Mistä syyllistät vanhempiasi?

Alkoholismi ja perheväkivalta sekä lopussa uskontonarkkaus ja perheväkivalta.

Isä oli väkivaltainen jos ei veljen kanssa toteltu.

Äiti oli liian isän vietävissä, ei uskaltanut erota, vaikka isä olisi tehnyt mitä tahansa.

Oltiin tosi köyhiä; ei ollut omia huoneita, ei käyty ulkomailla, ei ollut hienoja leluja/tavaroita (niitä normaaleja juttuja mitä kavereillakin oli).

Kakkoseen verrattuna oli onnellinen lapsuus enkä voi syyllistää mistään .

Isä joi ja äiti valitsi mieluumin isän luona pysymisen kuin lastensa hyvinvoinnin. No, saavat molemmat nyt olla rauhassa, ei pidetä niihin mitään yhteyttä.

En mistään.

Mutta tajuan kyllä, että joillakin kasvatustavoilla ja perinteillä on ollut merkitystä siihen mihin suuntaan kasvoin. Osan tuosta siirrän tahtomattani omille lapsilleni. Vanhempani ovat menneisyytensä summa ja niin olen minäkin. Jossakin vaiheessa kypsyy sitten se oma tahtomisen valta ja oivallus, että jokainen itsensä ohjaa elämässä eteenpäin. Kaikkea ei voi panna vanhempien "syyksi" ellei ole vajaataitoinen.

Ehkä ainoastaan siitä, että he olivat kovin vaateliaita opintomenestyksen ja älyllisten tehtävien suhteen. Oli tunne, etten olisi oikein kelvannut tyhmänä tai vähemmän ahkerana. Toisaalta ahkeruudella sain kivan koulutuksen, ammatin ja hyvän tulotason.

Siitä, ettei saanut tavata kavereita usein, koulujutuissa ei kannustettu - jos menestyi kehuja ei sadellu, painoa arvosteltiin vaikka olin normaalipainoinen, olisin halunnut useammin uusia vaatteita/käydä kampaajalla tms. kuin pari kertaa vuodessa ja pienillä summilla, olisin halunnut että minua olisi kuunneltu ja mielipiteitäni arvostettu... yms yms. Ja todettakoon että minulla ja toisella sisaruksella mt-ongelmia johtuen mm. lapsuudesta

Kuljin todella kehnoissa vaatteissa, joista koulussa pilkattiin, en myöskään saanut luistimia tai suksia. Luulin että olemme hyvin köyhiä ja siksi en voi saada mitään uutta. Vasta vanhempana tajusin että vanhemmillani oli todella suuri omaisuus, mm. sijoitusasunto, metsää, osakkeita. Olivat vaan hirmuisen pihejä.

En nyt syyllistämiseksi voi sanoa, mutta nämä kaivelee:

1) Eivät hankkineet mulle sisarusta.

2) Jouduin aina aikaisin nukkumaan, tosin uni tuli vasta parin tunnin päästä enkä saanut edes lukea mitään. Oli todella tylsää maata sängyssä ja tuijottaa kelloa.

En mistään, mutta todella monessa asiassa olen ottanut joko huomaamattani tai tarkoituksella erilaisen kasvatustavan kuin mitä vanhemmillani on.

Teininä syyllistin siitä, kun olen niin kamalan ujo ja huonoitsetuntoinen. Olen aina ollut tosi pahasti ujo, niin että se on aina haitannut elämääni.  En syyllistä enää, vaikka kasvatustapa olisi voinut olla toinen. Geenit nyt on mitä on ja suvussa on muitakin kamalan ujoja ihmisiä. Vanhempieni tavat kasvattaa reippaaksi oli ennemminkin pakottamista kuin rohkaisemista ja ujoudesta syyllistämistä. He kuitenkin yrittivät parhaansa ja olivat ja ovat yhä rakastavia ja ihania. 

Äitiäni piheilyä väärissä asioissa ja itsekeskeisyydestä. Myös niskaan hengittämisestä ja motivaationi tappamisesta. Isääni sisarukseni latistamisesta.

Alkoholismi, perheväkivalta, yleinen aliarviointi ja mitätöinti. Emme ole tekemisissä enää. 

Isä hylkäsi meidät lapset äidin takia. Lapsena olin katkera isälle kun äiti ja sukulaiset syyttivät ja haukkuivat isää. Nyt aikuisena asioiden oikea laita on selvinnyt ja äidin kiusanteko ja ahneus paljastuivat. Nykyään ollaan sisarusten kanssa isän kanssa tekemisissä mutta emme juuri äidin kanssa. Sitä saa mitä tilaa.

En mistään, minulla oli onnellinen lapsuus. Toki malli tulee perheen tavoista ja koulutuksesta. Siitä olen vain kiitollinen, että pitää opiskella ja itsenäistyä.

Vanhempani kilvan valittelevat aina tutuille ja sukulaisille, kun lopetin kirjoittamisen. Olin siinä joskus hyvin lahjakas. Omat muistikuvani ovat niitä, joissa minut pakotettiin näyttämään kaikki kirjoittamani ja jos tekstissä oli mitään omaelämäkerrallista negatiiviseen sävyyn, sain haukut. Mistä alaikäinen muusta osaa kirjoittaa kuin itsestään?

Lisäksi erityismaininta syömishäiriön pitkällisestä pohjustamisesta.

Vanhemmat eivät ole ikinä olleet tukena ja kannustaneet. Jokaisesta valinnasta elämässä oon saanut kuulla tyyliin "no kannattaako toi nyt" ja "onko tossa mitään järkeä"... En oo myöskään ikinä saanut kehuja mistään, joten mulla on todella huono itsetunto, enkä oo kovin sosiaalinen. Ylipainoa on ollut koko lapsuusajan, kun eivät kannustaneet harrastamaan mitään. Nyt vasta 24-vuotiaana, oon löytänyt urheilun ilon ja tiputtanut painoa 22 kg, mutta itsetunto on edelleen aivan täysin nollassa vaikka tiedän että näytän ihan hyvältä.

Ja äidin kanssa välit ovat aina olleet etäiset, se ei ikinä tehnyt mitään lasten kanssa, oli aina töissä. Ja jos ei ollut töissä, niin ei lähtenyt mihinkään mukaan, kun oli niin pihi. Isälle kiitos, kun vei meitä välillä leffaan, lintsille, ostoksille, Korkeasaareen yms.

En saanut juurikaan haleja, paijausta, lohdutusta tms. jos itketti tai muuten vaan olisin niitä tarvinnut. Tämä on selvästi jättänyt minuun jonkin jäljen, ja kiintymyssuhteet ihmisiin ovat minulle erityisen hankalia.

Suorastaan järkytyin mennessäni päiväkotiin harjoitteluun siitä, kuinka paljon lapset saavat osakseen sylittelyä ja silittelyä ja tuli tajuaminen, että sitä olisin itsekin lapsena kaivannut. 

Omani aion halata ja pussailla puhki, ettei siitä tulisi samanlaista kuin minusta.

Äiti jätti minut syntymäni jälkeen isoäidille ja kelpasin hänelle vasta 7 vuoden iässä. Jatkuva haukkuminen painosta ja painostus esim. koulujen valinnoissa jätti minuun jäljet.

Sain 12 vuoden iässä pikkuveljen jota kärräsin rattaissa kesät ja talvet, vaihdoin vaipat, kävin koulun vanhempainillat yms., koska äitillä oli parempaa tekemistä(esim. tietokoneen ääressä vietetty aika).

Tälöä hetkellä veljeni on 12 vuotias ja pääsääntöisesti hän on minun vastuulla. Äiti on aina töissä.
Veljeni saa hienoja lahjoja(pleikkarit, iphonet ja ihan mitä vaan kehtaa pyytää) ja ulkomaan matkoja. Minä en saa edes juhlapäivinä mitään.

Kun äitini keskustelee ihmisten kanssa niin hän sanoo että hänellä on lapsi, epäilenpä että kyse on minusta. Olen vain ilmaa.

Minulla on edelleen huono itsetunto vanhempien jatkuvasta arvostelusta, koska minusta ei tullut korkeasti koulutettua snobia, kuten muista sisaruksistani. Rikas suku, rikas perhe, hyvät koulutukset ja minä perheen nolla, joka tekee nykyisin töitä sairaanhoitajana. Oli todella tiukka kuri ja kaikki piti olla niin järjestelmällistä ja kunnianhimoista ja leikiteltiin hienoilla kulisseilla, totuus oli muuta...