksa kokoaikaista äidin palvontaa ;D hänellä on omia kavereita ja omia menoja ja ajatuksia!



Toinen tuli sopivaan väliin siis ja on ihanaa palvoa taas vauvaa :D ja voimme palvoa esikoisen kanssa yhdessä (nyt 6v) vauvaa!



Ja minusta oli ihanaa se,että esikoinen sai jakamattoman huomion juuri niin kauan. Tämä toimi meillä.

Esikoiseni oli minulle samalla tavoin ainoa ja maailman napa, kun aloin hieman ristiriitaisinkin tuntein odottaa toista lastamme. Minulla oli kuitenkin koko ajan tunne, että sisarus olisi loppujen lopuksi ihana asia vanhemmaleni ja lahja hänelle tähän elämään. Ihmittelin kyllä itsekseni miten voisin koskaan rakastaa ketään toista kuten esikoistani rakastan.



Vauvan synnyttyä meillä oli karmeaa mustasukkaisuutta ja draamaa. Kuitenkin sen kaiken negatiivisenkin keskellä koin, että sisarus oli hyväksi meille kaikille. En vieläkään ymmärrä mistä sitä rakkautta tulee, mutta huomaan rakastavani nyt kahta lasta enemmän kuin mitään maailmassa. Ehkä tunteiden kirjo on vielä laajentunut ja mukaan tullut myös ristiriitaisia tunteita ja riittämättömyyden tunnetta. Miten huomata molemmat ja antaa paljon molemmille. Kuitenkin ihminen on rakennettu niin ihmeellisesti, että rakkautta riittää vaikka jakajia olisikin.

On mukava kuulla, että muillakin tällaisia ajatuksia on eikä ole yksin mietteissään. Tyttöni on juuri siinä iässä kun oppii paljon taitoja päivittäin ja puhuu jo pitkiä lauseita, joita saa välillä nauraa vedet silmissä. Ja äiti ja isä vaan pakahtuvat ylpeydestä pienemmästäkin asiasta mitä lapsi oppii, mutta niin tekevät varmasti kaikki isät ja äidit. Ehkä meidän kohdalla voisi useamman vuoden ikäero olla kaiketi sopivin. Nyt saa antaa kaikkensa esikoiselle ja nauttia hänestä, mutta jo nyt on haikea olo siitä kun neiti on jo níin isoa tyttöä ja tuntuu kasvavan viikossa, ellei sitten jo päivässä. Mutta eihän niitä lapsia tehdä juuri kuin halutaan, vaan ne annetaan lahjaksi sitten kun oikea aika on.



Mielestäni olen älykäs, viisas ja maalaisjärjen omistava nainen, mutta äitiyden myötä olen humannut pohtivani lukemattomia kysymyksiä lapsen kasvattamisesta, hoitamisesta, rakastamisesta, suojelusta... Äitiys itseasiassa on varmasti niitä vaikeimpia tehtäviä mitä naisen elämässä on siinä mielessä, että osaisi antaa lapselleen ne parhaat mahdolliset avaimet hyvään elämään.

tuleva vauva on joku vieras alien, joka pilaa meidän perhe-elämän ja vie kaiken rakkauden ja huomion esikoiselta.



Rakkautta ei vienyt, huomion kylläkin sillä, että esikoinenkin oppi sitä jakamaan.



Muistan vieläkin sen kauhun ja pahan mielen ennen tytön syntymää.



Nyt lapsia neljä, ja rakkautta riittää kaikille, huomiota yhdelle tai kahdelle kerrallaan ja syliä sille joka sitä haluaa.



Lapset rakastavat toisiaan, leikkivät keskenään, jakavat tavaroita, tappelevat ja taas rakastavat.



Onneksi emme jättäneet yhteen lapseen...

Monilapsinen perhe olisi kyllä ihana ajatus sinänsä, sisarukia lapsilla olisi läpi elämän ja kun itsekin joskus vanhentuu ja rapistuu olisi niitä lapsia sitten mummelia katsomassa välillä. Ja elämässä ihminenhän sopeutuu varsin hyvin tilanteeseen kuin tilanteeseen.



Onpa kiva huomata, että tällä palstalla on myös ihan tavallisia fiksuja äitejä, joilla on arvokkaita ajatuksia. Ja ymmärrystä myös muuhun kuin juuri siihen omaan elämäntilnateeseen.