Koska hyvä aika lapselle?

Vaan oikea tunne, että nyt olen valmis vanhemmaksi...jos nyt sitäkään tunnetta tulee... Yllätysraskauksissa vanhemmsaksi kasvetaan vaan..niinkuin suunitelluissakin...



Itse olen sitä mieltä, että kun ikää alkaa karttua kannataa alkaa ainakin " saa tulla" menetelmään, sillä sitten kun niitä haluaa, ei´niitä välttämättä todellakaan heti tule. Projeksti voi viedä vuosiakin. Ja yrittäjän aika on pitkä. Itse olemme joutuneet yrittämään esikoista vuoden ja sekin oli liikaa...



Kyllä lapsi sitoo 100% , muuttaa elämää 100% jne...mutta tuo kylä iloa taloon 100000% !! Ainakin meillä. Ja mitä työpaikkaan tulee...itselläni ei myöskään ole vakipaikkaa ja mies irtisanoi itsensä kun olin 8kk:lla raskaana ja hankki uuden mukavamman työn..hyvin on pärjätty.



Nyt kun on kodinhoitotuella, niin tosi vähäistähän tämä tulo on...mutta yritän ajatella, että tämä on vain 1-2 vuotta koko loppu elämästäni, tai lasten elämästä...eli aika vähäistä! Jotenkin sitä vaan pyristelee eteenpäin, enkä päivääkään vaihtaisi.



Toivottavasti pääsette hyvään " ratkaisuun" johon molemmat teistä ovat tyytyväisiä,



Ps. Meillä joutui miestä puhumaan ympäri ensimmäisen kanssa, . ...nyt yritetään sitten jo kuumeisesti kolmatta. ;)



Mukavaa syksyä sinulle!!!!

olen samaa mieltä, kuin edellinen kirjoittaja, että välttämättä sitä oikeaa aikaa ei koskaan tule jos sitä rupeaa odottamaan. Harvalla parilla on asiat siinä kunnossa(vakityöt molemmilla, iso asunto jne.) kun lasta ruvetaan hankkimaan. Onhan toki niitäkin, mutta uskon, että useimmat hankkivat lapsia, vaikka tulevaisuus ei oliskaan niin " turvattu" . Itse kun sain esikoisen niin silloisella avomiehelläni ei ollut vakityötä eikä mullakaan vaan tehtiin tunti- ja pätkätöitä ja asuttiin vuokralla kaksiossa.Myöhemmin jäin vielä yksinhuoltajaksi ja silloinkin olin töissä vain osa-aikaisesti ja kuitenkin pärjäsin, vaikka tulot olikin pienet.

Nyt kun olen jo monta vuotta elänyt vakisuhteessa ja vauvasta haaveillaan niin (jo kohta 2 vuotta tulee yritystä täyteen)eipä se raskautuminen olekaan enää niin helppoa tällaisilla yli 30- vuotiailla. Olis nyt iso asunto, vakaampi taloudellinen tilanne jne. mutta tosiaan vauvaa ei näy eikä kuulu. Joten jos yhtään tuntuu, että vauvan haluaa niin suosittelisin kyllä, että unohdat pelot nurkkaan ja eikun tuumasta toimeen. Toisaalta jos epäilet suhteenne kestävyyttä niin siinä tapauksessa kannattaa miettiä asiaa.Eli jos tosiaan pelkäät että miehesi ei ehkä hoitaiskaan vauvaa jne. niin saattaa olla, että näin käykin... En halua pelotella mutta vastahankaisen miehen kanssa en kyllä itse tekisi lapsia. Joten suostuttele vaan vielä ja kato lämpiääkö miehesi yhtään ajatukselle. Toivottavasti näin käy :)

Todellakin on liuta syitä, miksi lasta ei kannattaisi hankkia juuri nyt, harvoinpa niitä järkisyitä tehdä lapsi löytyy. Yleensä syyt ovat tunneperäisiä. Eihän lapsen tekeminen talouden kannalta ole koskaan hyödyllistä, oli sitten varakas tai vähävaraisempi; lapsi ainoastaan kuluttaa. Mutta tältä kannalta asiaa ei pitäisikään ajatella :)



Minusta lapsen hankkimiselle on aika silloin, kun molemmista asia tuntuu hyvältä ja ollaan valmiita ottamaan vastuu lapsesta. Aloittajan tilanteessa miehen asenne kuulostaa aika hurjalta :/ Itse en olisi ryhtynyt lapsen tekoon, ellen olisi ollut varma, että myös mies haluaa lapsen ja on valmis kantamaan oman kortensa kekoon hoidossa, kustannuksissa ja yleensäkin kasvatuksessa. Aloittajan tilanteessa erityisen ikävältä kuulosti se, että mies ei välttämättä osallistuisi lapsensa hoitoon. Kuulosti vähän siltä, niinkuin miehelle kyseessä olisi esim. lemmikki, jota hän ei halua, mutta antaa puolison hommata tämän, jos hänen ei tarvitse osallistua hoitoon. Kyllä lapsi on molempien vanhempien vastuulla, jos/kun perheessä molemmat vanhemmat kuitenkin on!



Meillä tilanne on se, että minä ja mies olemme molemmat vielä opiskelijoita (mies lopputyötä vaille valmis insinööri) ja asumme kerrostalokaksiossa. Kerrostaloasuminen ei kaikkien mielestä ole ihanteellista, mutta minä en näe tässä mitään ongelmaa (itsekin asunut lapsuuteni kerrostalossa ja tilaa on ollut sekä piha, jossa leikkiä ja ihan tavallinen nuori ihminen minusta kehittynyt). Rahatilanne on tietysti tiukka ainakin alussa, mutta loppujen lopuksi sekin on lyhyt vaihe elämästä. Mies valmistuu kevään aikana ja jahka saa töitä, niin rahatilanne kohentuu.



Raha-asioitakin tärkeämpää on miettiä sitä, onko oikeasti valmis alkamaan kasvattamaan omaa lasta? Onko oikeasti valmis ottamaan vastuun toisen ihmisen kasvusta ja kehityksestä, onko valmis turvaamaan toisen ihmisen elämän ja niin edelleen. Sillä siitä lasten teossa on loppusillaan kysymys.



Han ja Rumpali 25+2

Vauva-asia alkoi mietityttää niiin, että otin asian puheeksi miehen kanssa aamulla ennen töihin lähtöä. Sanoin, että haluaisin vauvan - ei nyt ehkä tällä sekunnilla, mutta n. 2 vuoden sisällä.



Mies totesi, että hankitaan vaan vauva, jos minä haluan. Mutta totesi heti perään, että haluaa olla rehellinen ja sanoi, ettei aio sitten vastata vauvan hoidosta! Hän voi sitten kuulemma viedä harrastuksiin, kun lapsi on isompi. Mutta vauva-aikahan se nimenomaan on varmaan raskasta... Kun minäkään en niin välitä vauvoista, mutta yli 2-vuotiaista lapsista pidän.



Minulla ei ole kokemusta vauvoista, etäämmältä vaan olen katsonut, kun toiset niitä hoitaa. Kun ensimmäinen äiti kaveripiirissämme sai lapsen, olin aidosti kauhistunut, kun kuulin, että lasta pitää syöttää monta kuukautta öisinkin ja monta kertaa yössä! Juuri tämä yöheräily pelottaa minua eniten, olen muutenkin herkkäuninen ja muutun todella kärttyisäksi, jollen saa nukkua putkeen vähintään 7 tuntia.



Ajattelin, että jos minä hoitaisin lasta kerran kaikki päivät, niin mies oliis sitten voinut vastata ilta- ja yöhoidosta. Sillä tavalla olisi minullakin edes iltaisin, miehen tultua töistä, omaa aikaa. Ja ennenkaikkea, saisin raskaan päivän jälkeen nukkua. Muutenkin mielestäni lapsenhoito ja kotityöt pitäisi hoitaa tasapuolisesti. Mutta nyt tuli kyllä harvinaisen selväksi, että mies ei tähän projektiin osallistu muuten kuin kustantamalla kavereille sikarit ja baarikierroksen, jos lapsi syntyy.



Mies totesi myös, ettei hän halua käyttää omaa rahaansa sellaisiin lapsen tarvikkeisiin, jotka ovat käytössä vain vähän aikaa. Kuten vauvanvaunuihin, turvaistuimeen, vaatteisiin, jne. Varmaan miehelle olisikin vaikea luopua nykyisistä kulutustottumuksistaan: vain 100 euron paitapuserot kelpaavat, projektori maksoi 2000 euroa, tänä syksynä oli pakko hankkia viinikaappi vaikka emme edes juo alkoholia kuin ihan satunnaisesti ja ennen joulua olisi kuulemma saatava 2000 euron kahvikone ja samanhintainen rannekello. Tämä siitäkin huolimatta, että minä en juo kahvia ja mieskin ehkä korkeintaan kupillisen päivässä... Eihän tässä ole mitään järkeä! Kaiken tämän rahoittaakseen mies tekee kahta työtä, eilenkin oli kotona klo 01.00.



Olisi pitänyt jutella vakavammin näistä lapsiasioista jo vuosia sitten. Mutta ei silloin tullut mieleenkään: en ollut etsimässä silloin lasten isää vaan kaveria, jonka kanssa oli hauska pitää hauskaa. Silloin alussa mies kyllä puheli, että tehdään sitten joskus kaksi lasta, mutta hän ei ollut tainnut tajuta, miten suuri vaiva lapsista on. Nyt, kun hän on seurannut kavereiden lapsitouhuja, nähnyt, miten lapsellinen mies ei niin vaan lähdekään juhlimaan tai muualle, niin on kai tullut toisiin ajatuksiin...



Mahtaako tämän ikäinen nainen enää löytää uutta, ennestään lapsetonta mutta lapsia haluavaa kunnon miestä?

Maailman tappiin asti voi keksiä selityksiä oikeasta ajasta, mutta asiat tuppaavat yleensä kuitenkin suttaantumaan. ;-)



Meillä ensimmäisen " tekeminen" aloitettiin 26-vuotiaana. Ihan sopiva aika. Oli talo (tosin velkaakin), koulutukset hankittu, vakityöt, hyvä parisuhde jne. Ehdin täyttää 29 ennen kuin minulla oli oma käärö sylissä. Väliin mahtui kaikenlaista kökköä keskenmenosta alkaen. Ensimmäisen kerran tajuntaani pamahti, että en voi päättää kaikesta itse. Aina elämä ei mene niinkuin ajattelee.



Minulla ei ollut mitään kokemuksia lapsista ennen omaani. Luin kaikesta kaiken valmistautuessani ja sain huomata, että kyllä äiti tietää loppujen lopuksi vaistomaisesti mitä pitää tehdä. Itse en nukkunut ensimmäiseen vuoteen kuin kerran yli 5h putkeen. Toisena vuotena sama tarina. Ihmeesti sitä kuitenkin jaksaa, vaikka minulle uni on hyvin tärkeää ja tarvitsen sitä paljon. Ehkä toisinaan oli viikkoja ilman muistikuvia, mutta kyllä se kannatti!



Minä myös hoidin yksin vauvaa, se on raskasta. Mieheni teki/tekee pitkää päivää, viettää aikaa työmatkoilla ja illatkin usein kuluu töitä tehden. Pärjäsin, mutta sain kauhean kammon yksin olemisesta. Jos mieheni on pois iltaisin, lähden aina poikani kanssa johonkin. Iso talon ja turvatun toimeentulon toinen puoli on tällainen turvattomuus. Talo ei tunnut kodille jos koko perhe ei ole paikalla. Kerrostalossa varmasti asuu paljon onnellisempia perheitä kuin meillä. Ei lapsi taloa tarvitse vaan perheen ympärilleen.



Nyt olemme odotelleen toisen tulemista, ei kuulu. En taas jaksaisi odottaa kolmea vuotta. Ikäkin tulee vastaan. En todellakaan halua tapella teinin kanssa 50-vuotiaana.



Pointtina on, että jos lapsen haluat, nyt on se aika. Se ei ehkä ole kovin helppoa, joten varaudu pettymyksiin. Varmasti sinua kuitenkin onnistaa, useimpia onnistaa.

Eli pitäisikö uskaltaa yrittää vauvaa siitä huolimatta, että mies ei ole asiasta kovin kiinnostunut? On hienoa, että sinä jaksat hoitaa lasta yksin. Mutta pelkäänpä, että itse en jaksaisi. Jo nyt meillä on kamalia riitoja siitä, kuka imuroi seuraavaksi, kenen vuoro viedä roskis, jne. Mies ei tekisi kotona yhtään mitään! Eikä olisi reilua, että lapsi joutuisi kuuntelemana jatkuvaa riitaa.



Teillä ilmeisesti mies vastaa perheen elatuksesta? Meillä mies on tehnyt selväksi, että hän ei koko tiliään anna perheen käytöön. Hän suostuu antamaan elämiseen 500 euroa ja minun tulee antaa toiset 500 euroa, vaikka olisin äitiyspäivärahalla tai vaikka tuloni muuten olisivat pienemmät kuin hänen. Tästä rahasta pitäisi sitten maksaa ruoka, asunto, laskut, lapsen tarvikkeet.



Mies ei halua puolisoksi kotiäitiä. Hän ei halua olla perheen ainoa elättäjä.



Asumme alle 50 neliön kerrostaloasunnossa. Meillä ei ole parveketta ja keittiökin on vain pieni keittonurkkaus olohuoneessa. On niin ahdasta, etä lattialla ei yksinkertaisesti olisi tilaa edes vauvan sängylle. Keittiön pöytä on kiinni sohvassa, sohva seinässä ja sohvapöydässä, makuuhuoneessa on juuri ja juuri tilaa parisängylle, kirjoituspöydälle ja sille viinikaapille. Eteiseen on ahdettu kuntopyörä. Pujottelemme huonekalujen lomassa.



Eli isompi asunto olisi saatava. En myöskään suostu enää muuttamaan kerrostaloasuntoon. Tässä taloyhtiössä on ollut niin paljon ongelmia: joka viikonloppu lähdemme mökille tai kavereille yökylään, koska perjantai- ja lauantaiöisin talossa huudatetaan musiikkia aamuyöhön, joskus aamuun klo 8-10 asti, täällä ei voi nukkua. Vuosi sitten parkkipaikalla autoni tuulilasista heitettiin läpi päänkokoinen kivi ja naapurirapussa poltettiin vauvanvaunut. Porraskäytävässä tupakoidaan. Eli suostun muuttamaan vain ja ainoastaan omakotitaloon, jotta vastaavia ongelmia ei ole. Lasta en kerrostaloon tee. Tämä on ensimmäinen kerrostaloasunto, jossa olen asunut, enkä olisi ikinä uskonut, että kerrostaloissa on näin kamalaa. Ei nämä sovi lapsille!



Eli käytännössä vaihtoehdot on: miehen asenne muuttuu, minä ryhdyn yksinhuoltajaksi tai etsin uuden miehen.



Mutta tosiaan sen verran on järkeä päässä, että tähän tilanteeseen en lasta taida uskaltaa hankkia...

eli luettuani sen mitä kerroit yksityiskohtaisemmin miehestäsi, niin olen samaa mieltä kanssasi, että en itse hankkisi tuohon tilanteeseen lasta. Mies vaikuttaa siltä, että ei ole tosiaankaan halukas ottamaan vastuuta lapsesta ja todennäköistä on (ei millään pahalla) että suhteenne todennäköisesti saattaisi kaatua lapsen syntymään. Yksin en suosittelisi lasta tekemään, yksinhuoltajan elämä on nimittäin raskasta, jos ei ole tukiverkkoa (sukulaisia, kavereita) lähellä, jotka hoitaisivat ja auttaisivat lapsenhoidossa.

Ja täytyy heti pyytää anteeksi, mutta ehkä tosiaan miehesi ei ole valmis ottamaan vastuuta lapsesta! Jos hänelle on niin tärkeää tuo materiaali...niin varmaan tosiaan kannattaa miettiä sitä vaihtoehtoa, että etsit uuden miehen..jos sitä vauvaa meinaan haluaa.....



Jospa miehesi alkaa kuitenkin pohtimaan asiaa, kun otit asian puheeksi...ja muuttaa hieman mielipidettään.... Ja tuo raha-asia...on tosiaan miehen kontoilla ainkain meillä...Meikä saa 380e +lapsilisät (elikkä käteen 600e)kun olen kotona hoitovapaalla...elikkäs mies kyllä joutuu tasan elättämään....eikä valita. Ja tiedän, että moni saa vielä vähemmän. Joissain kunnissa vähän ememmän.



Toivottavasti löydätte ratkaisun!!



MR

Pahoittelen minäkin jo heti alkuun - että vastaan rehellisesti, sanoen että näin ulkopuolisin silmin kuulostaisi hullulta, jos tuohon tilanteeseen tulisi vauva!



Voin kuvitella mikä olisi ollut vastassa, jos minä parikymppinen - (vailla koulutusta ja työpaikkaa) ja olisin samassa tilanteessa kanssasi. Minut olisi lyöty maahan ja käsketty kotiin kasvamaan...



Laittakaa vauva-aihe korvan taakse vähäksi aikaa ja miettikää rauhassa, mihin olette ryhtymässä. Voihan olla että miehesikin on jo toista mieltä jonkun ajan päästä :)



Minunkin mies oli vielä kolme vuotta sitten sitä mieltä, ettei ehkä koskaan halua lapsia (minun tyttäreni lisäksi). Mutta en silloin kuvitellutkaan, että tilanteen " olisi korjannut" vauva. Odotettiin ja nyt kovasti molemmat haluamme toista lasta - ja vielä lisäksi, meille ei vauvaa ole yrityksestä huolimatta kuulunut.. Että voi siitä lapsettomuudesta nuorikin kärsiä.



Tsemppiä jatkoon!

Olen samaa mieltä muutamien muiden kanssa että ikinä ei varmasti ole täydellistä aikaa hankkia lapsia... ja selityksiä todellakin löytyy.. kerron hieman omasta tilanteestani. Tulin raskaaksi kun olin vielä opiskelija, opinnot toki ihan loppusuoralla ja sainkin ne hoidettua juuri alta pois ennen kuin jäin äitiyslomalle. Asuimme silloin mieheni kanssa alle 50 neliön asunnossa- hyvin (tai no) mahduttiin siinä olemaan vauvan kanssa vuosi kunnes muutimme isompaan. Tilaa oli vähän, mutta eipä tullu hommattua kaiken maailman turhia vempaimia lapselle! ;) Meillä tietty oli parveke, että se helpotti hieman kun lapsi nukkui siellä päiväunet. Tällä hetkellä olen vielä kotona tytön kanssa, hoitovapaalla siis. Töistä ei vieläkään tietoa, mutta luotaan tulevaan että kaikki kyllä järjestyy! Mies ollut aivan innoissaan vauvasta alusta saakka, hoitanut ja leikkinyt..

Ehkä olisi hyvä antaa miehellesi hieman aikaa totutella ajatukseen. Se on kuitenkin iso asia kummankin elämässä. Uskon että miehesi mieli vielä muuttuu.. Ja täytyy vielä sanoa, että ei se pienen lapsen kanssa todellakaan ole aina mitään helppoa mutta päivääkään en vaihtaisi pois, niin paljon se pieni ihminen sinulle antaa joka päivä!

Lueskelin nyt tuota ketjua vielä tarkemmin ja täytyy kyllä lisätä että aika pahalta kuulostaa sun miehen kommentit lapsen hoitamisesta ym. Olen samaa mieltä (en muista nimimerkkiä) yhden toisen kanssa että kuulostaa että lapsi olisi miehelle vaan lemmikki tai lelu jolla leikitään kun huvittaa.. Aika paha tilanne, että kannattaa varmaan miettiä tarkkaan mitä tulevaisuudessa teet ja kenen kanssa, jos todella vauvan haluat..

Yksin vauvan kanssa, ton asenteen omaaman miehen kanssa,voi tulla vaikeeta! Tsemppiä kuitenkin tulevaan!

Jos olisimme mainitsemiesi taloudellisten ym syiden takia siirtäneet lasten saamista, meillä ei olisi kahta poikaa ja kolmatta toiveissa. Eli olen sitä mieltä, että on kustakin meistä kiinni, millaiseen ympäristöön ja elämäntilanteeseen lapsia uskaltaudumme toivomaan. Ymmärrän sen, että taloudellinen toimeentulo huolettaa, mutta kyllä sitä vähemmälläkin pärjää jos kumpikin vanhempi on valmis tekemään osuutensa.Itse olen opiskelija eli tuloni ovat n.230 e, jotka menevät kokonaisuudessaan lasten päivähoitomaksuihin.Elämme siis täysin miehen palkan varassa.Tästä huolimatta perheemme on onnellinen ja tasapainoinen.



Omaan mieheeni verrattuna en voisi kuvitellakaan hankkivani lapsia miehesi kaltaisen ihmisen kanssa enkä yhtään ihmettele, että olet miettinyt löytyisikö mies, joka ajattelee samalla tavalla kuin sinä.En halua haukkua miestäsi puolisona, mutta en usko hänen olevan valmis toimimaan rinnallasi tasa-arvoisena kasvattajana.Enkä toivoisi, että joudut vastoin tahtoasi kasvattamaan lapsenne yksin.Tämän vuoksi kehottaisinkin sinua miettimään tarkkaan, haluatko lapsia ja minkälaiseen elämäntilanteeseen. Ihanteellisinta tietenkin olisi, että miehesi tulisi siihen tulokseen, että haluaa panostaa perhe-elämään sellaisena kuin se todellisuudessa on.Omasta kokemuksestani voin sanoa, että lapset ovat parasta, mitä elämässäni on ja olen kiitollinen, että olen löytänyt vierelleni ihmisen, joka ajattelee samoin.



Olen pahoillani, jos kirjoitin liian suoraan, mitä ajattelin.Mutta kirjoituksesi perusteella oletin, että haluat kuulla rehellisiä mielipiteitä asioista.Kaikkea hyvää sinulle ja voimia suurten päätösten tekoon!



Vivian

Nyt kannattaisi ehkä miettiä, onko parisuhteesi niin vahva, että se kestäisi lapsen syntymän ja sen väistämättömät seuraukset, kuten lisääntyneen rahanmenon, pakollisen asunnonvaihdoksen ja vähentyneen yöunen?

Olet pohtinut asiaa monelta kannalta, mutta mieti myös, mitä oikeasti haluat. Lasta ei kannata hankkia siksi, että se " kuuluu" hankkia, mutta jos todella haluat, niin yritä vielä keskustella miehesi kanssa siltä pohjalta, että hänen systeeminsä on pakko mukautua, jos lapsi hankitaan. Rahojen kanssa toimiminen on pakko sopia jotenkin toisin, ja paras olisi tietenkin, jos pääsette sopuun jo etukäteen näistä asioista, varsinkin, jos on oletettavissa, että se tekee tiukkaa miehelle.



Absoluuttista hyvää aikaa lapsen hankintaan ei varmaankaan tule koskaan. Itse olen tehokkaasti pitkittänyt tutkintoni suorittamista kahdella lähes perättäisellä äitiyslomalla, varmaan jonkun mielestä olisi kannattanut valmistua ensin. No, pärjätty on, ja olen kasvanut henkisesti ihmisenä siinä mittakaavassa, etten olisi voinut edes uskoa tätä etukäteen.



Käytännöllisenä ihmisenä ajattelen, että miehelle voisi tehdä hyvää keskustella vauvoista ja lapsista tuttavapiirinne isien kanssa ikään kuin " miesten kesken" . En tiedä, olisiko tuosta mitään apua, mutta voisi herättää ajatuksia siitä, mitä elämä lapsen kanssa on, realistisesti. Ei pelkkiä kauhujuttuja koliikeista sun muista, vaan ehkä kokokaisvaltaisemmin, myös hyvät puolet huomioiden.



Toivottavasti pääset myös omalta kannaltasi hyvään ratkaisuun.

Olen itsekin siinä tilanteessa että kovasti haluaisin lapsen mutta mies ei niin innostu. Tiedän kysymättäkin että suurin osa vastuusta jäisi minulle. Sun miehesi vaikuttaa kyllä vielä hieman hankalammalta tapaukselta... mutta silmiin osui myös kirjoituksestasi se, että itse haluaisit illat ja yöt omaa aikaa. Totta kai on reilua että isäkin välillä hoitaa lasta ja päästää äidin tuulettumaan, mutta ei kai voi olettaa että työssä käyvä mies hoitaa lasta illat ja yöt! Täytyyhän hänelläkin olla omaa aikaa ja varsinkin aikaa nukkua ennen työpäivää. Tosin olettaisin kyllä myös että työssä käyvä elättää perheensä... Olen itse sitä mieltä että niin kauan kun molemmat käy töissä, kotihommat jaetaan tasan (no, käytäntö on kyllä meillä jotain muuta...)mutta jos olisin täyspäiväisesti kotona vaikka lapsen kanssa, olisi kotihommat minun vastuullani.

Toivottavasti saat tilanteen ratkaistua!

Olen seurannut sivusta ystäväni tilannetta, jossa hän käytännössä hoitaa lapset yksin. Mies on vain töissä ja kotoan haluaa vain rentoutua. Minusta tälläisellä miehellä EI OLE OIKEUTTA vanhemmuuteen. Jyrkkä mieilpiteeni.



Miksi äiti joutuu hoitamaan lapset yksin ja isä vasta silloin, kun lapset on jo isoja ja niitä voi viedä harrastuksiin? Voi olla, ettei isällä ole silloin enää isänroolia muutoin kuin viikonloppuisin. En huolisi tuollaista miestä lasteni isäksi.



Toiseksi: lasten saaminen/tuleminen perheeseen ei loppujenlopuksi rahallisesti maailmaa kaada. Itse vain pitää olla valmis myös luopumaan jostain. Kaikkea ei tarvitse ostaa eikä ainakaan uutena. Käytettynä löytyy paljon siistiä tavaraa.



Epäilit kykyäsi hoitaa lastasi. Muistan itse esikoisen synnyttyä, miten pihalla olin, kun vauva ei nukkunut päivisin enkä saanut kaipaamaani lukurauhaa (aikakauslehtiä). Otti todella päähän! Mutta ajan kuluessa siihen tottui, että nyt vauva vie huomion ja menee etusijalle. Luonto hoitaa tämän asian. Vaarana ensialkuun voi olla, että masennus ja pakokauhu sitovuudesta käy ylipääsemättömäksi. Silloin pitää löytyä tukiverkkoa ja uskallusta sanoa, etten pärjää.



En kehoita saamaan lasta yksin. Kehottaisin etsimään elämääsi toisen miehen, jolla elämänarvot kohdallaan.



Onnea tulevaan!

jos miehesi mielipiteet ovat kuvaamasi kaltaisia. Ei siltäkään, vaikka todellisuudessa tasa-arvoisessakaan parisuhteessa vauvanhoito jakautuu harvoin täysin fifti-fifti, etenkin jos äiti imettää. Tuolloin isä ei nimittäin voi ruokkia lasta öisin, vaikka äitiä väsyttäisikin ; )



Laittakaa asia korvan taakse. Tutkaile rauhassa parisuhdettasi. Odotatteko tulevaisuudelta samoja asioita? Onko teillä yhteisiä haaveita? Voitko kuvitella teidän elävän yhdessä vielä kiikkustuoli-iässäkin? Jos siltä tuntuu, jatkakaa vaan rennosti lapsettomana. Sitä paitsi ei ole mahdotonta tulla raskaaksi viiden vuoden päästäkään.