Lue keskustelun säännöt.
Kaipuu kotiseudulle
10.11.2013 |
En nyt oikein osannut muotoilla otsikkoa, mutta siis..
olen lukion jälkeen muuttanut parin mutkan kautta pohjoisesta etelä- Suomeen. Kaikki sukulaiset (myös miehen puolelta) ovat siellä.
Asumme kivalla asuinalueella pienessä kaupungissa isomman kaupungin kupeessa. On lapset, paritalon puolikas ja farmariauto. Olemme miehen kanssa molemmat töissä, miehellä koulutusta vastaava hyvä paikka. Itse teen huonopalkkaista työtä kotona, mutta työni mahdollistaa sujuvan arjen. Toinen lapsi aloitti juuri koulun, toinen menee eskariin parin vuoden päästä.
Kaikki menee hyvin MUTTA minua on alkanut vaivata koti-ikävä. Tämä on pahentunut nyt viimeisen puolen vuoden aikana. Viimeinen niitti oli kun isäni veli ja sisko kuolivat hiljattain, heidän poismenonsa tapahtuivat lyhyen ajan sisään.
Tämä on saanut minua miettimään elämän rajallisuutta, ja etenkin sitä, että vanhempani eivät elä ikuisesti. Ovat nyt vielä kohtalaisen hyvässä kunnossa, mutta kuka tietää mitä tapahtuu.
Jos asuisin ja olisin yksin, muuttaisin samantien kotipaikkakunnalle. Mieskin on myöntänyt että kaipaa pohjoiseen, mutta hän on realisti ja ei siksi pidä muuttoa mahdollisena. Kotona meillä ei olisi töitä, ehkä jotain sesonkiluonteista pätkätyötä voi löytyä. Tosin jos myisimme nyt asuntomme, saisimme siitä sen verran voittoa että lainojen maksun jälkeen meille jäisi useampi 10t€ käyttörahaa, eli voisimme mennä vaikka vuokralle ja rahasta ei tarvitsisi hetkeen stressata.
Miehen mielestä voimme muutta takaisin pohjoiseen "sitten eläkkeellä". Noh, lähisukulaisia siellä ei taida enää silloin olla elossa ja sitten omat lapset varmaan ovat asettuneet tänne etelään.
Siellä olisi lapsillekin aivan toinen maailma, mm. harrastusmahdollisuudet pienenisivät murto-osaan mitä täällä ja Hoploppiin tai Mäkkiin olisikin sitten 300km. Toisaalta taas ei tarvitsisi pelätä huumeneuloja leikkipuistossa tai sekakäyttäjiä bussissa.
Pää on aivan sekaisin, kertokaa mitä tekisitte/ mitä olette vastaavassa tilanteessa tehneet?! Täytän nyt 33, onko tämä vaan joku ohimenevä kriisi?
Kommentit (21)
Muuttakaa lähemmäs, vaikka keski-suomeen tai Ouluun tai Roi.hin tai Tornioon ?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Realismia kehiin.
Toisessa vaakakupissa on hyvät työpaikat, ehkä jopa mahdollisuus vaihtaa niitä, hoitopaikat, koulut ja harrastukset lähellä, asuminen kunnossa rauhallisessa pikkukaupungissa. Vastaavasti ei syntymätuttuja, vaan ystävät pitää kehittää itse.
Toisessa vaakakupissa asuminen kotiseudulla vanhempien, setien ja tätien lähellä. Vastaavasti työtä ei ole, pitkät välimatkat ja huonot harrastusmahdollisuudet ja joudutte syömään pääomaa voidaksenne asua siellä.
Minä valitsisin a:n.
Mulla on päinvastainen tilanne... Olen kotoisin ruuhka-Suomesta, kehä kolmoselle matkaa vartin verran. Löysin Savosta kotoisin olevan miehen 7 vuotta sitten,kolmekymppisenä ja koska olin kyllästynyt kotikaupunkiini (jossa olin 30v asunut,poislukien pariin otteeseen ulkomailla ) ei tehnyt tiukkaakaan muuttaa hänen silloiseen kotikaupunkiin eli Tampereelle.
Nyt asumme 15 kissan päässä treen keskustasta,uudessa kodissa,lapsia on kaksi. Täällä olen onnellinen. Tukiverkosto on aika vähissä mutta eipä se olisi juurikaan kummoisempi vanhalla kotipaikkakunnallakaan.... Isäni on valitettavasti vakavasti sairas ja laitoshoidossa,äiti elää omaa elämäänsä. Kavereita kyllä ja sisko perheineen.... Savoon en ikinä haluaisi muuttaa,pienelle jumalan hylkäämälle paikkakunnalle,keskelle ei mitään. Eikä onneksi miehenikään,hän on asunut sieltä pois jo 15 vuotta.
valitettavasti työtilanne ei ihan hirveän hyvä ole...kaupallinen koulutus tässä insinöörien kaupungissa ei ole meriitti...tällä hetkellä olen vielä kotona ja opiskelen lisää. Joskus sitä haikailee pk-seudun työpaikkojen perään,mutta toisaalta elinkustannuksetkin ovat siellä aivan eri luokkaa.
Päinvastoin kuin ap, tunnen oloni kotoisaksi täällä. E-Suomessa on kiva käydä tapaamassa sukua ja ystäviä,mutta aina kun nokka näyttää kohti pohjoista,tunnen helpotusta ja iloa kun lähdetään OMAAN kotiin. Sydämeni kuuluu nyt tänne. Ja koti on siellä missä sydän on?
Mä ajattelisin ehkä mökkiä teidän asemassanne. Ymmärrän kyllä tuon kotiseudulle kaipuun ja itse sen toteutimmekin. Mies sai töitä ja minullekin on auennut uusi suunta elämälle. Onnea mietintään:) Mielestäni töitä pitää olla tiedossa ainakin toidelle vanhemmista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän tausta-ajatuksesi, ap.
Olen sitä mieltä, että jos miehellesi löytyy työtä ko. paikkakunnalta ja sinä voit jatkaa työtäsi kotona riippumatta siitä missä koti on niin muuttakaa takaisin. Lapsenne ovat vielä pieniä, parin vuoden päästä et saa niitä enää muuttamaan.
Ymmärrän sinua ap niin hyvin! Olen itse "kärsinyt" melkein aina koti-ikävästä, kun sieltä pois 20 vuotta sitten muutin. Nyt kun ikää on 40 vuotta , on se koti-ikävä pahentunut. Olenkin tehnyt hiljaa sisälläni päätöksen, että joskus vielä muutan sinne takaisin. Jos tulee avioero, muutan sinne välittömästi. Mutta jos mieheni kanssa yhdessä pysymme, muutan sinne toivottavasti hänen kanssaan tulevaisuudessa. Kesämökin ainakin hommaan lähitulevaisuudessa.
Tiedän kuinka järkevää olisi jäädä nykyiselle paikkakunnalle lopuksi ikää. Mutta se, kuka ei ole tälläistä kotiseuturakkautta kokenut, ei voi antaa ohjeita. Ei tämä tunne nimittäin mene ohi. Se pahenee vaan mitä enemmän ikää tulee.
Eikä niitä asioita voi aina ajatella järjellä. Ja hyvänen aika, kyllähän sitä elämässään voisi paljon järjettömämpiäkin tekoja tehdä kuin muuttaa sinne missä sydän on!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tavallaan voisin sanoa ymmärtäväni sua. Olen itse asunut lapsuuteni omakotitalossa maaseudun kupeessa. 17-vuotiaana muutin kotoa pois kaupunkiin (en pääkaupunkiin, mutta isoon kaupunkiin kuitenkin) opiskelujen perässä. Opiskelin itselleni AMK-tutkinnon ja vaikka opiskelusta pidinkin, niin ahdistuin kaupungissa todella paljon. Tuntu, etten välillä "saanut happea". Kesät oli ihanaa aikaa, kun viikonloppuisin pääsin puolisoni kanssa mökkeilemään vanhempieni mökille.
Sain jo opiskelujen aikana alaani vastaava työtä, jotka jatkuivat opiskelujeni jälkeen. Olin määräaikaisella sopimuksella ja odotin kuin kuuta nousevaa, että sopimus loppuu. Tykkäsin työstä todella paljon, mutta tiesin, että mun oli päästävä kaupungista pois. Puolisoni oli onneksi samaa mieltä ja aloimme etsimään asuntoa maalta.
Pian asunnon löysimmekin, yli 100km päästä kaupungista, ihanalta maaseudulta suurella pihalla ja järvimaisemalla. Samalla huomasin, että raskaustesti näytti elämäni ensimmästä kertaa plussaa.
Itkin. Itkin vain ja ainoastaan pelkästi onnellisuudesta.
Puolisoni sai täältä töitä (jonka toki varmistimme ennen kuin kaupat asunnostamme teimme) ja itse odotan nyt esikoistamme. Sain sen, mitä eniten elämässäni halusin. Uskon vahvasti siihen, että sydän tietää, missä sen paikka on. Ja meillä se on ehdottomasti täällä maalla, rauhallisessa ja kiireettömässä paikassa.
Kannustaisin sinua ja puoisoasi ehdottomasti miettimiään plussia ja miinuksia! Eikö siellä maalla päin todellakaan olisi kummallekkaan teistä mitään töitä? Kuinka suuri kilometri määrä olisi teidän kipuraja, että voisitte vielä töihin kulkea?
Unohdin kirjoittaa, että olen nyt 25-vuotias. T: nro 2.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiva että olet onnellinen nro 2. Töitä voisi olla tosiaan kausiluontoisesti, mutta mitään vakituista on turha haaveilla. Kysessä on pieni kaupunki, jossa lähin isompi kaupunki on 300 km päässä, ja sinne asti ei nyt työssäkäyntialuetta voi laajentaa. Ja tuolla isommassa kaupungissakaan ei työnäkymät kovin kummoiset ole. ap
AP, ole realisti ja jää sinne, missä nyt olet. Isommalla paikkakunnalla on aina varmennat työmahdollisuudet. Ei sitä kotikulmien maisemaa voi syödä, ja kuten totesitkin, lapsillasi ei juuri olisi harrastusmahdollisuuksia eikä kai kavereitakaan. Haluaisitko heille todellakin elämän, jossa olisi vain pitkät matkat kouluun, kavereille ja harrastuksiin. Nyt se on vain niin, että maaseutu autioituu ja elämä keskittyy isoihin taajamiin ja kaupunkeihin. Tosin osa kaupungeistakin on kuihtumassa, Rauma on tästä yksi esimerkki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 5, jäi vielä pois semmoinen juttu, että oletteko harkinneet mökin hankintaa sieltä kotikulmilta?
Aika kultaa muistot. Ei se kotiseutu ole enää niin ihana ja vireä kuin lapsuudessa ja nuoruudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä ota sitä riskiä, että muutettuasi takaisin olisit muutaman vuoden päästä samassa tilanteessa eli kaipaamassa takaisin etelään. Niin kävi monelle Ruotsista palanneelle ja niin on käynyt monelle, joka etelässä haikeana kuunteli koti-ikäväiskelmiä. On kotiseutu mulla tuolla, Peräpohjolassa...
Niin, meniskö se tästä ohi..eihän se 35 asteen pakkanen, auraamattomat tie, kylmät kesät, sääsket ja kaikenmaailman mäkäräiset nyt niin houkuttelevaa ole. Kauppaankin jos menee niin valinnanvaraa on S-marketin ja Valintatalon verran, ei muuta =) ap
Niin, meniskö se tästä ohi..eihän se 35 asteen pakkanen, auraamattomat tie, kylmät kesät, sääsket ja kaikenmaailman mäkäräiset nyt niin houkuttelevaa ole. Kauppaankin jos menee niin valinnanvaraa on S-marketin ja Valintatalon verran, ei muuta =) ap
ihana :) toimi ainakin minulla
myös lapin tyttö etelässä
En tiedä, mitä sinä tekisit.
Itse joskus pähkäilin samaa. Sitten kuoli äitini enkä enää niin kaivannut sinne. Nyt isäkin on kuollut ja jos etelästä keski-Suomeen menisimme, jäisi tänne miehen suku. Enää en itse edes kaipaa sinne. Arki on tässä ihan hyvä.
Jos muut perheenjäsenet lähtisivät mukaani niin heti muuttaisin Raumalle jossa olen syntynyt ja nuoruuteni viettänyt.
Maaseudulla ja pienemmillä paikkakunnilla tulee myös pienemmillä kustannuksilla toimeen ja jos olisin Sinä ja miehesi niin heti lähtisin isolta paikkakunnalta pois. Pienillä paikkakunnilla ihmiset sentään ovat vielä ihmisiäkin.
Me muutettiin muutama kuukausi sitten takaisin pohjoiseen. Tosin päinvastaisista syistä; ei ikinä saatu (tai minä en saanut) kunnollisia töitä isommassa kaupungissa, ja miehelläkin oli vain pätkää. Pohjoisessa meillä molemmilla riittää töitä, ja saadaan suhteessa korkeampi elintaso.
Suuri syy oli kuitenkin se, että kun miehen vanhemmat kuolivat, tajusin että omatkin vanhemmat kuolevat. Ettei meillä välttämättä ole niin kovin paljon yhteisiä vuosia jäljellä. Kun asiat kerran järjestyivät näin, tuntui järkevältä muuttaa.
Me eletään vielä tällaista kuherruskautta, joten en osaa sanoa miten täällä asiat tulevat sujumaan. Vanhempani ovat vielä niin mykistyneitä onnesta kun näkevät meitä milloin vain haluavat, että suorastaan lellivät lapset pilalle (ja meidätkin ;). Muutenkin vastaanotto on ollut lämmin, ja tuntuu oikeastaan ihan hyvältä olla sillä tavalla tarvittu, että on kuitenkin tän yhteisön terve ja toimintakykyinen aikuinen, ja oikeasti avuksi monille.
Lapset ovat vielä niin pieniä (alle kouluikäisiä) että ovat sopeutuneet aika hyvin. Alussa oli kyllä hankalaa, mut niinhän muutos aina on.
Mä en näe mitään valintoja elämässä mitenkään hirveän lopullisina, ja ainahan täältä pääsee pois jos siltä tuntuu, ihan sitä samaa nelostietä mitä tänne tultiinkin. ;) Nyt vaan nautin täällä kaikesta; siitä että on puhdasta ja rauhallista, hiljaista ja voi katsoa taivaanrantaan ilman että katse tökkää savupiippuun tai tuulimyllyyn. Pakkaset tulee, ja sääsket tulee joo, mut niiden välissä on sentään huikean kaunis kevät ja syksy ilman hirvikärpäsiä. ;)
Kiitos vastauksista. Käyttekö usein kotiseudulla? Mä yritän sen 2-4krt/ vuodessa käydä ja järjestää niin että voidaan lasten kanssa olla 1-2 viikkoa kerrallaan.
Mies ei ole yhtä innostunut edes noista kyläilyistä, tosin hänellä on hankalampi järjestää noin pitkiä lomiakin. Mies käy ainoastaan kesälomalla kotiseudulla, ennen sääskiaikaa!
ap