Lue keskustelun säännöt.
Miten oppia pitämään ihmisten seurasta?
19.11.2013 |
Olen erakkoluonne, aina ollut. Aina ollut se 1-2 hyvää kaveria joita tapaa silloin tällöin. Käytännössä muutaman kerran vuodessa. En ole koskaan viihtynyt suurissa ihmisjoukoissa enkä nauti smalltalkaamisesta vieraiden tai puolituttujen kanssa. En halua käydä ryhmäliikuntatunneilla enkä ainakaan siellä tehdä paritehtäviä tai muutenkaan puhua kenenkään kanssa. Olen jättänyt väliin erinäisiä kissanristiäisiä, kuten rippijuhlat, penkkarit, valmistujaiset ym, koska minusta juhlissa sukulaisten kanssa lätinä ei ole kivaa vaan uskomattoman tympeää ja mielelläni teininäkin "hävisin" ne lahjarahat siitä ilosta että saa olla rauhassa. En aina vastaa puhelimeen ja FB kirjoitan hyvin harvoin mitään.
Vähitellen olen käsittänyt että näin ei pitkälle pötkitä. Lapsena sai vielä olla introvertti ja ujo ja teininä se oli jopa suotavaa (vs bileissä hilluva pissis), mutta nyt aikuisena saan jatkuvasti negatiivista palautetta olemisestani.
Minusta ei pidetä, minua pidetään outuna. Ärsytän ihmisiä. Useampi kuin yksi puolituttu nähnyt tarpeelliseksi arvostella, kutsua tosikoksi, tylsäksi, ylimieliseksi jne. Monet pitävät myös kylmänä ja itsekkäänä, ja itsekäs tietyllä tapaa olenkin kun en jaksa koko ajan antaa itsestäni jotain ulkomaailmalle vaan viihdyn rauhassa itsekseni. Minut on jätettykin, koska ei ole tarpeeksi laajaa kaveripiiriä. Parisuhteeseen pääsy yleensäkin on vaikeaa, koska olen huono tutustumaan ihmisiin. (Kahden kesken tutun ihmisen kanssa jaksan kyllä puhua kiinnostavasta aiheesta vaikka 5h putkeen.) Työelämässä olen huomannut, että menestyneimpiä ovat ne jeesmiehet ja -naiset, jotka jaksavat kertoa hauskoja juttuja, pyytää heti kaikki työkaverit fb-ystäviksi ja muutenkin ovat kiinnostuneita kammoamastani verkostoitumisesta.
Introverttiyteni/ujouteni/erakkomaisuuteni tai miksi sitä nyt haluaakaan sanoa ei olisi ongelma ellen oikeasti kärsisi siitä. En minä ole mielestäni kylmä ja ylimielinen huono ihminen, sosiaaliset suhteet on vaan mulle vaikeita ja kuormitun niistä helposti. Tuntuu vaan raskaalta ajatella, että loppuelämä pitäisi feikata enkä voisi olla itseni. Tekohymy naamalla pitäisi mennä luokkakokoukseen halimaan ihmisiä joiden elämä ei kiinnosta tippaakaan, baarissa pitäisi jaksaa flirttailla ja kikatella, työpaikalla pitäisi olla innoissaan tykypäivistä ja firman pikkujouluista..Mua ei todellakaan kiinnostanut esimerkiksi opiskeluaikoina jokasyksyinen ventovieraiden kanssa sen läpikäynti missä kukakin on ollut kesätöissä ja minne matkustanut, toisaalta seurasin vähän kateellisena vierestä kun supliikimmat kaverini uppoutuivat keskusteluun näiden vieraiden kanssa ja itse vaan nökötin siinä sivummalla vartin ajan odottamassa.
Eli miten voisi opetella olemaan sosiaalisempi? Tai edes erakko sosiaalisesti hyväksytyllä tavalla? Oppiiko smalltalkista pitämään jos sitä vaan sitkeästi jatkaa? Humalassa olen kyllä välillä erittäinkin viihdyttävä ja tulen joskus heittäneeksi suorastaan säkenöivän älykkäitä ja osuvia kommentteja, mutta en viitsisi kaappijuopoksikaan alkaa.
Enkä mielestäni ole selkeä Asperger tai vastaava, vaan kykenen ihan asialliseen keskusteluun ja jopa lohkaisemaan vitsin, mutta koen tyhjänpäiväisen lätinän säästä tms hyvin turhanpäiväiseksi ja "henkisesti" rasittavaksi.
Kommentit (29)
ap "Useampi kuin yksi puolituttu nähnyt tarpeelliseksi arvostella, kutsua tosikoksi, tylsäksi, ylimieliseksi jne"
Mitäpäs vastasit? Olet tyhmä, jos et tuohon reagoinut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="19.11.2013 klo 23:04"]
Anyone? Onko liian pitkä vuodatus? Oikeatsi haluaisin neuvoja, koska tänään sain taas kuulla olevani aivan umpipaska tyyppi, tylsä ja tympeä ja vastenmielinen ja ties mitä.
[/quote]
Kuka ottaa oikeuden sanoa sinulle niin? Oletko niin nuori, että äitisi huomauttelee? Mikset sano vastaan ja pidä puoliasi? Missä sun temperamenttisi on, kissako sen vei?
Ap, olen hyvin pitkälti kaltaisesi, enkä näe mitään syytä muuttua. Miksi ihmeessä pitäisi tuhlata aikaa sukujuhliin yms. turhiin tilaisuuksiin ja jauhaa tyhjää sellaisten ihmisten kanssa, joista ei ole kiinnostunut. Sukulaiset eivät ole kiinnostavia ihmisia, ovat vaan yliuteliaita minun elämäni suhteen.
En liioin käy pikkujouluissa tai luokkajuhlissa, miksi pitäisi. Viihdyn itsekseni ja minulla on hyvä näin. Jatka siis juuri niin kuin itsestäsi tuntuu, äläkä pakota itseäsi mihinkään sellaiseen, mikä tuntuu väkinäiseltä.
[quote author="Vierailija" time="19.11.2013 klo 23:49"]
Niin nro 9 siis ap.
Tarkennan vielä, en ole ujo tai ahdistu ihmisjoukoista. Esim. festarit ovat suosikkihupiani. Kaupoissa taas harvoin jaksan etsiä esim. tarvitsemaani pikkumustaa vaan kysyn kyllä myyjältä reippaasti että mistä päin löytyy juhlamekkoja ja olisiko kenties juuri sellaista tai tällaista nyt valikoimissa.
Mulle riittäisi elämä tällaisena ellen jatkuvasti saisi sitä negatiivista palautetta ja ellen tiedostaisi kuinka paljon tämä ujouteni/hiljaisuuteni tms hankaloittaa elämääni. Ja tosiaan esim. jätetyksi tuleminen sen vuoksi etten harrasta ryhmälajeja ja kaverien kanssa hengaamista vaan viihdyn kotona kirjan ääressä tuntui tosi pahalta. Ihan kuin olisin joku onneton hylkiö kun ei ole sitä +800 fb-kaveria ja muodikasta menevää elämää sushikursseineen ja salsatunteineen.
Ja kyllä mäkin seuraa kaipaan välillä, etenkin nyt kun toinen näsitä hvhyistä kavereista muutti 400km päähän ja toinen 250km päähän. En maininnut aloituksessa, koska kyseessä nyt laajempi ongelma sosiaalisessa kanssakäymisessä kuin joku bestiksen puute. Mutta ei mulla ole nyt ketään jota pyytää muuttoavuksi tai matkalle tai sinne festareille. Eli yksinäisyys kuitenkin vaivaa kun ystävät elävät ruuhkavuosiaan. Ja en pysty olemassaolevien, vuosia sitten luotujen mutta nyt olosuhteiden pakossa väljähtyvien ihmissuhteiden tilalle luomaan uutta. (Edellisen kaverin olen saanut 10v sitten.)
[/quote]
No tuskin olisit halunnutkaan pidempää suhdetta sellaisen kanssa joka jätti sinut koska halusi jonku sosiaaliperhosen? Ihan eri arvomaailmat, toisesta maailmasta, ette sopineet yhteen muutenkaan. Minulla on tosi kapea sosiaalinen elämä, mutta ei se miestäni haittaa, eikä kyllä minuakaan. Eikä kukaan ole haukkunut tylsäksi (en ole kenenkään kanssa niin läheinen että kukaan kehtaisi tai edes välittäisi antaa palautetta että minun pitäisi juosta kissanristiäisissä tai verkostoitua).
Olen itse perusluonteeltani ulospäin suuntautunut ja avoin ja silti koen valtaosan ihmissuhteista rasittavina. Itse koen ne voimia vievinä koska harvoin kukaan on aito vaan piiloviestien ja mukamastottapuhumisen välistä täytyy yrittää löytää jotain.
Helpoin minun on olla aidon ihmisen seurassa taikka sitten tekemisen kautta löydän yhteyden. Ihmisten väliset suhdekiermurat koen todella raskaina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä onko tätä jo kysytty, mutta millä alalla olet ap?
Kiinnostaisi, kun olen itsekin samanlainen.
Olen alalla, jossa pitäää olla ihmisten kanssa tekemisissä päivittäin. Mutta saan olla asiantuntijaroolissani kuivakan asiallinen, ei tarvitse flirttailla, hymyillä tai kertoa hauskoja juttuja tai muuten myydä itseään. Sopii mulle erinomaisesti. Joku myyntiedustajan homma olisi karmeinta mitä tiedän.
Tuntuu vaan niin hankalalta tämä. Jos sitä olisi stereotyyppinen "nörttihissukka", joka ei käytä alkoholia, ei halua käydä ulkona vaan saa nautintonsa kotisaunassa saunomisesta ja kävelylenkeistä, olisi eri homma.
Mutta kun mussa on myös se toinen puoli, joka viihtyy iltaelämässä ja kulttuuririennoissa ja haluaa jakaa ajatuksiaan ja väitellä kovaäänisesti (tietyt asiat, ei sitä sääläppää tai muuta "turhaa" kommunikaatiota) ja haluaa päästä parisuhteeseen ja haluaa että on ystäviä, joiden kanssa käydä kahvilla ja syömässä ja ulkomailla jne. En siis ole niin introvertti, ettenkö kaipaisi myös menoa ja meininkiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anyone? Onko liian pitkä vuodatus? Oikeatsi haluaisin neuvoja, koska tänään sain taas kuulla olevani aivan umpipaska tyyppi, tylsä ja tympeä ja vastenmielinen ja ties mitä.
Kyllä siihen oppii, mutta pitää treenata hakeutumalla ihmisten seuraan, vaikka se aiheuttaisi kuinka paskaa oloa tahansa. Pitää vaan mennä kahville, ruokalassa samaan pöytään vaikka 20 ihmisen seurueeseen ja yrittää heittää jotain juttua. Eipä siihen muita vinkkejä ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jos säästä lätinä 2 min jonku kans kuormittaa henkisesti niin suosittelen hakemaan apua.
En tiedä, kun olen samanlainen. Minulla on erilainen työpaikka, pieni toimisto ja mitään pikkujouluja ei ole, koska pomolla on uskonnollinen vakaamus. Minä käyn noissa juhlissa, mutta aika rasittaviahan ne ovat. Minulla ei ole yhtään ystävää. Tosin livenä ei kukaan sano paskaksi, kun täällä kyselen miksei ole ystäviä, saan aika tylyjä vastauksia mm. tylsyydestäni. Olen aina inhonnut pari- ja ryhmätöitä. Liikuntatunneilla käyn, mutta sellaisia missä pitäisi tehdä parin kanssa jotain on ehdoton no-no. Minä viihdyn kyllä ihmisten keskellä, jos saan olla rauhassa. Mutta vähän sama homma, haluaisin jutella ja seurustella ihmisten kanssa ja toisaalta taas en halua. Minulla on kyllä perhe. Oletan, että olen sinua reilusti vanhempi, mutta näillä mennään. Kun alkaa ahdistaa, kerron vain itselleni että olenhan pärjännyt tähänkin asti ja uppoudun johonkin hyvään kirjaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa neuvoa, kun olen itsekin samanlainen. Olen sua varmasti paljon vanhempi ja mulla on perhe. Emme varmaan ole ihan samanlaisia, sillä minua tämä tilanne ei häiritse, ei ainakaan enää. Nuorena se jonkin verran ahdisti, mutta nykyään hyväksyn, että olen tällainen, enkä edes enää haluaisi olla "normaali".
Olen yksinyrittäjä, joten mulla ei ole edes työkavereita, eikä työssäni onneksi tarvitse juurikaan tavata ihmisiä. Käyn yleensä vain pienissä kaupoissa, koska suuret jättimarketit ja ihmismassat ovat luotaantyöntäviä, joululahjat hankin netistä tai jo hyvissä ajoin ennen joulua. Kaupoissa kierrellessä on joulutunnelma kaukana.
Mullakin on pari läheistä ystävää, jotka ovat samanlaisia kuin minäkin. Pidämme samanlaisista asioista: kirjoista, pitkistä syväluotaavista keskusteluista, laadukkaista elokuvista, hyvästä ruuasta ja kokkaamisesta jne. Muoti, sisustustrendit, baarit, meikit, telkkarisarjat jne ei kiinnosta.
Sukulaisten kanssa on pakko olla jonkinverran tekemisissä, mutta tosiaan vain pakolliset kuviot. Mulle riittää mainiosti perhe ja nuo pari ystävää. Toivoisin toki, että ystäviä olisi pari enemmän, mutta en ole törmännyt samanhenkisiin. Minäkään en voi sietää ryhmäliikuntaa tms, vaan tykkään hiihdellä, pyöräillä, lenkkeillä yksikseni tai perheen kanssa. Itseasiassa rakastan yksinoloa, hiljaisuutta ja rauhallisuutta.
Ahdistaako sinua se, ettet ole samanlainen kuin muut, vai tuntuuko sinusta oikeasti siltä että elämästäsi puuttuu jotain tärkeää? Kumppanin kyllä löytää introverttikin.
Hyötyisitköhän jostain esiintymisharrastuksesta? Ehkä näyttelemistä ja onhan niitä näitä kurssejakin joissa opetetaan puhe- ja smalltalktaitoja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä yritä olla sosiaalinen, vaan keskity hiomaan sosiaalisia taitojasi. Säälöpinöihin voi vastata vaikka tyyliin, ei viime vuosi tällainen ollut, silloin oli lämpimämpää/kylmempää/sateisempaa tms. Tai niinpä sataakin, mutta kesällä onneksi paistoi aurinko. Sanat eivät ole tärkeintä, vaan että sanot jotain ja samalla näytät ystävälliseltä. Tietysti voi vaan myönnellä, mutta se vaikuttaa tylsältä.
Opettele huomaamaan mitkä jutut puhutaan vain puhumisen vuoksi, silloin ei nimittäin kannata ottaa todesta. Mitä kuuluu? Hyvää, tai mukavasti menee. Älä kerro saaneesi juuri potkut tms. Onpa kaunis päivä! Niinpä, aurinkoakin näkee. Älä sano vihaavasi hellettä.
Näiden jälkeen voit hioa lisätaitoja ja esittää vastakkaisia mielipiteitä kohteliaasti. Se kaava menee: Kyllä, kiva että paistaa välillä, mutta itse suosin sadepäiviä...
Kohtelias myönnytys ja sen jälkeen pehmeästi ilmaistuna eriävä mielipide.
Kirjoja minäkin olen aina lukenut. Esimerkiksi ala-.asteen kesälomilla en koskaan tavannut ketään luokkakaveria. Minä hain kirjastosta repullisen Viisikoita ja vastaavia ja luin niitä rantsussa tai kotipihalla aurinkotuolissa, ja olin ihan tyytyväinen vaikekin nähnyt yhtäkään kaveria siihen 10 viikkoon.
Kaavan rikkominen tuntuu vaikealta. Kun nyt olen ollut samassa työpaikassa vuoden se outo ja hiljainen niin vaikea yhtäkkiä alkaa heittää läppää ja vaatia huomiota. Toisaalta duunipaikat vaihtuvat yleensä muutama kk välein ja aina olen alun jälkeen valahtanut vanhaan muottiin.
Ja sanan henkinen laitoin lainausmerkkeihin juuri siksi etten nyt psykoosiin vajoa jos joudun päivittelemään hellettä, mutta tavanomainen sääkeskustelu
- onpa kuuma
- no niin on
- kukkiakin pitänyt joka päivä kastella ettei kuole
- joo
- koirakin läähättää vaan
- ai jaa, voi raukkaa
- mut vesi on lämmintä, kiva uida
- joo mä oon kans nyt käyny uimas joka päivä
- kauankohan tätä hellettä piisaa
- jaa-a, eilen ainakin säätiedotuksessa sanottiin et pahenee vaan
- jartsa sano ettei muista koska ois ollut näin pitkään hellettä
- joo en mäkään muista
- ja jartsan äiti sano ettei sekään muista
- ok
....
on vaan niin hiton TURHAA energian ja ajan haaskausta. Ja toisaalta taas edustaa sitä sosiaalisen olemisen taitoa, jonka avulla hankitaan mies ja ystäviä ja ylennys. Esim. yksi kaverini voisi tehdä tuosta sääkeskustelusta uskomattoman kiehtovan ja vauhdikkaan keskustelun, jota ympärillä olevat ihmiset tulisivat haltioituna kuuntelemaan kunnes yhtäkkiä iloinen puheensorina täyttäisi koko huoneen kun kaikki vertailisivat kokemuksiaan helteestä. En tajua miten se tekee sen.
Täällä vielä pahempi tapaus. Minulla siis oikeasti on sosiaalisten tilanteiden pelko, diagnosoituna. Rajoittaa elämää huomattavasti, kun aina on oltava "valppaana", ettei vaan joudu ns. framille. Vapaamuotoisissa tilanteissa kykenen jonkin verran keskustelemaan, mutta siis aina, kun tilanne on hiemankin "koulumainen" (järjestetty, virallinen), niin paniikki iskee! Opiskelut keskeytyneet nuorempana tästä syystä. Introvertti olen mitä suurimmassa määrin, ja itsekin miettinyt esim. aspergerin mahdollisuutta, sillä jotenkin olen aina tuntenut itseni hieman erilaiseksi. Tai sitten vaan olen täysi foobikko, eikä mitään muuta selittävää diagnoosia ole olemassakaan.
[quote author="Vierailija" time="19.11.2013 klo 23:34"]
Kirjoja minäkin olen aina lukenut. Esimerkiksi ala-.asteen kesälomilla en koskaan tavannut ketään luokkakaveria. Minä hain kirjastosta repullisen Viisikoita ja vastaavia ja luin niitä rantsussa tai kotipihalla aurinkotuolissa, ja olin ihan tyytyväinen vaikekin nähnyt yhtäkään kaveria siihen 10 viikkoon.
Kaavan rikkominen tuntuu vaikealta. Kun nyt olen ollut samassa työpaikassa vuoden se outo ja hiljainen niin vaikea yhtäkkiä alkaa heittää läppää ja vaatia huomiota. Toisaalta duunipaikat vaihtuvat yleensä muutama kk välein ja aina olen alun jälkeen valahtanut vanhaan muottiin.
Ja sanan henkinen laitoin lainausmerkkeihin juuri siksi etten nyt psykoosiin vajoa jos joudun päivittelemään hellettä, mutta tavanomainen sääkeskustelu
- onpa kuuma
- no niin on
- kukkiakin pitänyt joka päivä kastella ettei kuole
- joo
- koirakin läähättää vaan
- ai jaa, voi raukkaa
- mut vesi on lämmintä, kiva uida
- joo mä oon kans nyt käyny uimas joka päivä
- kauankohan tätä hellettä piisaa
- jaa-a, eilen ainakin säätiedotuksessa sanottiin et pahenee vaan
- jartsa sano ettei muista koska ois ollut näin pitkään hellettä
- joo en mäkään muista
- ja jartsan äiti sano ettei sekään muista
- ok
....
on vaan niin hiton TURHAA energian ja ajan haaskausta. Ja toisaalta taas edustaa sitä sosiaalisen olemisen taitoa, jonka avulla hankitaan mies ja ystäviä ja ylennys. Esim. yksi kaverini voisi tehdä tuosta sääkeskustelusta uskomattoman kiehtovan ja vauhdikkaan keskustelun, jota ympärillä olevat ihmiset tulisivat haltioituna kuuntelemaan kunnes yhtäkkiä iloinen puheensorina täyttäisi koko huoneen kun kaikki vertailisivat kokemuksiaan helteestä. En tajua miten se tekee sen.
[/quote]
minä teen sen olemalla avoin.
Niin nro 9 siis ap.
Tarkennan vielä, en ole ujo tai ahdistu ihmisjoukoista. Esim. festarit ovat suosikkihupiani. Kaupoissa taas harvoin jaksan etsiä esim. tarvitsemaani pikkumustaa vaan kysyn kyllä myyjältä reippaasti että mistä päin löytyy juhlamekkoja ja olisiko kenties juuri sellaista tai tällaista nyt valikoimissa.
Mulle riittäisi elämä tällaisena ellen jatkuvasti saisi sitä negatiivista palautetta ja ellen tiedostaisi kuinka paljon tämä ujouteni/hiljaisuuteni tms hankaloittaa elämääni. Ja tosiaan esim. jätetyksi tuleminen sen vuoksi etten harrasta ryhmälajeja ja kaverien kanssa hengaamista vaan viihdyn kotona kirjan ääressä tuntui tosi pahalta. Ihan kuin olisin joku onneton hylkiö kun ei ole sitä +800 fb-kaveria ja muodikasta menevää elämää sushikursseineen ja salsatunteineen.
Ja kyllä mäkin seuraa kaipaan välillä, etenkin nyt kun toinen näsitä hvhyistä kavereista muutti 400km päähän ja toinen 250km päähän. En maininnut aloituksessa, koska kyseessä nyt laajempi ongelma sosiaalisessa kanssakäymisessä kuin joku bestiksen puute. Mutta ei mulla ole nyt ketään jota pyytää muuttoavuksi tai matkalle tai sinne festareille. Eli yksinäisyys kuitenkin vaivaa kun ystävät elävät ruuhkavuosiaan. Ja en pysty olemassaolevien, vuosia sitten luotujen mutta nyt olosuhteiden pakossa väljähtyvien ihmissuhteiden tilalle luomaan uutta. (Edellisen kaverin olen saanut 10v sitten.)
Ja kiitos tulleista vinkeistä. Ehkä alan treenata vähitellen. Alkuun vaikkapa pari ruokatuntia viikossa jolloin yritän viritellä keskutelua muiden kanssa enkä lue rauhassa lehteä ruokaa kitusiini lappaen.
Ja tsemppiä foobikolle. Tiedän, etät joillekuille sosiaaliset suhteet ovat todellinen kauhistus, ja sitä vasten oma kitinäni siitä etten ole kahvipöytäkeskustelujen kuningatar, on aika pientä.
Ap täällä.
Tuli nro 19 kommentista flashback: äitini sanoi joskus kun olin ala-asteikäinen, että olisi sutkin pitänyt laittaa päiväkotiin eikä perhepäivähoitoon että olisit oppinut olemaan ihmisten kanssa.
Keskustelemista olen välillä koittanut harjoitella, mutta huomaan että treeniä on tosiaan tullut liian vähän. Tuntuu, että helposti sanon tai teen jotakin väärin. Tarkkailen muita ehkä liikaakin, mutta monesti huomaan vastapuolen ohivilahtavasta kulmakarvan asennosta tai vastaavasta, että kommenttini ei ollutkaan hänen mielestään hyvä, vaan menin liian pitkälle eli jäin jankkaamaan samaa/jopa loukkasin/sanomani oli vaan tyhmää hänen mielestään/tylsä aihe tms. Sulavuus puuttuu. Myös esim. vuoron ottaminen ryhmökeskustelussa on vaikeaa. Kun kaikki katsovat puhujaan niin muten ne ihmsiet oikein osaavat viedä sitä keskustelua eteenpäin niin ettei kukaan puhu kenenkään päälle? Itselle käy usein niin, että olen ajatellut sanovani jotain, mutta alankin puhua samaan aikaan kuin joku toinen jolloin suljen suuni, ja hetken päästä keskustelu on jo edennyt niin että kommettini aika on mennyt ohi ja joudun miettimään uutta sanottavaa. Ehkä olen vain hidas?
Samoin jo yllä hiukan käsittelemäni hienovireisyyden taju on mulla heikko. Siis jokuhan voi naurattaa porukkaa vaikka haukkumalla yhtä jengin jäsentä paksuksi syöttösiaksi, ja kaikki, mukaanlukien se syöttösika, ovat pissaamaisillaan alleen naurusta. Kun taas itse jos heitän mitä tahansa edes kevyesti sarkastista tai koitan käyttää mustaa huumoria tai jos sanon jotain mikä ei ole täysin poliittisesti korrektia, saan lähinnä oudoksuvia katseita. Ja joo, en todellakaan edes yritä vitsailla kenenkään painosta tai muusta arkaluonteisesta asiasta. Ehkä elehdintäni on jotenkin poikkeavaa, ihmiset eivät käsitä milloin käytän huumoria ja milloin en? Tai ehkä olen vaan tyhmä möläyttelijä, vaikka yritän tietoisesti pitää hyvin neutraalia linjaa sanomisissani. Muistuu mieleen esim. kerta, jolloin oltiin baarissa silloisen mieystävän kanssa ja tämä joi itsensä järkyttävään räkäkänniin. En edes ollut kiukkuinen, kunhan hain tälle lasin vettä ja totesin vieressä seisoville kavereilleen ihan naureskellen että on se nyt kumma kun kolmevitonen ei vielä tunne rajojaan. Ja tästähän sain koko kaveriporukan vihat päälleni. Jälkikäteen ajateltuna kokivat kai loukkauksena, että kehtaan arvostella heidän kaverinsa humalatilaa (heille)? Ja siis en todellakaan ollut vihainen ja ilta jatkui ja mieskin sai parilla vesilasilla päänsä sen verran selväksi että oltiin juhlimassa tappiin saakka.