Miksi toiset isovanhemmat ei välitä???
Siis miehen puolen isovanhemmat. meillä 2 lasta, jotka syntyivät pieninä keskosina ja ollut tosi rankkaa heidän kanssaan. Nyt jo jnkv helpottanut. Jos joskus harvoin vierailevat on vain nälvintää ja kasvatustaitojemme kauhistelua tyyliin ei tosta mitään tule, eikö se vieläkään osaa, eikö äiti anna sulle ruokaa (pojalla suolisto-ongelmia ja kärsinyt jo mahassani, hyvin pienikokoinen vielä). Jos noin 2kk välein ehtivät tunniksi poikkeamaan vaikka välimatka on ihan kohtuullinen, niin silloin pitää saada kahvit ja vähän aikaa koheltaa lasten kans ja taas kiireellä pois. Lapsilla on heti kova kiire esitellä heille kaikkea, että ehtivät. Mielestäni ei tunne lapsiamme lainkaan. Eivät edes usko lastemme terveysongelmia, vaikka tutkittu sairaalassakin. Toinen lapsista on ollut muutamassa leikkauksessa ja äkkilähtöjä sairaalaankin on tullut. Koskaan näistä ei kysytä mitään. Mieluummin ihmetellään naapurin asioita sit tosiaan nälvitään miniälle eli minulle. Mies on aina melkoinen tuppisuu heidän aikanaan eikä koskaan puolusta minua. Nyt heillä on myös tyttären lapsi ja sitä sitten paapotaan, vaikka rauhallinen ja täysiaikaisena syntynyt. Meitä ei ole autettu kertaakaan eikä lapsia ole hoidettu. En kyllä ehkä antaisikaan hoitoon, koska eivät tunne lapsia riittävästi eivätkä muutenkaan noudata ohjeitamme, niin eihän sitä hyvällä mielellä mihinkään voisi lähteäkään, jos saa epäillä saako lapsi jotain kasvatusta itse poissa ollessani. Joskus vaan rassaa, kun lapset kyselevät heistä enkä tosiaan tiedä, ovatko lapset heille muuta kuin valokuva lompakossa, jolla voi leuhkia ympäriinsä. Sit otetaan valokuvia ja käsketään minun mennä syrjään. Kuvaavat vaan miestäni ja itseään lasten kanssa leikeissä, ihan kuin niin paljon heidän kanssaan aikaa viettäisivät. Lapsille en heitä hauku, mutten kehukaan. Sanon vain, että en tiedä, koska tulevat käymään.Itse emme voi siellä käydä eläinallergian takia, jota eivät hyväksy. Tuntuu vaan niin kummalliselta, kun omat vanhempani antavat lapsillemme niin paljon aikaansa ja nauttivat todella lapsistamme. Olen siitä äärettömän onnellinen. Johtuuko tämä siitä sitten, että miniä ei ole mieleinen? Varmasti osittain, mutta miksi tavallaan hylätä oma poika ja hänen lapsensa. Kiitos, että sain johonkin purkaa tätä asiaa. Tästä tullut välillä riitaa tosi paljonkin minun ja mieheni kesken. Patistan häntä usein sanomaan vanhemmilleen kovilla panoksilla takaisin, mutta ei niin ei.
Kommentit (12)
Minun vanhempani ovat aivan hullaantuneita kahdesta lapsestamme, mutta mieheni vanhemmat eivät. Mummolat ovat kaukana ja harvoin käydään, mutta mieheni vanhemmilla tuntuu aina olevan tärkeämpää tekemistä, kun saavumme vierailulle. He eivät käy meillä, tai jos käyvät, niin kiire on kova. " Pitää kiertää haudat, mennä illalla uintiin, tytär tarvitsee auton.." Blaa blaa. He eivät paljon pidä lapsia sylissä, eivätkä todellakaan helli ja lirkuttele. Myös mieheni on tiedostanut tämän ja ymmärrettävästi puolustaa sen olevan heidän perheen tapansa, olla " ylireagoimatta" kaikkeen.
Minä olen myös itsekseni yrittänyt pohtia syytä siihen, miksi anopin mielestä kaikkien muiden lapset ovat kehittyneempiä, suloisempia ja kiltimpiä kuin omat lapsenlapset eli meidän lapsemme. Minusta meillä on aivan ihanan hurmaavat pienet pallerot, jotka täyttävät minun ja mieheni elämät ja ajatukset laidasta laitaan. Toki he kiukuttelevat ja heittäytyvät lattialle, mutta he ovat lapsia! Tällöin kyllä anoppi/appiukko pelottelee pukilla tms. Mutta kivoja asioita heissä ei huomata!
Lapsenlapset usein sanovat, että " mennään sinne toiseen mummolaan" eli minun kotiini ja näen kyllä mieheni vanhemmista, että se heitä tympii! Mutta en minä sille mitään voi, lapsilleni en heitä ainakaan mustamaalaa. He tekevät sen ihan omalla käytöksellään. Lapsi ei mene syliin sanoen, että " ota mummu/pappa syliin, helli ja ole minulle mukava!"
Olen myös yrittänyt olla hyvä miniä, pitänyt suuni kiinni ja kuunnellut anopin kehuja itsestään ja saavutuksistaan. Huonoa itsetuntoahan se vain on, jos pitää itseään koko ajan pönkittää mitä erinäisimmin kehuin. Yritän silti mieheni takia sanoa lapsille esim. että " menehän nyt mummon syliin" tai " kerroppa mummulle/papalle mitä sulle tapahtu" tms. Surullistahan se on lapsen puolesta, kun jää kaksi tärkeää ihmistä pimentoon vain sen takia, kun isovanhempia ei kiinnosta!
Toivon, että minä voisin olla sitten aikanaan hyvä mummo, johon voi luottaa ja turvata ja joka paapoo ja lellii!
Meillä tosin vieraillaan viikottain miehen vanhemmilla, koska asuvat samalla paikkakunnalla. Kuitenkin, jos tarvitsemme hoitoapua vaikka pariksi tunniksi, niin ei käy. Tyttären lasta hoidetaan todella paljon, välillä jopa pyytävät yöhoitoon. Eli kait tässä jotenkin korostuu varsinkin äidin mielenkiinto omaa tytärtä kohtaan enemmän kuin meitä miniöitä. (eli miehen veljenkin lapset kärsivät jonkinlaisesta syrjinnästä)
Meillä on onneksi se tilanne, että mies on mun puolella näissä tuntemuksissa. Hän on esim sanonut, että poikaa ei tulla viemään ikinä yöhoitoon hänen vanhemmilleen. (heillä pieniä ongelmia alkoholin kanssa)
Muutenkin mies ymmärtää myös sen, että minä vien mielummin pojan omille vanhemmilleni hoitoon, jos on tarvetta.
Harmittaa kyllä välillä pojan puolesta.
Aloittaja kirjoitti ihan minun sanoillani... Meilläkin miehen vanhemmat asuvat lähellä, n. 30km (omat vanhemmat yli 800 km päässä), mutta silti minun vanhempani ovat kylästelleet meillä useammin ja me heillä, hullunkurista.
Silloin harvoin, yleensä 3kk välein, kun mieheni vanhemmat tulevat kylään, kamera saa kyytiä. Otetaan kuvia edestä ja takaa, " pakotetaan" huutava lapsi " famun" syliin ja otetaan äkkiä kuva. Sittenpä sitä joutaakin jo lähteä, teettämään kuvia ja niitä esittelemään. Silloin harvoin kun tavataan, on pakettia ja lahjaa -yleensä liian pieniä vaatteita- ja koko tapaaminen on yhtä " ylistystä" halleluujah kun on poika kasvanut yms. Blaa Blaa Blaa, paskanjauhantaa, sori ruma sana. Kaikki on vain niiiiiiiiiiin teennäistä, että ällöttää.
Olen pitänyt välini appivanhempiin asiallisen viileinä, eikä minua oikeastaan enää kiinnosta omalta puoleltani niitä alkaa " korjailla" .
suusta: Monelle naiselle tyttären lapset ovat rakkaampia kuin pojan, koska ovat vieraan naisen synnyttämiä. Tosin mummoni puhuu vaarin äidistä kotkana, mutta saattaa siinä joku perä olla.
En vain ymmärrä, mitä se voi vaikuttaa, että onko kenen synnyttämiä, pitäisi adoptiolapsiakin samalla tavalla kohdella, mutta ilmeisesti vähän normaalia tyhmemmät ja yksinkertaisemmat ihmiset näin käyttäytyvät ja ajattelevat. Onhan miniänkin synnyttämä yhtä paljon omaa sukua. Oma anoppini joskus vuosia sitten kyllä sanoi minulle, kun mieheni ei ollut paikalla, että tyttären lapset tulevat olemaan tärkeämpiä eli olisi pitänyt varautua. Mut tässä meni muutama vuosi, että meidän lapsemme olivat ainoita lapsen lapsia. Teki mieli viimeksi nähdessä kysyä, nähdäänkö tänä vuonna vai helmikuussa... Väännetäänkö silloin naamaa väkisin hetken aikaa pakkohymyyn, kaadetaan kahvia ja väläytellään filmiä. Kivasti kuvasitte filmaamistakin kuin meillä. Itse olen aika puhelias ja välitön ihminen niin en tajua, miten voivat suhtautua noin. No, itsellä ei ole kuin poikia eli tarvitsee varmaan alkaa kohdella miniöitä paljon paremmin kuin itse saan kohtelua, tämä vahinko ei kierrrä...
eli oma äitini asuu lähellä mutta aina ties mihin vedoten käy vain harvoin ja silloin ottaa sen rullalisen filmiä ja häipyy taas niitä kehittämään. Pitää lapsista, muttei osaa olla heidän kanssaan stressaantumatta valtavasti.
Kävin jopa juttelemassa psykologin kanssa asiasta koska olin jo valmis katkaisemaan suhteeni äitiini tai sanomaan ettei ole tervetullut synttäreille kun ei ole läsnä arkenakaan. Psykologi vain totesi että joillekin isovanhemmille on helpompi olla vähän vanhempien lasten kanssa (meidän kolme on alle viisi vuotiaita).
Nyt siedän tilannetta jo paremmin ja ongelmat ovat tätä nykyä appivanhempien puolella jotka ovat pitkästä etäisyydestä huolimatta tosi läheisiä lapsillemme. Nyt vain rassaa erilaiset kasvatusperiaatteet, he kun tekisivät kaiken kuten lapset haluavat ja lapset sitten haluaisivat tehdä asiat kotonakin kuin mummolassa...
Kiva kuulla psykologinkin mielipide! Itse olen myös välillä harkinnut meneväni keskustelemaan asiasta, niin paljon se syö voimavaroja. Juuri tuo on ärsyttävää, että jonain juhlapäivänä (1v kemutkin jättivät väliin) sitten hetken koheltavat ja kuittaavat sillä taas yhden vierailun, ettei tarvitse tulla kuukausiin...
Meillä on elossa enää mummut, molemmin puolin. Lpasemme vovat 12, 10, 7 ja 2. Isän isä ei ole vuorinta nähnytkään, kuili ennen kuin tämä sai alkunsa.
Mutta meillä ei siis kummankaan puolen mummuja lapset- tai lapsenlapset kiinnosta. Anoppi lähettää synttärikortin, ei muuta. Mun äiti ei sitäkään. Mun äiti ei muista edes lasten nimiä. Ja ihan oikeast tarkoitan tätä, lapseni elelevät käytännöllisesti katsottuna isovanhemmitta.
Mutta mä en enää jaksa asiasta mieltäni pahoittaa, tai sitä liiemmin pohtia. Olen sitä mieltä että isovanhemmat ovat suurimpia häviäjiä, ei mulle tarvitse tulla ääneen ihmettelemään miksi heitä eisiteen aikanaan tulla laitokseen katsomaan- tällaisilla asioilla on tapana kostautua.
Ap:n lapsilla on sentään toisen puolen isovanhemmat, nauttikaa heidän löytymisestään, ja antakaa toisten olla omissa oloissaan.
Mummi ja ukki asuu 6 km:n päässä ja ovat niin kaukana , ettei voi tulla kuin lapsenlapsen syntymäpäiville. Silloin lahjan annon yhteydessä kerrotaan JOKA KERTA kuinka köyhiä ovat (ei rahasta pula, esim. anopin perintö jokin aika sitten yli puoli miljoonaa markkaa).
Kun omat vanhempani (lue: äiti ja isäpuoli) tulevat 350km:n päästä, niin kerran appi sanoi mulle suoraan, että eikö niillä ole mitään parempaa tekemistä? Mummu ja pappa tukkää onneksi oikeasti meidän pojista.
Meidän koti on aina arvostelun kohteena. Pelkästään keittiön maalatut seinät, saivat anopin nalkuttamaan tosi kovin.
Pahin on ollut kuitenkin, kun meidän nuorempi poika joutui synnyttyään keskolaan ilmarinnan takia. Ja kun vihdoin 4 vuorokauden kuluttua päästiin osastolle, niin appiukko kysyi todella vittumaisella äänen sävyllä, että onko sillä EDES kaikkia sormia ja varpaita??????
Sen jälkeen tein heille selväksi, että pysyvät poissa meidän elämästä.
Andrea, olenkin tosi onnellinen, että lapsillani on toiset isovanhemmat rakkaina ihmisinä ja turvana lähellä ja mukana heidän elämässään täysillä. Sitä on vaan vaikea ymmärtää, ettei tosia kiinnosta kovin paljoa noin ihanat pikkuiset... Niin ja mielestäni voisi unohtaa vaikka syntymäpäivän ja olla lähellä arjessa.
Tiltsille, kiva kommentti tuo eikö niillä toisilla isovanhemmilla ole parempaa tekemistä. Onneksi meillä tosiaan omat vanhempani ovat kiinnostuneita pojista, tuntuu, että heille mikään muu ei ole niin tärkeää. Näillä toisilla ei tosiaan ole aikaa, luettelevat aina vinot pinot harrastuksiaan, kummin kaiman nimppareita (meillä ei siis edes 1v ja kuitenkin kahden synttärit vielä samana päivänä eli usein ei ole tarvinnut vaivautua). Noi keskolakommentit tosi törkeitä. Meillähän lapset oli 2kk tehossa ja oli vaarana jopa menehtyminen, vammautuminen yms. sielläkin vaan irvisteltiin, että eikö ole kamalaa, kun äiti on noin tumpelo, kun vaihdoin vaippaa keskoskaapissa pikkuiselle, joka makasi letkujen seassa (ei mielestäni mikään kellosta aikaa katsottava suoritus vaan mahdollisimman varovainen, että kanyylit pysyy paikallaan ja vauvalla olisi mahdollisimman turvallinen olo). Sit lasten välillä tilanne on erilainen, anoppi suosii normaalin kokoista silloin harvoin kun käy, pienempi ei kelpaa.
Meillä on 3 lasta ja samanlaisia " ongelmia" ... Mieheni isä asuu naapurissa (leski ja uusi nainen kuvioissa) ja on todella harvoin lastenlasten kanssa missään tekemisissä saatikka kyselee kuulumisia. Joskus " näkemiseen" menee jopa useita viikkoja. Ei ota lapsia kylään (oma-alotteisesti) tai tule meille katsomaan lapsia. Todella harvoin pyydämme häneltä apua ja sitäkin saa kysyä monta päivää aiemmin ja aina muistuttaa asiasta ettei vain unohdu. Koskaan eivät lapset ole olleet yökylässä. Joskus ollaan päästy mieheni kanssa kaksin ruokaostoksille kun vain appiukko on " vaivautunut" katsomaan lapsia kahta vanhimpaa(ehkä pari kertaa). Kerran 1v. synttäreillä oli tärkeämpää mennä perunoita nostamaan " vieraalle" kuin tulla juhlimaan... Ja jos jotakin " kasvatusvinkkejä" sanoo niin heti appiukko ottaa itseensä, että kyllä hän tietää (itsellään yksi lapsi). Mutta kyllä appiukon naisen lapsenlapsia (kaksi tyttöä 11v. ja 12v.) otetaan kylään, jopa kesällä viikoksi ja viedään kaikenmaailman huvipuistoihin. Toki niitä on " helpompi" hoitaa kun alle 6v. " pojan riiviöitä" . Minun äitini asuu 70km päässä ja häntä nähdään paljon useammin kuin tuota " naapuria" . Onneksi äitini auttaa ja välittää todella paljon lapsistamme vaikka hänellä on lapsenlapsia yhteensä seitsemän kappaletta niin silti jokainen on aina huomioitu ja rakastettava yksilö siinä missä toisetkin. Ehkä viimeistään tuo appiukko silloin huomaa kun todellinen vanhuus ja yksinolo alkaa vaivaamaan niin kun pojat " naapurissa" eivät olekaan kiinnostuneet menemään sinne kylään ja kyselemään kuulumisia. Kyllä aika näyttää ja siitä saa vain itseään syyttää... Kaikki olisi toisin jos " Mamma" vielä eläisi " naapurissa" ...
Ei kiinnosta anoppia pätkääkään meidän yhteiset lapset. Ei näkynyt anoppia meidän häissä, ei yhdenkään lapsen ristiäisissä, ei synttäreillä jne. Ja syynä on ollut että empä nyt jaksa tai jotain muuta tökeröä. Mutta olkoon, lapsilla on mun puolelta maailman parhaimmat mummo ja pappa.