Lue keskustelun säännöt.
Luopuuko omasta lapsestaan ikinä?
28.12.2006 |
Meillä on uusperhe. Viiden yhteisen vuoden jälkeenkään se ei toimi. Miehen lapset eivät käy meillä kuin silloin, kun miehen ex tarvitsee lastenhoitoapua. Lapset eivät " itse" halua tulla meille, vaikutusta lienee sillä, että kaikkien vuosien jälkeenkin miehen ex edelleen puhuu minusta lumppuna jne. ja moittii miehen ratkaisua lasten kuullen. Lapset siis toistavat meille äitinsä sanomisia.
Olemme yrittäneet mielestäni kaikkemme. Olemme järjestäneet lomia ja matkoja, olemme kalustaneet asuntomme kaikille lapsille sopivaksi, olemme hankkineet vaatteita ja pelejä ja kirjoja ja leluja ja digivehkeitä lapsille meille, olemme olleet valmiita ottamaan lapset meille milloin tahansa ja mihin vuorokaudenaikaan tahansa, olemme aina pyytäneet heitä meille ja me molemmat olemme koettaneet olla heille yliluonnollisen kivoja. Olemme koettaneet vaikuttaa lapsiin ja exään heidän läheistensä kautta (esim. isovanhempien) ja olemme käyneet läpi lailliset tiet, jotta tehtyä tapaamissopimusta noudatettaisiin.
Turhaan.
Minä alan olla siinä pisteessä, että annan periksi. Meistä ei koskaan tule onnellista uusperhettä. Uskon, että miehenikin, joka kärsii masennuksesta kaiken tämän takia, voisi tulla onnellisemmaksi, jos hänkin luovuttaisi ja " unohtaisi" lapsensa. Mutta luopuuko vanhempi ikinä? Meillä on yhteinenkin lapsi ja hän kyllä " korvaa" miehelleni jotain menetyksestään, mutta kuitenkin mieheni aina ikävöi, suree ja kaipaa. Sen näkeminen sattuu.
Kommentit (7)
Mutta aihe taitaa olla liian vakava tälle palstalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta edelleen, ei se ole mitään oikeaa perhe-elämää.
ap
Itse olen avioeroperheen lapsi, siis kakkosvaimon lapsia, ja seurannut sivusta sitä, miten isäni ikävöi edellisen liiton lapsia. Eivät nähneet vuosikausiin kunnolla, mutta ennen isäni kuolemaa sentään löytyi jonkinlainen sopu.
Meillle lapsille - kaikille - tilanne oli rankka, mutta onneksi nyt vanhemmiten olemme toisemme löytäneet.
Tuollainen manipulointi on kamalaa, ei todellista äidinrakkautta.
eivätkä perään itke. Jos on normaalilla tunnemaailmalla varustettu ihminen, ei tietenkään sellaista tee, mutta mieleltään häiriintyneelle se onnistuu helposti, todella helposti. Sivusta seurattu on.
Jospa te antaisitte tilanteen rauhoittua hieman, ja jos miehesi pitäisi lapsiin " passiivisesti" yhteyttä; laittelisi kirjeitä, kortteja, tekstiviestejä säännöllisesti, jotta lapset ovat koko ajan tietoisia siitä, että isä välittää. Antaisitte ajan kulua vuoden tai pari, ja sitten yrittäisitte uudelleen.
Tuskinpa lapset isästään vieraantuvat, jos isä yrittää omalta osaltaan pitää heihin yhteyttä - voisitte kuvitella, että isä on pitkällä ulkomaanmatkalla. Pieni tauko voisi parantaa oma perhe-elämäänne ja toisaalta vastapuoli, eli exä ja lapset, saisivat sulatella asioita. Mitään te ette voi menettää, jos teette sen minkä pystytte.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
" Sisaruksiani" ei vaan pätkääkään kiinnosta, ja nykyään isä tapaa heitä noin 3 kertaa vuodessa.
Kyllä isä tapaakin lapsiaan myös muualla. Ongelmana on tietysti se, että missä. Jossain vaiheessa alussa oli sellainenkin vaihe, kun ex KIELSI lapsia tulemasta meille kotiin ollenkaan. Lasten kotiin taas on isällä kielto. Missäs niitä lapsia sitten siis näkee, leikkipuistot on talvella kylmiä ja loputtomiin ei voi lapsille hampurilaisiakaan syöttää. Eikä se sellainen näkeminen ole mitään yhteistä arjen elämistä vaan jonkinlaista viihdytysvanhemmuutta.
ap