Muiden asenteet
Omat lapset syntyivät ollessani 36v ja 40v. Opiskelin ja elin itsenäistä ja parisuhde- ja työelämää monta vuotta, ennen kuin mieheni (!) ehdotti perheen perustamista. Jos hän ei olisi tehnyt aloitetta saattaisi olla että meillä ei olisikaan lapsia - mikä turhauttava vaihtoehto! Pidän itseäni melko nuorekkaana, ja omat vanhempani ovat hyvin virkeitä ja "suhteellisen nuoria".
Odotus- tai vauvavaiheessa ei ole tullut sanomista. Jos olisi ollut varma että haluaa ollenkaan lapsia tuskin lastenhankintaa olisi uskaltanut jättää näin myöhäiseen... Kaikki meni kuitenkin oikein hyvin, ja minulla on useita ystäviä, jotka saavat vauvan yli 40-vuotiaana (esikoisen tai kolmosen..). Tuntuu, että enemmän ihmetellään parikymppisiä jotka uskaltavat jo hankkia lapsia, vaikka tuolloin se luonnollisinta olisikin. Ainakin näin pk-seudulla, jolla opiskellaan ja tehdään "elämä valmiiksi" ennen perheen perustamista.
Kommentit (9)
Itse mietin asiaa siltä kannalta, että ihmiset ovat turhankin innokkaita ja ajattelemattomia laukomaan mielipiteitään ilman että miettivät yhtään sen syvemmin. Näin myöhään vauvan saaneena (45 v) ja myös adoptioprosessin läpikäyneenä (joka meni hyllylle kun yllätysraskaus alkoi) olen sitä mieltä että ihminen ymmärtää vasta kun itse käy läpi jonkin ison asian, ja oppii sitä kautta ymmärtämään erilaisuutta. Olin itse nuorena aika musta-valkoinen, nyt onneksi laput on pudonneet silmiltä ja mietin monta kertaa ennenkuin kommentoin kenenkään muun valintoja. Se että joku iäkäs (tyyliin sun anoppi) ihminen laukoo jotain ilman että on oppinut elämästä sen enempää on surullista, hän ei ole ottanut vastaan elämässä mahdollisuutta viisastua ja avata sydäntään laajemmaksi. Se on hänen menetyksensä, ja vaikka se sattuu, se kannattaisi yrittää jättää hänen omaksi tappiokseen. Voimia ja uskoa sulle ja teille ja jatkakaa vaan vauvan yrittämistä!
Sain esikoiskaksoset 44-vuotiaana.
Tein uraa ja miehetkin vaihtui tiheään tahtiin. Alle kolmekymmpisena olin varma että hankin sterilisaation heti kun se on mahdollista eli 30 -vuotiaana, en todellakaan voinut kuvitella itseäni äidiksi. Vasta 39-vuotiaana ekan kerran huomasin haluavani lasta. Kyselin lääkäriltä ajatuksen järkevyyttä ja hän kannusti minua ja sanoi, että raskaus kyllä todennäköisesti sujuu hyvin jos vain tulen raskaaksi.
43-vuotiaana uuden miessuhteen myötä tulin raskaaksi ja huomasin odottavani kaksosia. Naistenklinikalla raskausseurannassa nuori kätilö sanoi mieleenjääneet sanat: "On se kumma, kun nämä kaksosraskaudet usein tulevat henkilöille, joista huomaa, että he tulevat pärjäämään kahden vauvan kanssa!" Kylläpä se valoi minuun uskoa tulevana äitinä.
Ja niinhän tässä on pärjätty. Ollaan oikein onnellinen perhe!
Vain pari kertaa minua on luultu lasteni mummoksi ja se on kyllä luokannut.
Ihan mielenkiinnosta vaan kyselen, että oletteko noin nelikymppiset äidit törmänneet ikäviin ennakkoasenteisiin, vähättelyyn tai muuhun vastaavaan?
Toivottavasti ei!
Itse olen nuorempi, mutta jotenkin vain kiinnostaisi, että joko Suomessa noin keskimäärin oltaisiin valmiimpia hyväksymään erilaisia perheitä.
Muistan itse joskus alle 30v ajatelleeni, etta " onpas vanhana ruettu lapsia tekemaan" , jos kuulin jonkun olevan lahempana 40v... No, nyt olen itse 37v eika viela yhtaan lasta/raskautta olla mieheni kanssa saatu aikaiseksi, joten nykyaan kun kuulen jonkun yli 40 raskautuneen/saaneen lapsen tulen ihan mielettoman onnelliseksi!
Eli kaikki lienee suhteellista...oma opetukseni on ollut, etta elamaa ei todellakaan voi aina etukateen suunnitella ja olkoot muut mita mielta tahansa, itse tulee vastata omasta onnestaan eika kuunnella muiden mielipiteita siita mita " saisi" tai " ei saisi" tehda.
Lisaksi, ilmeisesti lapsia on saatu kautta historian myos vanhemmalla ialla (oma isoaitini oli 40v esikoisen saadessaan), joten sinansa tama ilmio ei ole uusi, ehka siita vaan enemman puhutaan nykyaan?
Olen uusperheen 44v äiti, tyttövauvamme syntyi elokuun 07 lopussa. Ollaan joskus naureskeltu miehen (41v) kanssa kaupungilla liikkuessamme, että tässä se menee mummi ja ukki lapsenlapsen kanssa. Niin varmaan jotkut ajattelevatkin. Mutta me vaan kuljetaan rinta rottingilla. :)
Omat kokemukseni ovat olleet yleensä ottaen positiivisia, täällä italiassa (vaikka myöhään synnyttäminen on aika yleistä) lääkärillä melkein naama venähti kun kuuli ikäni (nyt 45) ja sanoi " rouva, on todellinen ihme että olette raskaana" , mikä toisaalta vähän huvitti minua, toisaalta sai vähän tuntemaan itseni kummajaiseksi. Kun sitten suomessa neuvolassa ja lääkärillä kysyin iän vaikutuksesta mahdollisiin raskausongelmiin ja synnytykseen, oli ihanaa saada kuulla " et sinä nyt niin vanha ole" ! Kummasti olo koheni! Nyt kun mietin niin ihan alkuraskaudessa koin välillä vähän häpeänkin tunteita että nyt tässä iässä ja miten sitä nyt voi mennä synnyttämään nuorten naisten joukkoon, mutta nyt on ajatukset ja tunteet ihan toiset! Ystävät ja perhe ovat olleet tosi onnellisia ja kannustavia, ja itse mietin että tämä on aivan ihana lahja elämältä ja meidän tuleva perhe elää ihan omanlaistaan elämää ja yritän olla vertailematta nuorempiin. Perheitä on niin monenlaisia ja elämässä asioita voi tehdä monessa järjestyksessä!
Minulla on vertailupohjaa, koska olen saanut lapsia sekä 24-vuotiaana että liki 40-vuotiaana.
Mielestäni nuori äiti kohtaa enemmän kaikenlaista kommentointia. Myös iästä. Sen sijaan keski-ikäistä rouvaa harvempi kehtaa millään lailla kommentoida. Kypsemmän iän äitiys on nykyaikana niin yleistäkin - nykyäänhän 35-40 -vuotiaat synnyttäjät ja vanhemmatkin eivät ole mitään kummajaisia vaan yhä useampi ensisynnyttäjä on tässä ikäryhmässä!
Itse en ole siis kohdannut kuin myönteisiä asenteita näin myöhemmän iän äitinä. Toivon samaa muillekin!
eli siis kaikki ystavani ovat saaneet lapsensa itse asiassa saman ikaisena tai vanhempana kuin mina (sain esikoiseni 32-vuotiaana, nyt kakkosen 35-vuotiaana, ja jos kunto vaan kestaa niin viela kolmosesta haaveilen lahivuosina). Itseasiassa tassa porukassa mina olen nyt 37-vuotiaana se " nuori" aiti... ;-) Tama johtunee paljolti alasta jolla tyoskentelen seka siita etta ystavapiirini naiset ovat lahes jarjestaan vaitelleita, eli yliopisto-opintoihin on mennyt todella monta vuotta. Eli en ole saanut iasta oikeastaan mitaan palautetta.
Olen 39-vuotias ja yhteiskunnan mätäpesäke. Tulin raskaaksi ja tämä toinen lapsi oli enemmän kuin toivottu ja odotettu. Kun kerroin raskaudesta anopille, hän ei edes onnitellut. Jonkin ajan kuluttua soitti kotiin ja sanoi, että eikö sunkin olis pitänyt hankkia lapset 20-vuotiaana.
Työkaverit ovat sitä mieltä, että 40-vuotias on edesvastuuton, jos hankkii lapsia. Se on väärin sekä lasta että yhteiskuntaa kohtaan. Yhteiskuntaa kohtaan siksi, että lapset ovat vammaisia ja lasta kohtaan siksi, että hän saa ikänsä hävetä vanhoja vanhempia.
Kävi niin, että vauva kuoli kohtuun. Anoppi ei ole tähänkään päivään mennessä ottanut yhteyttä. Ei pahoitellu, ottanut osaa suruun, ei mitään. Miehen sisko ei ole ottanut mitään yhteyttä. Jouluna anoppi ei edes toivottanut minulle hyvää joulua.
Kun työterveyshoitaja kuuli vauvan menetyksestä, hän antoi ymmärtää, että minun ei kuulu enää yrittää raskaaksi tuloa. Sen sijaa minun tulee keskittyä elävään lapseeni ja lähteä opiskelemaan uuden vauvan yrityksen sijaan.
Äitiysneuvolan "täti" ei sano suoraan, mutta asenteesta kuuli ja näki, että hän ei välitä nelikymppisitä odottajista.
Tuntuu, että koko yhteiskunta on vastaan. Kun yritämme uutta raskautta, minusta tuntuu kuin suurta syntiä ja vääryyttä tekisin. Häpeän sitä, että en ole enää raskaana, mutta mahdollinen uusi raskauskin pitää piilottaa.