Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kuinka päästä yli kiintymyksestä opettajaan?
08.05.2015 |
Koulu päättyy muutaman viikon päästä ja sydäntä vihlaisee ajatellakin, että pian täytyy hyvästellä tämä tärkeä ihminen. Välitän kyseisestä henkilöstä niin paljon, että on tullut itkettyä jo monet itkut pelkästä ajatuksesta, ettemme enää näe. Ymmärrän, että olen hänelle oppilas muiden joukossa, enkä odota mitään.
Kuinka tästä selviää?
Kommentit (183)
Palattiin nyt mummolasta, olipa kiva huomata että tänne oli tullut taas kannustavaa kommenttia. :)
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä taas sanoisin, että ÄLÄ TEE SITÄ!
[quote author="Vierailija" time="09.05.2015 klo 20:29"]
Minä taas sanoisin, että ÄLÄ TEE SITÄ!
[/quote]
Tähän olisi kiva kuulla perustelut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="09.05.2015 klo 20:29"]
Minä taas sanoisin, että ÄLÄ TEE SITÄ!
[/quote]
Miksi?
Ap
Annoin aikoinaan koulumme läksiäisjuhlissa kiitos-kortin lempiopelleni ja halasin häntä. Ope oli aivan nolona ja punastui. Siis todellakin PUNASTUI korviaan myöten!!! Vaikka tästä on kulunut jo yli kymmenen vuotta, niin en kestä edes ajatella sitä häpeänhetkeäni...
[quote author="Vierailija" time="09.05.2015 klo 20:51"]
[quote author="Vierailija" time="09.05.2015 klo 20:29"]
Minä taas sanoisin, että ÄLÄ TEE SITÄ!
[/quote]
Miksi?
Ap
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todellakin voin samaistua sinuun. Minullakin on tärkeä opettaja, ja tilanteesta meille molemmille vielä kiusallisemman tekee se että hän on vastakkaista sukupuolta, vaikka olemme vain "ystäviä" paremman termin puutteessa.
Olen aina ollut sosiaalisesti erikoinen ja yksinäinen, mutta tämän opettajan kanssa tulen tosi hyvin toimeen, ja hän on myös sanonut että on mukava kun olen hänen tunneillaan ja juttelen hänen kanssaan koska olen hänen sanojensa mukaan "varmaan ainoa oppilas koulussa jota -aineen nimi- aidosti kiinnostaa". Hän on yksi harvoista positiivisita ihmiskontakteista jotka minulla on. Olen nyt kakkosella, ja ensi vuonna aion ainakin lähettää hänelle sähköpostin jossa kiitän kaikesta saamastani tuesta ja toivotan hänelle kaikkea hyvää.
[quote author="Vierailija" time="09.05.2015 klo 12:22"]
Ei siitä yli pääsekään.
[/quote]
Mutta onneksi ikävän kanssakin oppii elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin kiinnyn joihinkin oppilaisiin. Tiedän, että he eivät kiinny opeihin; tulevaisuus ja peruskoulusta pois pääseminen siintävät heillä kirkkaina mielessä. Pinnistelen kovasti vastaan, etten itkisi kevätjuhlapäivänä.
[quote author="Vierailija" time="08.05.2015 klo 23:38"]En pysty omalla järjelläni tajuamaan, millaista logiikkaa Vauvan keskustelut noudattavat. Itse aloitin tänne kerran ketjun, jossa surin sitä, että sairastuin psyykkisesti lukiossa ja yksikään opettajani ei välittänyt minusta sen vertaa että olisi vienyt asian oppilashuoltoon. Käytännössä en olisi kaivannut opettajilta mitään muuta huomiota kuin sitä, että tilanteeseen olisi puututtu jotenkin ja viety eteenpäin, en siis minkäänlaista henkilökohtaista tsemppiä, tukea, juttelua tai muuta.
Sain pitkän ketjun täydeltä haukkuja siitä, miten odotin opettajaltani mahdottomia, että opettaja on koulussa vain töissä, että opettajan ja oppilaan suhde ei ole millään muotoa henkilökohtainen, että asian hoitaminen olisi kuulunut kokonaan vanhemmilleni, että toivoin että opet olisivat alkaneet vapaa-ajallaan hoitamaan minun asioitani... Vaikka en olisi toivonut mitään muuta kuin että edes yksi opettaja, esim ryhmäni ohjaaja, olisi täyttänyt lakisääteisen ilmoitusvelvollisuutensa ja vienyt ilmiselvän tilanteen oppilasterveydenhuoltoon.
Nyt sitten täällä on pitkä keskustelu siitä, miten ihanaa on kun ope ja oppilas kiintyvät toisiinsa, miten opettajasuhde on henkilökohtainen, miten opettajiin ollaan vuosien jälkeen yhteydessä sähköpostein ja kirjein ja opettajiin kiinnytään... Ja kenenkään mielestä asiassa ei ole mitään outoa. Sensijaan oma toiveeni siitä, että sairastunut oppilas olisi nähty ja huomattu kouluarjen keskellä, oli monille liikaa. Kommentoivatko samat ihmiset näitä ketjuja? Vai valikoituuko keskustelun sävy ensimmäisten viestien perusteella? Vai onko niin, että positiiviset asiat (se että opettaja ja oppilas kiintyvät toisiinsa) hyväksytään, negatiivisia (opettajalla olisi ammattinsa puolesta velvollisuus huomata huonosti voiva nuori) puolestaan ei?
[/quote]
Olen vastannut sekä sinulle että tähän ketjuun. Edelleen sanon sinulle, että opettajat eivät voineet mitenkään tietää masennuksestasi, koska et kertonut siitä edes ryhmänohjaajan kanssa käydyissä palavereissa. Eivät kertoneet myöskään vanhempasi. Masennus ei näy päällepäin. Hiljaisia oppilaita on aina joukossa. Olit lukiossa, jossa opettajilla vaihtuu jatkuvasti oppilaat, joten kukaan ei voinut tietää masennuksestasi eikä siten voinut auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähetä kiitosviesti. Minäkin lähetin kolmelle opettajalleni ja kaikki vastasivat :) olemme myös fb kavereita heidän kanssaan, ja vaihdan usein kuulumisia matikanopettajani, joka oli/on minulle todella tärkeä lukiossa, kanssa ja keskustelemme matematiikasta (opiskelen siis nyt itse matematiikkaa)
[quote author="Vierailija" time="09.05.2015 klo 15:10"]
[quote author="Vierailija" time="08.05.2015 klo 23:38"]En pysty omalla järjelläni tajuamaan, millaista logiikkaa Vauvan keskustelut noudattavat. Itse aloitin tänne kerran ketjun, jossa surin sitä, että sairastuin psyykkisesti lukiossa ja yksikään opettajani ei välittänyt minusta sen vertaa että olisi vienyt asian oppilashuoltoon. Käytännössä en olisi kaivannut opettajilta mitään muuta huomiota kuin sitä, että tilanteeseen olisi puututtu jotenkin ja viety eteenpäin, en siis minkäänlaista henkilökohtaista tsemppiä, tukea, juttelua tai muuta. Sain pitkän ketjun täydeltä haukkuja siitä, miten odotin opettajaltani mahdottomia, että opettaja on koulussa vain töissä, että opettajan ja oppilaan suhde ei ole millään muotoa henkilökohtainen, että asian hoitaminen olisi kuulunut kokonaan vanhemmilleni, että toivoin että opet olisivat alkaneet vapaa-ajallaan hoitamaan minun asioitani... Vaikka en olisi toivonut mitään muuta kuin että edes yksi opettaja, esim ryhmäni ohjaaja, olisi täyttänyt lakisääteisen ilmoitusvelvollisuutensa ja vienyt ilmiselvän tilanteen oppilasterveydenhuoltoon. Nyt sitten täällä on pitkä keskustelu siitä, miten ihanaa on kun ope ja oppilas kiintyvät toisiinsa, miten opettajasuhde on henkilökohtainen, miten opettajiin ollaan vuosien jälkeen yhteydessä sähköpostein ja kirjein ja opettajiin kiinnytään... Ja kenenkään mielestä asiassa ei ole mitään outoa. Sensijaan oma toiveeni siitä, että sairastunut oppilas olisi nähty ja huomattu kouluarjen keskellä, oli monille liikaa. Kommentoivatko samat ihmiset näitä ketjuja? Vai valikoituuko keskustelun sävy ensimmäisten viestien perusteella? Vai onko niin, että positiiviset asiat (se että opettaja ja oppilas kiintyvät toisiinsa) hyväksytään, negatiivisia (opettajalla olisi ammattinsa puolesta velvollisuus huomata huonosti voiva nuori) puolestaan ei? [/quote] Olen vastannut sekä sinulle että tähän ketjuun. Edelleen sanon sinulle, että opettajat eivät voineet mitenkään tietää masennuksestasi, koska et kertonut siitä edes ryhmänohjaajan kanssa käydyissä palavereissa. Eivät kertoneet myöskään vanhempasi. Masennus ei näy päällepäin. Hiljaisia oppilaita on aina joukossa. Olit lukiossa, jossa opettajilla vaihtuu jatkuvasti oppilaat, joten kukaan ei voinut tietää masennuksestasi eikä siten voinut auttaa.
[/quote]
Juurikin näin, varmasti opettajat olisivat tilanteeseesi puuttuneet, jos olisit asian heidän kanssaan nostanut kahden kesken esille. Vaikea suurissa oppilasryhmissä on masentuneita noin muuten erottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="09.05.2015 klo 21:05"]
Annoin aikoinaan koulumme läksiäisjuhlissa kiitos-kortin lempiopelleni ja halasin häntä. Ope oli aivan nolona ja punastui. Siis todellakin PUNASTUI korviaan myöten!!! Vaikka tästä on kulunut jo yli kymmenen vuotta, niin en kestä edes ajatella sitä häpeänhetkeäni...
[quote author="Vierailija" time="09.05.2015 klo 20:51"]
[quote author="Vierailija" time="09.05.2015 klo 20:29"]
Minä taas sanoisin, että ÄLÄ TEE SITÄ!
[/quote]
Miksi?
Ap
[/quote]
[/quote]
Onko punastuminen paha juttu? Jos hän oli vain ujo?
Ap
Minäkin rohkaisen sinua kiittämään opettajaasi. Se ei ole millään tavalla noloa, vaan pikemminkin fiksu ja hieno ele! :)
[quote author="Vierailija" time="09.05.2015 klo 15:10"]
[quote author="Vierailija" time="08.05.2015 klo 23:38"]En pysty omalla järjelläni tajuamaan, millaista logiikkaa Vauvan keskustelut noudattavat. Itse aloitin tänne kerran ketjun, jossa surin sitä, että sairastuin psyykkisesti lukiossa ja yksikään opettajani ei välittänyt minusta sen vertaa että olisi vienyt asian oppilashuoltoon. Käytännössä en olisi kaivannut opettajilta mitään muuta huomiota kuin sitä, että tilanteeseen olisi puututtu jotenkin ja viety eteenpäin, en siis minkäänlaista henkilökohtaista tsemppiä, tukea, juttelua tai muuta. Sain pitkän ketjun täydeltä haukkuja siitä, miten odotin opettajaltani mahdottomia, että opettaja on koulussa vain töissä, että opettajan ja oppilaan suhde ei ole millään muotoa henkilökohtainen, että asian hoitaminen olisi kuulunut kokonaan vanhemmilleni, että toivoin että opet olisivat alkaneet vapaa-ajallaan hoitamaan minun asioitani... Vaikka en olisi toivonut mitään muuta kuin että edes yksi opettaja, esim ryhmäni ohjaaja, olisi täyttänyt lakisääteisen ilmoitusvelvollisuutensa ja vienyt ilmiselvän tilanteen oppilasterveydenhuoltoon. Nyt sitten täällä on pitkä keskustelu siitä, miten ihanaa on kun ope ja oppilas kiintyvät toisiinsa, miten opettajasuhde on henkilökohtainen, miten opettajiin ollaan vuosien jälkeen yhteydessä sähköpostein ja kirjein ja opettajiin kiinnytään... Ja kenenkään mielestä asiassa ei ole mitään outoa. Sensijaan oma toiveeni siitä, että sairastunut oppilas olisi nähty ja huomattu kouluarjen keskellä, oli monille liikaa. Kommentoivatko samat ihmiset näitä ketjuja? Vai valikoituuko keskustelun sävy ensimmäisten viestien perusteella? Vai onko niin, että positiiviset asiat (se että opettaja ja oppilas kiintyvät toisiinsa) hyväksytään, negatiivisia (opettajalla olisi ammattinsa puolesta velvollisuus huomata huonosti voiva nuori) puolestaan ei? [/quote] Olen vastannut sekä sinulle että tähän ketjuun. Edelleen sanon sinulle, että opettajat eivät voineet mitenkään tietää masennuksestasi, koska et kertonut siitä edes ryhmänohjaajan kanssa käydyissä palavereissa. Eivät kertoneet myöskään vanhempasi. Masennus ei näy päällepäin. Hiljaisia oppilaita on aina joukossa. Olit lukiossa, jossa opettajilla vaihtuu jatkuvasti oppilaat, joten kukaan ei voinut tietää masennuksestasi eikä siten voinut auttaa.
[/quote]
Näin on. Olen ollut vakavasti masentunut vuosia, ja sitä ei ota todesta kukaan muu kuin psykiatrini. Tk-lääkärikin vähätteli. Ei vaikka itken itseni usein uneen ja on päiviä, etten jaksa nousta sängystä.
Apua ei saa, jos ei sitä pyydä. Joskus sitä valitettavasti täytyy myös vaatia, mihin ei masentuneella voimat useinkaan riitä. Opettajat ei kuitenkaan ole ajatuksenlukijoita, varsinkin kun siinä luokassa on niin monta erilaista ihmistä eri tarpeineen.
Kyllä minulla opettajana on mielessä tietyt oppilaat vuosienkin takaa. Ei saisi olla suosikkeja, mutta ihminen kiintyy. Ei se hyvästienjättö ole helppoa. Ei ne oppilaat arvaisi kuinka paljon muistan niitten juttuja ja miten mietin mitä niille kuuluu.
Osa myös muistaa minut ja tulee aina juttelemaan kaupungilla.
Haluisin ap tosi paljon si kuulla miten kävi! :)
Voin omasta kokemuksesta sanoo, että suurimmalla todennäkösyydellä se opettaja ilahtuu tosi paljon. Miks ei ilahtuis positiivisesta palautteesta? Varmana pistäis sen open hymyileen ja tunteen iloo siitä, et on teoillaan vaikuttanu toisen elämään niin positiivisesti.
Ite jäin kaipaan yhtä opettajaa yläasteelta, ja vajaa vuos päättäreiden jälkeen, kun olin jo lukiossa, pistin pikkuveljen mukana (joka oli vuorostaan samalla yläasteella) joulukortin sille opettajalle, ja lyhyesti kiitin siinä kuinka hyvä opettaja se oli jne. Pikkuveli kerto sit et se oli liikuttunu tosi paljon, muisti mut vielä ja kiitteli ihan kauheesti ja käski sanoon paljon terveisiä.
Ja yks kerta lukiossa yhden kurssin jälkeen olin vikana tekemässä koetta, ja kun si menin palauttaan kokeen niin kiitin sitä opettajaa hyvästä kurssista ja kehuin sen opetustyyliä. Eikä se ollu ees mikään mun lempiopettaja ja se oli ainoo kurssi minkä se opetti mulle, mut kurssi oli hyvä niin halusin kiittää. Ja se meni ihan hämilleen (hyvällä tavalla) ja kiitteli hirveesti ja sen jälkee ku saatiin kokeet takas se oli kirjottanu mulle hirveesti kaikkee kivaa palautetta sinne kokeeseen ja aina ku näin sen käytävällä niin hymyili mulle. Et oikeesti kuinka pieni juttu mut kuinka paljon ilahtu!
En oikeestaan keksi mitään mitä voisit menettää tossa :) Jos kasvotusten liian vaikeeta (jopa se ruusun ja kirjeen antaminen) niin pistä se sähköposti ihmeessä! Opettaja ilahtuu sata varmasti ja voin sanoo et sulle tulee hyvä fiilis. Enemmän kadut jos et mitään pistä.
Mitä hyödyt kertomisesta? Jotkin asiat kannattaa pitää omana tietonaan.
Alue: Aihe vapaa
En tiedä minkä ikäinen olet, mutta minä kun valmistuin ylioppilaaksi, kirjoittelin erään opettajani kanssa useamman vuoden ajan. Aina voit pyytää yhteystietoja.